Kirsi Haapamatti

Suomen kehitysyhteistyö vie koodariduunit pakolaisleirille

Jani Kaaro

Miten TikTok aiheutti pakkoliikkeitä tuhansille nuorille

Haluaisitko naida serkkusi...

Pasi Sillanpää

Lasten ja nuorten talouskasvatuksen akilleen kantapää on aikuinen

Elisa Helenius

Pikku Tähti kuvaa Etelä-Korean laitonta adoptiobisnestä veijaritarinan kautta

Näin media hypettää kannabista

Kasviproteiinit ovat erinomainen väittelyn lähde - miten väittelystä päästään eteenpäin

Elina Venesmäki

Maalämpö yleistyy – miten kaukolämmön käy?

Huumaavan musiikin siivittämä Sydänpeto-elokuva kuvaa toksiseksi muuttuvaa ihastusta

Material Girl — The Music of Madonna -musikaali on sähäkkä pikkujoulukauden avaus

Ei kaivoksia Suomeen! Miksi ei?

Marja Heinonen

Nobel-kirjailijan USA: Varkaista ja vainotuista kohonnut kansakunta luo itsensä ennemmin uudelleen kuin puhaltaa yhteen hiileen

Hallituksen päätökset sivuuttavat polttoaine-etanolin mahdollisuudet päästöjen vähentämisessä

Rakkaani merikapteeni  muistuttaa: Meillä kaikilla on monet kasvot

Onko palkkatuki polku ihmisarvoiseen elämään vai kehno lakihanke?

Markus Kuokkanen

Kasvava bisnes jäi, kun kauppias karkasi ihmisläheiselle sote-alalle — Uratarinoiden näyttely pohtii hyvän työarjen edellytyksiä

Kehitysyhteistyö ei muuta mitään? Väärin, sillä kehitysyhteistyö muuttaa – jos ei nyt aivan kaikkea, niin paljon kuitenkin. Siitä vain on sen luonteen takia mahdotonta kehittää iskeviä otsikoita ja näyttäviä lukuja mediaan.

Suomen suurimman kansainvälisen avun järjestön, Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamistyön päällikkö 

– Kehitysyhteistyö voi jäädä hätä- ja kriisiavun jalkoihin, kun ihmiset pohtivat rahoitushalukkuuttaan. Kehitysyhteistyön kovimmatkin kriitikot ovat usein valmiita tukemaan nopeaa kriisiapua. Kehitysyhteistyön tuloksia ei voi samalla tavalla heti näyttää vaikka kuvien kautta.

Monelle meistä kansainvälinen kehitysyhteistyö ja hätäapu ovat yksi ja sama asia. Autetaan maita, joissa on sotaa, nälänhätää ja luonnonmullistuksia. Kehitysyhteistyö ei kuitenkaan ole edellä mainittua, kriiseihin reagoivaa humanitääristä apua.

Kehitysyhteistyö ei ole sitä, että viedään vanhoja traktoreita Afrikkaan, jotta niiden avulla sitten viljeltäisiin paremmin.

– Kriisiapu on laastari, kehitysyhteistyö on ennaltaehkäisevää työtä, Tapio Laakso vertaa.

Hän sanoo, että kehitysyhteistyö on lopulta usein tehokkaampaa, halvempaa ja kauaskantoisempaa kuin hätäapu – jota sitäkin tietenkin tarvitaan. Ennaltaehkäisy on ihmisten nostamista pois köyhyydestä, resilienssin rakentamista.

– Ennaltaehkäisy voi vaikuttaa siihen, ettei ihmisille synny tarpeita jättää kotipaikkaansa ja lähteä muualle, Laakson kollega, Kirkon Ulkomaanavun koulutuksen vanhempi asiantuntija 

Mielikuvat kehitysyhteistyön tehottomuudesta pohjaavat vanhanaikaisiin käsityksiin. Vauras länsimaa menee Afrikan köyhiin maihin näyttämään, miten hommat hoidetaan.

