Palkittu Green Book viihdyttää, mutta ei yllätä
Kolmella Golden Globella palkittu ja vahvaksi Oscar-ehdokkaaksi povattu Green Book kertoo vuoteen 1962 sijoittuvan tosipohjaisen tarinan mustan ja valkoisen miehen ennakkoluulot voittavasta ystävyydestä. Peter Farrellyn ohjaama draamakomedia pyrkii ja onnistuukin antamaan katsojalle hyvän mielen - joskin kliseisiin turvautuen ja totuutta taivuttaen.
Tarmo Poussu
1/18/2019
Viggo Mortensen tekee loistoroolin amerikanitalialaisena perheenisänä ja yökerhon ovimiehenä Tony "Lip" Vallelongana, joka työttömäksi jouduttuaan saa yllättävän tarjouksen. Maankuulu, Valkoisessa talossakin esiintynyt musta pianisti ja säveltäjä Don Shirley (erinomainen Mahershala Ali) palkkaa hänet autonkuljettajakseen konserttikiertueelle Yhdysvaltain syvään etelään.
Elokuvan päähenkilöt ovat oikeasti eläneitä ihmisiä. Ihmelapsena uransa aloittanut Don Shirley opiskeli musiikkia Leningradin konservatoriossa, valmistui Yhdysvalloissa psykologiksi ja puhui sujuvasti kahdeksaa kieltä. Hän oli virtuoosimainen pianisti ja lahjakas säveltäjä, joka yhdisteli musiikissaan vaikutteita jazzista ja klassisesta musiikista.
Tony Vallelonga toimi Shirleyn autonkuljettajana vuoden 1962 kiertueella ja miehet pysyivät ystävinä tai ainakin pitivät yhteyttä aina kuolemaansa saakka. Molemmat menehtyivät vuonna 2013.
Yksi Green Bookin käsikirjoittajista on Tony Vallelongan poika Nick Vallelonga, joka kuuli jo lapsena isältään tarinoita vaiheikkaasta konserttikiertueesta. Ei siis ihme, että elokuva kertoo tarinansa autonkuljettajan näkökulmasta.
Mortensenin esittämä Vallelonga on sivistymätön ja äkkipikainen, mutta myös joviaali ja katuälykäs kansanmies, jota vasten yläluokkainen, sivistynyt ja yksinäinen Shirley vaikuttaa kiehtovalta kummajaiselta. Miesten vastakkaisuutta korostaa myös seksuaalinen identiteetti. Vallelonga on perheelleen omistautunut hetero, kun taas lähes aseksuaalilta aluksi vaikuttava Don Shirley paljastuu homoksi.
Green Bookin piirtämä kuva Don Shirleystä suvustaan ja afroamerikkalaisesta kulttuurista vieraantuneena elitistinä ei ilmeisesti vastaa totuutta. Elokuvan dramaturgian kannalta päähenkilöiden vastakkaisuus on kuitenkin perusteltua - joskaan ei kovin omaperäistä. Onhan valkokankaalla nähty mustan ja valkoisen miehen eripuraisia parivaljakoita kyllästymiseen saakka: Eddie Murphy ja Nick Nolte, Mel Gibson ja Danny Glover, Will Smith ja Tommy Lee Jones. Listaa voisi jatkaa.
Sosiaaliset ja roturajat ylittävän ystävyyden ohella Green Bookin suuri teema on rasismi, joka vielä vuonna 1962 kukoisti valtoimenaan Yhdysvaltain etelävaltioissa. Elokuvan nimi viittaa kirjaseen, joka opastaa afroamerikkalaisia matkustajia heille sallittuihin hotelleihin syvässä etelässä. Kiertueellaan Shirley esiintyy valkoiselle yläluokalle, joka taputtaa hänelle kohteliaasti konserttisalissa, mutta ei salli hänen yöpyä samoissa hotelleissa tai syödä samoissa ravintoloissa kanssaan.
Matkan varrella Vallelonga pelastaa Shirleyn parikin kertaa vankilalta, pahoinpitelyltä tai pahemmalta. Tämä valkoisen hyväntekijän ja mustan uhrin motiivi saa osaltaan elokuvan vaikuttamaan ideologisesti vanhanaikaiselta.
Historiallisen totuuden taivuttaminen ja poliittinen varovaisuus eivät ole Green Bookin ainoat ongelmat. Harmittavaa on myös sen rakenteen toistoisuus ja tarinan ennakoitavuus. Yhä uudelleen näemme Vallelongan ja Shirleyn ensin jutustelemassa autossa, sitten saapumassa uuteen hotelliin ja lopuksi konsertin päättyessä. Näiden kertosäkeenä toistuvien kohtausten välissä he kokevat sarjan erilaisia kriisejä, jotka luonnollisesti lähentävät heitä toisiinsa.
Tarmo Poussu
1/18/2019