Vuoden vihaisin Hollywood-elokuva kurkistaa vallan kulissien taakse
Tarmo Poussu
25.1.2019
Dick Cheney saattaa olla kaikista Yhdysvaltain lähihistorian suurista vallankäyttäjistä ulkoisesti värittömin. Karismaattista kansanjohtajaa hänestä ei olisi koskaan voinut tulla. Sen sijaan hänestä tuli kulissien takana valtaa kahmiva ja sitä häikäilemättä käyttävä varjovaikuttaja, jota yleisesti pidetään kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpana Yhdysvaltojen varapresidenttinä.
Adam McKayn kirjoittama ja ohjaama elokuva väittää Cheneyn olleen Bush nuoremman presidenttikaudella (2001-09) Yhdysvaltojen todellinen hallitsija. Hän oli päävastuullinen Yhdysvaltojen hyökkäyksestä niin Afganistaniin kuin Irakiin. Hän juonitteli lakimieslakeijoidensa avulla Yhdysvallat terrorismin vastaisen sodan verukkeella kiertämään Geneven sopimusta, säilömään terroriepäillyt Guantánamo Bayn vankileirille sekä käyttämään vankeihin kidutusmenetelmiä, jotka nimettiin "tehostetuksi kuulusteluksi".
Näiden kohtalokkaiden ja koko maailmaan vaikuttaneiden toimien lisäksi elokuva syytää Cheneyn niskaan pökerryttävän määrän muitakin syytöksiä äärioikeiston noususta valeuutisten ja terroristijärjestö Isisin syntyyn. Tiivistahtisen ja kaleidoskooppimaisesti aikatasojen välillä hyppivän elokuvan kyydissä alkaa väkisinkin ihmetellä, miten yksi ihminen voisi elämässään noin paljon pahaa saadakaan aikaan.
Alkuteksteissään McKayn elokuva väittää itseironisesti, että kaikki siinä esitetyt asiat ovat totta - tai ainakin niin totta kuin maailman salamyhkäisimmästä vallankäyttäjästä kertova elokuva ylipäänsä voi olla. "Ainakin me piruvie yritimme", elokuvan alkukaneetti päättyy. Oli kuinka oli, poliittinen tasapuolisuus ei selvästikään ole ollut elokuvan tekijöiden tähtäimessä.
Kertoakseen kuolemanvakavista asioista Vice - vallan oikeat kasvot on varsin viihdyttävä ja usein hävyttömän hauska elokuva. McKay leikkii kekseliäästi elokuvakerronnan keinoilla, kuten hän teki edellisessäkin ohjaustyössään, finanssikriisin taustoja valottavassa draamakomediassa The Big Short (2015). Tällä kertaa hän käyttää esimerkiksi dokumenttielokuvista tuttua ulkopuolisen kertojan ääntä tavalla, joka ensin herättää hämmennystä ja lopulta paljastuu absurdiksi vitsiksi.
Tarmo Poussu
25.1.2019