– Kehitysyhteistyö ei ole sitä, että viedään vanhoja traktoreita Afrikkaan, jotta niiden avulla sitten viljeltäisiin paremmin. Sellainen päälle liimattu valmis paketti ei toimi, se tiedetään, Kemppainen sanoo.

Hän korostaa kehitysyhteistyössä sen ilmeisintä piirrettä: yhteistyötä. Kehitysyhteistyö on kumppanin tarpeiden kuuntelemista. Ei puhuta avun passiivisista vastaanottajista, vaan aktiivisista, vapaasti toimivista yhteistyökumppaneista.

Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen akatemiatutkija 

on samoilla linjoilla. Kehitysyhteistyön tärkeimpiä tehtäviä on demokratian ja vapaan kansalaisyhteiskunnan toiminnan tukeminen.

– Kehitysyhteistyötä kritisoidaan, ettei se onnistu korruption takia. Sanotaan, että korruptoituneet afrikkalaisjohtajat kahmivat rahat itselleen. Korruptiota on, mutta se johtuu siitä, että kehitysyhteistyötä tehdään todella vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, maissa, joissa on heikot instituutiot ja syvä eriarvoisuus eri kansanosien välillä. Sen takiahan kehitysyhteistyötä tarvitaankin, että näitä epäkohtia saataisiin muutettua.

Bidibidi on maailman toiseksi suurin pakolaisasutusalue. Ugandassa Yumben maakunnassa sijaitsevalla alueella asuu yli 200 000 muun muassa sisällissotaa käyvästä Etelä-Sudanista paennutta ihmistä. Pakolaisalueet ja -leirit tuovat mieleen hiekkamyrskyssä väpättävät telttakyhäelmät ja sanomattoman kurjuuden, mutta se ei ole pelkästään sitä. On mahdollista, että Bidibidin 200 000 pakolaisen joukossa on joku tai joitakuita, jotka tekevät pian tietotyötä Suomeen.

Edellä kuvattu visio on yksi suomalaisen kehitysyhteistyön kuva. Kirkon ulkomaanavun Creative industries -ohjelmassa on koulutettu esimerkiksi pelintekijöitä ja musiikkituottajia.

– Usein varsinkin Afrikan maissa ammateissa kyse on käytännön ammateista, kuten putkimiehen työstä. Yhä enemmän korostuu myös tietotyö, jota voi tehdä etänä mistä tahansa, Pauliina Kemppainen sanoo.

Koulutus näyttelee isoa roolia suomalaisessa kehitysyhteistyössä. Kirkon Ulkomaanavulla on monivuotinen hanke, jossa on rakennettu ammatillisen koulutuksen sektori Etelä-Sudaniin. Mukana on paitsi maan koulutus- ja elinkeinoministeriö, myös yksityissektori.

– On tärkeää, että eteläsudanilaiset ammattioppilaitokset tarjoavat koulutuksia, joista oikeasti työllistyy. Siksi on välttämätöntä, että myös työnantajapuoli on mukana.

Ammattikoulutukseen liitetään myös yrittäjyyskasvatus. Moni kehittyvien maiden ammattilainen on käytännössä yksinyrittäjä.

– Koulutetaan ihmisiä, jotta he voivat tienata elantonsa. Ei riitä, että on ammattiosaaminen. On osattava laatia budjetti ja hoitaa markkinointia, Kemppainen sanoo.

Esimerkki onnistuneesta kehitysyhteistyöstä on ensimmäisten opinto-ohjaajien koulutus Kambodžaan. Opinto-ohjauksen saaminen osaksi maan koulutusjärjestelmää vähentää koulupudokkuutta ja purkaa sukupuolinormittuneita rakenteita ammatinvalinnassa. Suomi on mukana myös koulutusuudistuksessa Ugandassa.

Miksi koulutus sitten on niin tärkeää? Pauliina Kemppainen sanoo, että pitkäjänteisen kehityksen kannalta koulutus on merkityksellistä, sillä koulutus on jotain, jota ei voi ottaa pois. Sitä pääomaa eivät katastrofit hävitä. Koulutettu kansa tuo vahvuutta myös sekasorron keskellä.

Moderni kehitysyhteistyö ottaa koulutuksen lisäksi monia muotoja. Tuoreimpana esimerkkinä Tapio Laakso kertoo Kirkon Ulkomaanavun omasta sijoitusyhtiöstä, joka tukee pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytyksiä kehitysmaissa.

– Perinteisesti kehitysmaiden yritykset ovat yhden ihmisen mikroyrityksiä. Isommat, kasvuhakuiset, työllistävät yritykset ovat olleet väliinputoajia rahoituksen saajina.

Laakso korostaa, että kehitysyhteistyövarat ovat vain katalysaattori, jonka avulla köyhien maiden yritykset voivat kehittää kestävää yritystoimintaa, luoda työpaikkoja ja sitä kautta verotuloja.

– Sitä nämä hauraat maat nimenomaan tarvitsevat, kipeästi.

Mustat joutsenet liitelevät globaalin etelän yllä

Pelkkää onnistumisten sarjaa kehitysyhteistyön saralla ei välttämättä ole odotettavissa. Helsingin yliopiston Eija Ranta on pohtinut kehitysmaapolitiikan tulevaisuutta ja myös sen uhkia. Rannan musta joutsen liitelee autoritääristen valtioiden hahmossa.

– Autoritääristen maiden, kuten Kiinan ja Venäjän, mukaan tulo kehitysyhteistyötoimijaksi vaikuttaa vapaan kansalaisyhteiskunnan aseman heikkenemiseen. Kiina ja Venäjä käyttivät taidokkaasti hyödykseen koronapandemiaa. Globaaliin etelään levisi voimakas viesti, että ahne Eurooppa kahmi rokotteet itselleen, kun taas Kiina ja Venäjä auttoivat. Länsivastainen ajattelu levisi, ja autoritääriset suurvallat pääsivät levittämään omaa politiikkaansa.

Siihen ei kuulu moniääninen päätöksenteko eikä vilkas kansalaisyhteiskunta.

– Sen toimintaa kontrolloidaan yhä enemmän. Kansalaisjärjestöt, aktivistit, tutkijat ja toimittajat voivat olla yhä ahtaammalla. Se ei luo tilaa kehitysyhteistyön mahdollisuuksille demokratiaa korostavien toimijoiden kanssa.

– Autoritäärinen käänne on nähtävissä globaalisti. On valtioita, joissa hallitukset roikkuvat vallassa ja niiden kriitikot tukahdutetaan, Tapio Laakso myöntää. – Kiina ja Venäjä ovat isoja pelureita, esimerkkinä vaikkapa Kiinan monipuolistuva läsnäolo Somaliassa. Myös muita kehitysyhteistyötoimijoita on tullut, muun muassa Persianlahden öljyvaltiot. Kehittyvillä mailla on tulevaisuudessa vara valita, keiden kanssa haluavat yhteistyötä tehdä.

Länsivastainen ajattelu levisi, ja autoritääriset suurvallat pääsivät levittämään omaa politiikkaansa.

Venäjä on myös ollut myötävaikuttamassa oikeistopopulististen liikkeiden nousuun Euroopassa. Ne vastustavat kehitysyhteistyötä, koska haluavat auttaa vain omaa kansaansa. Euroopan halua auttaa köyhiä maita pidetään näissä liikkeissä naiivina touhuna ja rahanhukkana.

Eija Ranta sanoo, että kansalaisaktivismi on vastustuksesta huolimatta globaalisti lisääntynyt. Ihmiset haluavat parantaa maailmaa ja yhteiskuntaa. Ponnistuksista on tullut myös nopeasti kansainvälistyviä ja verkostoituneita, esimerkkinä ympäristön tai alkuperäiskansojen puolesta liikehtiminen.

– Suomi on viime aikoina myös rohkeammin korostanut asemaansa demokratian vahvistajana. Se on positiivinen suunta, Ranta sanoo.

Entä se korruptio? Ovatko kehitysyhteistyön kriitikot oikeassa sanoessaan, että Euroopasta valuvat rahat eivät päädy hyvään, vaan kertyvät hirmuhallitsijoiden palatsien kassaholveihin? Sekä Eija Ranta että Tapio Laakso sanovat, että kehitysyhteistyövarojen seuranta on niin tarkkaa ja järjestelmällistä, että väärinkäytösten mahdollisuus nykyään on pieni.

– Kyllä niitä kuitenkin myös paljastuu. Erityisen hälyttävää olisi, ellei mitään löytyisi. Se kielisi siitä, että valvonta ei olisi kunnossa, Tapio Laakso sanoo.

Tämä juttu on Aiherahoitettua journalismia. Rahoittaja on Kirkon ulkomaanapu. Rapportin Aiherahoitetussa journalismissa rahoittaja tuo toimittajan haluamansa aiheen äärelle, ja toimittaja kirjoittaa jutun itsenäisesti ja aihetta lukuun ottamatta tilaajasta riippumattomasti. Tilaaja on vaikuttanut sisältöön ainoastaan toimeksiannolla, johon voit tutustua 

Vähän sen jälkeen kun koronaepidemia oli sulkenut suuren osan maailmaa lockdowniin, ensiapupoleille ympäri läntistä maailmaa ilmestyi uudenlainen potilasryhmä. Yhteinen piirre näille potilaille oli se, että heillä oli outoja pakkoliikkeitä, eli ticcejä. Ensinäkemältä oireet olisi voinut sekoittaa harvinaiseen Touretten oireyhtymään, mutta kun potilaita tuli yhä lisää, oli selvää, että kyse oli jostain muusta. 

Ensinnäkin Touretten oireyhtymä on yleisempi pojilla, mutta uuden oireyhtymän potilaista ehdoton valtaosa oli teini-ikäisiä tyttöjä. Touretten oireyhtymä alkaa usein vähitellen, mutta uudessa oireyhtymässä oireet alkoivat äkillisesti. Lisäksi Tourette-potilaat kykenevät usein halutessaan tukahduttamaan ticcinsä, mutta nämä uudet potilaat eivät kyeneeet hallitsemaan niitä lainkaan.

Eroja oli myös pakkoliikkeissä. Touretten ticit ovat usein melko kaavamaisia, mutta uudessa oireyhtymässä ticit olivat erittäin monimuotoisia. Vastaavaa ticcien kokoelmaa ei ollut aikaisemmin nähty, mutta nyt niitä raportoitiin ympäri maailmaa. Potilaita arvioidaan olleen pahimmassa vaiheessa tuhansia. 

Mistä oli kysymys? Kun lääkärit alkoivat julkaista tutkimuksia uudesta ilmiöstä, huomattiin, että ticeissä oli yllättäviä samankaltaisuuksia. Yllättävän monella esimerkiksi oli ticci, jossa hoettiin samaa sanaa, esimerkiksi ”beanz” tai ”beetroot”. Toinen monille yhteinen ticci oli pakkoliike, jossa potilas hakkaa itseään rintaan. Pakkoliikkeillä oli siis oltava yhteinen lähde. 

Ensin tutkijat etsivät lähdettä Youtubesta, mutta se ei tuottanut tulosta. Sitten lähde löytyi – kanadalaisen neurologin Tamara Pringsheimin teini-ikäinen tytär ehdotti, että katso TikTokista. Kun Pringsheim kirjoitti hakukentään tic, ruudulle tuli satoja videoita, joilla oli valtavat määrät katselukertoja. Monilla videoilla esiintyi nuoria, joilla oli aito Touretten oireyhtymä, ja videolla he esittelivät millaisia ticcejä heillä oli. Vähitellen ticit ”tarttuivat” terveisiin nuoriin, jotka alkoivat tehdä omia tic-videoitaan, ja näin ticeistä tuli suuri TikTok-ilmiö. Tänä päivänä näillä videoilla on yli seitsemän miljardia katsomiskertaa. 

Voi kuulostaa uskomattomalta, että pakkoliikkeiden kaltaiset dramaattiset oireet voisivat ”tarttua” terveisiin ihmisiin. Tosiasia kuitenkin on, että psykologinen ahdistus voi muuttua ruumiilliseksi oireiluksi. Lievimmillään sen voi nähdä siinä, miten ahdistava tilanne saa sykkeen nousemaan ja kädet hikoamaan. Mutta kun ahdistus kestää pitkään, se voi purkautua esiin ruumiillisesti ja tällöin tuloksena on dramaattisempaa oireilua. 

Teini-ikä on tytöille myrskyisää aikaa, ja niin sanotut toiminnalliset häiriöt– joissa aivot alkavat tuottaa fysiologisia oireita ilman lääketieteellistä syytä – ovat huomattavasti yleisempiä naisilla kuin miehillä. 

Vaikka TikTok-ticit voivat kuulostaa eksoottisilta, vastaavista ilmiöistä on paljon kokemusta. Esimerkiksi vuonna 1892 saksalaisissa kouluissa koettiin merkillinen epidemia. Kesäkuun 28. päivänä eräs tyttö Gross-tinzin kyläkoulussa sai käteensä krampin. Hänen kätensä alkoi täristä eikä hän enää kyennyt kirjoittamaan. Kirjoituskäden kramppi levisi jo seuraavana päivänä useisiin muihin luokan tyttöihin siten, että heidänkin kätensä tärisi koko tunnin ajan. Tästä oireet vain pahenivat, kunnes pian koko koululuokka makasi kouristellen lattialla, ja koulu oli laitettava väliaikaisesti kiinni. 

Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Kun tieto Gross-tinzin tapahtumista levisi, samanlaista kouristelua koettiin muissakin kouluissa Sveitsissä ja Saksassa. 1900-luvun alussa kouristelu oli jo niin yleistä, että voidaan puhua epidemiasta. Laajin paikallinen epidemia koettiin Meissenissä vuosina 1905-1906. Kouristelu, joka alkoi 13-vuotiaasta tytöstä, laajeni koskemaan 237 oppilasta.

Toinen tunnettu esimerkki epidemiasta, jossa ahdistus purkautuu fysiologisesti, on Tansanian nauruepidemia vuodelta 1962. Nämä tapahtumat sijoittuvat Kashashan kylään, joka tuolloin oli vielä osa Tanganyikaa, ja jossa sijaitsi lähetyssaarnaajien pyörittämä tyttökoulu. Tammikuun 31. päivänä kolme tyttöä sai hallitsemattoman naurukohtauksen, joka levisi hyvin nopeasti muihin tyttöihin. Koulun noin 150 oppilaasta 95 sai ”naurutartunnan”. 

Käytännössä tämä tarkoitti, että suurin osa koulun oppilaista kieriskeli lattialla, vuoroin naurusta ja vuoroin itkusta ulvoen. Opetus oli mahdotonta, joten koulunkäynti keskeytettiin. Kun tytöt palasivat kotikyliinsä, he veivät nauruepidemian mukanaan. Nshamban kylässä, josta monet tytöt olivat kotoisin, yli 200 ihmistä sai naurutartunnan, mikä aiheutti kylässä suurta levottomuutta.

Yhteistä kaikille näille tapauksille on ympäristö, jossa nuorten on täytynyt sopeutua vapauden rajoittamiseen ja sopeutua uusiin sääntöihin. Saksalaiset koulut olivat tunnetusti hyvin autoritäärisiä. Tanganyikan tyttökoulu oli tunnettu ankarasta kuristaan. Myös lockdown rajoitti nuorten elämää ja koko muuttunut maailmantilanne on varmasti herättänyt heissä ahdistusta. Olosuhteet ovat siis olleet otolliset erikoisten oireiden syntymiselle.

Maininnan arvoinen toiminnallinen häiriö on myös psykogeeninen epilepsiakohtaus. Tämä on täysin aidolta näyttävä epilepsiakohtaus, jonka aikana potilas ei ole tietoinen ympäristöstään, mutta jonka aikana aivoissa ei näy mitään sellaisia sähköisiä muutoksia, joihin epilepsiadiagnoosi perustuu. Kuten useimmat toiminnalliset häiriöt, myös psykogeeniset epilepsiakohtaukset ovat huomattavasti yleisempiä naisilla kuin miehillä. 

Psykogeeniset epilepsiakohtaukset ovat itse asiassa eräs yleisimmistä toiminnallisista häiriöistä nuorilla naisilla. 

Vaikka psykogeeniset epilepsiakohtaukset näyttävät aidoilta, asiantuntijat usein erottavat ne pelkän ilmiasun perusteella. Kun tutkimuksissa sattumanvaraisesti valittuja ihmisiä on pyydetty esittämään, miltä epilepsiakohtaus heidän mielestään näyttää, heidän esityksensä on usein hyvin lähellä psykogeenisen kohtauksen ilmiasua. 

Asiaa mutkistaa vielä se, että ihmisillä, joilla on aitoja epilepsiakohtauksia, voi olla myös psykogeenisia epilepsiakohtauksia. Jälkimmäisten uskotaan syntyvän siten, että aivot alkavat yksinkertaisesti ennakoida tulevaa kohtausta, ja sitten tilanne etenee kohtaukseksi. Sähköisessä aivokäyrässä nämä eivät kuitenkaan rekisteröidy oikeina epileptisinä kohtauksina. 

Nämä esimerkit kertonevat hyvin siitä, että emme kontrolloi kehoamme niin hyvin kuin luulemme. Vaikeina aikoina, ankaran stressin ja ahdistuksen alla, aivot alkavat ennakoida tilanteita ja tehdä omia johtopäätöksiään, ja seurauksena voi olla ticcejä, kouristuksia ja monenlaisia muita erikoisia oireita. 

Jos psykologisissa voimissa, jotka saivat aikaan TikTok -ticcien epidemian, ei ole mitään uutta, uutta on se miten nopeasti tällainen epidemia voi levitä ympäri maailman. TikTok -ticcejä raportoitiin samanaikaisesti Yhdysvalloista, Kanadasta, Australiasta. Englannista, Ranskasta, Saksasta, Unkarista ja Italiasta. Se tarkoittaa, että varsin dramaattisetkin oireet voivat levitä pelkästään sosiaalisen median kautta. 

Tämä on hyvä pitää mielessä eläessämme edelleen keskellä ajanjaksoa, jossa tuhannet ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa kokemiaan koronarokotehaittoja tai esimerkiksi long covid -oireitaan. Tämäkin oireilu voi levitä sosiaalisen median kautta.

Calgaryn yliopisto julkaisi viime vuonna tutkimuksen, jossa koetettiin selvittää TikTokista tic-oireita saaneiden nuorten taustoja. Sen mukaan neljällä viidestä oireilijasta oli jokin psykiatrinen diagnoosi kuten ahdistus, masennus tai ADHD tai he olivat autismin kirjolla. New York Times puolestaan kertoo vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta, jonka mukaan yllättävän suuri osa oireilijoista olisi ollut trans- tai muunsukupuolisia. 

Jälkimmäinen havainto – jos se julkaistaan –  voi kertoa siitä, että tässä ryhmässä koetaan ahdistusta keskimääräistä enemmän. Vaihtoehtoinen selitys on, että ticit ja sukupuolidysforia voivat olla kaksi eri tapaa, jolla teini-iän yleinen ahdistus oireilee.

Tutkijat pitävät kuitenkin selvänä, että teini-ikäisistä löytyy laaja alaryhmä, joka on muita herkempi sairastumaan toiminnallisiin häiriöihin, olivat syyt siihen mitä tahansa. 

 on pieni ja vaatimaton tatarkasvi, jonka ainoa kasvupaikka maailmassa on suppealla alueella Nevadassa. Yhdysvalloissa siitä on tullut vihreän siirtymän epävirallinen symboli, sillä sen tulevaisuus näyttää traagiselta. Kasvin elinympäristön alla on nimittäin valtava määrä litiumia – sähköautojen kipeästi vaatimaa mineraalia. Kasvia ei voi siirtoistuttaa toisaalle, sillä se on sopeutunut nimenomaisesti kasvupaikkansa maaperän kemialliseen koostumukseen. Jos kaivos siis jonakin päivänä perustetaan, kasvi on vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Australialainen kaivosyhtiö on kärkkynyt kaivoslupaa jo vuosia. Syy siihen, miksi lupaa ei ole tullut on se, että Bidenin hallinto on vuonna 2021 ehdottanut, että kasvi suojellaan uhanalaisia lajeja koskevan lain mukaisesti. Vieläkö projekti etenee, ja mihin suuntaan, se jää nähtäväksi. 

 kuulin, että pieni kasvi oli pysäyttänyt kaivoksen, teki mieli lähettää lentosuukkoja Bidenin hallinnolle. Litiumin tarve maailmassa on kova, joten se tuntui lähes ihmeeltä. Mutta jos ajattelee hieman tarkemmin, eikö tämä ole länsimaista ylellisyyttä?  Yhdysvallat voivat pysäyttää kaivosprosessin Nevadassa uhananalaisen kasvin takia, koska litiumkaivoksia avataan jossain muualla. YLE uutisoi hiljattain alkuperäiskansojen ahdingosta Atacaman autiomaassa Chilessä, jossa sijaitsevat maailman suurimmat litiumvarat. Australialaiset kaivosyhtiöt ovat avaamassa litiumkaivoksen Ghanaan ja kiinalaiset sijoittavat litiumkaivokseen Zimbabwessa. 

Mitä luulette, paljonkohan uhattu kasvi tai eläin hidastaa kaivoshankkeita maissa, jossa kaivokset ovat usein otsikoissa ihmisoikeusrikkomusten vuoksi?

Kysymys kuuluukin, onko meillä varaa tähän ylellisyyteen? Ja jos on niin kuinka kauan? 

 materiaali-intensiivistä. Enkä tarkoita vain tuuli- ja aurinkovoimaa, sillä käynnissä on mittasuhteiltaan valtava infrastruktuuriprojekti. Aurinko- ja tuulivoimaloiden lisääntyminen pakottaa vahvistamaan kantaverkkoa kaikkialla Euroopassa. Eurooppalaisten kantaverkkoyhtiöitten yhteistyöjärjestö ENTSO-E on arvioinut, että seuraavan kymmenen vuoden aikana Eurooppaan on rakennettava 46 000 kilometriä uutta siirtojohtoa, mikä maksaa noin 240 miljardia euroa. Suomessa uutta voimalinjaa rakennetaan noin 5000 kilometriä. 

Toinen suuri infrastruktuuriprojekti koskee energian varastoimista. Siinä päätavoitteena on rakentaa vuoteen 2040 menneessä euroopanlaajuinen vetyverkosto, joka on 40 000 kilometriä pitkä. Vetyverkoston rakentamisessa hyödynnetään olemassaolevaa maakaasuputkistoa, mutta ainakin kolmannes olisi uutta putkistoa. 

 rakentaminen vaatii valtavasti mineraaleja. Tuulivoimaloihin esimerkiksi tarvitaan paljon kuparia ja neljää harvinaista maametallia: neodyymia, praseodyymia, dysprosiumia ja terbiumia. Aurinkopaneeleiden valmistuksessa taas käytetään esimerkiksi indiumia, galliumia, kadmiumia ja telluriumia.  Uusien voimalinjojen rakentamisessa taas tullaan tarvitsemaan valtavia määriä kuparia ja tinaa. 

Leuvenin yliopiston tutkijat ovat laskeneet, että EU:n vuoden 2050 ilmastotavoitteisiin pääseminen vaatii vuosittain 3500 prosenttia enemmän litiumia, 330 prosenttia enemmän kobalttia, 100 prosenttia enemmän nikkeliä, 35 prosenttia enemmän kuparia, 33 prosenttia enemmän alumiinia ja 700-2600 prosenttia enemmän harvinaisia maametalleja kuin käytämme tänä päivänä. 

Lisäksi vihreä siirtymä lisää paineita uusien rikkikaivosten avaamiseen. Rikkihappoa on tähän asti valmistettu öljyntuotannon sivuvirtana, mutta öljynjalostuksen vähentyminen tarkoittaa, että rikkihappoa ei enää saada tästä lähteestä riittävästi maailman tarpeisiin – kuten lannoitteiden valmistukseen. Pahimmassa tapauksessa rikki on siis louhittava maan alta. 

, mutta kaikki ylläsanottu tarkoittaa, että kaivoksia tulee ja niitä arvatenkin tulee paljon. Siksi meidän olisi hyvä päästä itsemme kanssa sopuun siitä, mitä haluamme. En nimittäin millään voi ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat vihreää siirtymää, mutta vastustavat sellaista alueelleen suunniteltua kaivosta, josta saadaan siirtymän edellyttämiä mineraaleja. 

Euroopassa on runsaat mineraalivarat. Suomi on kaivosyhtiöiden kannalta hyvinkin kiinnostava kohde, koska meillä on runsaasti esimerkiksi litiumia ja harvinaisia maametalleja. Kaivosyhtiöiden kiinnostusta Eurooppaan lisää myös se, että EU ei halua olla riippuvainen Kiinasta vihreän siirtymän mineraalien suhteen. Kaivosyhtiöiden näkökulmasta Eurooppa alkaa siis olla kypsä poimittavaksi. 

 Euroopassa, minne kaivosyhtiöt vain yrittävät, syntyy kansanliike sitä vastaan. Se on ymmärrettävää; kaivos voi tuhota lähialueen vesistöjä ja ympäristöä peruuttamattomasti. Mutta jos kaivos ei tule sinun naapuriisi, se tulee jonkun toisen naapuriin. Ja jos se ei pilaa sinun mökkivesiäsi, se pilaa jonkun toisen kalastusvedet jossain toisaalla. Ei kai kenenkään mielestä ole oikein, että kaivokset avataan köyhään etelään, mutta niiden hedelmät korjataan rikkaassa pohjoisessa puhtaan energian infrastruktuurina?

Siinäpä teille, arvoisat lukijat, todellinen modernin ajan pulma. 

 ajattelee kolumnisti itse? Kunpa tietäisin? Olen harrastanut luontoa koko ikäni ja en mitään niin toivo tähän maahan kuin toimivia, resilienttejä ekosysteemejä kasveineen, ötököineen, lintuineen ja nisäkkäineen. En siis ole kaivosten puolestapuhuja. 

Mutta toisaalta, eikö minun pitäisi olla toiveissani johdonmukainen? Jos haluan jotakin eikö minun pitäisi olla valmis kantamaan myös sen seuraukset? Jos minun vihreään siirtymääni ei päästä ilman kaivosta, eikö kaivoksen nimenomaisesti pidäkin tulla minun takapihalleni? En tiedä minkä etiikan mukaista on rakentaa omaa elämää ympäristöystävällisempään suuntaan pilaamalla ympäristö etelän köyhiltä.

, en tiedä. Mutta tiedän, että vielä tulevat kaikki ne, joilta ei koskaan kysytä. Ahvenet, kuikat, vesipäästäiset ja saukot – ne eivät koskaan tilanneet meiltä sen enempää fossiilista energiaa kuin tuulisähköäkään. Eivätkä ne ole tilanneet kaivoksiakaan. 

Eikä missään tietenkään kuulu edes kuiskauksena, että EU voisi alkaa määrätietoisesti vähentämään materiaalijalanjälkeään. 