Päiväkirjan neljäs sivu
Sisko Savonlahti
6/8/2017
Kirjoittaminen on tuntunut tavallistakin vaikeammalta sen jälkeen, kun tiistaina sain tietää, etten pääse kirjoittajakouluun. Viimeiset pari päivää ovatkin menneet mukavasti käyden ystävieni kanssa seuraavanlaisia keskusteluita WhatsAppissa, FaceTimessa ja Facebook messengerissä:
Minä: ”Olen paska kirjoittaja.”
Ystäväni: ”Et ole.”
Minä: ”Olenpas.”
Ystäväni: ”Et ole.”
Minä: ”Lopettakaa valehtelu! Suksikaa kuuseen!”
Eräs ystävistäni sanoi, etten päässyt kouluun, koska en voisi enää mitenkään kehittyä kirjoittajana.
”Olet täydellinen”, hän lohdutti, ja minä vastasin tietysti hänellekin, että ole hiljaa, tuo ei auta yhtään. Siispä ystäväni valitsi kypsemmän lähestymistavan vastoinkäymiseeni ja sanoi, etten olisi oikeasti edes halunnut kouluun.
”Mieti nyt, jos olisit päässyt sinne..." hän aloitti.
"Siellä sinä sitten kirjoittelisit jotain tekotaiteellista paskaa! Kirjoittelisit tekstejä, joissa lukee, että KAPPAS VAAN ja KIKKELIS KOKKELIS – sitäkö sinä olisit halunnut?!”
Ehkä ystäväni oli oikeassa. Ehkä kaikki paikat, jonne olen elämäni aikana yrittänyt päästä siinä onnistumatta, ovat olleet paikkoja, joilla ei ole minulle mitään annettavaa. Ehkä ystäväni tietää minua paremmin, mikä on minulle hyväksi.
Esimerkiksi sisustaminen.
Uusi lempiharrastukseni on selata netissä kuvia sohvista ja sängyistä. Haluaisin haalean punaisen, vanhan sohvan. Se sopisi hienosti kirjahyllyäni vastapäätä. Voisin loikoilla haalean punaisella, vanhalla sohvallani ja tuijottaa kirjahyllyä, jossa on satoja kirjoja. Jokaisen kirjan paikka olisi tarkkaan mietitty, ehkä teemojen mukaan... mutta missään nimessä ei värien.
Kun keskityn Pinterestin, huuto.netin ja tori.fi:n tarjontaan, en mieti mitään muuta.
Paitsi välillä.
Olen miettinyt sitä, kuinka paljon omista epäonnistumisistaan kannattaa puhua ääneen, tai minun tapauksessani kirjoittaa (koska miksi ihmeessä haluaisin puhua ääneen syvimmistä tunteistani kun voin yhtä hyvin lakaista ne maton alle ja kirjoittaa niistä julkisesti siinä vaiheessa, kun olen kilahtamisen partaalla?).
Kävin pari kuukautta sitten syömässä ystäväni kanssa. Jossain vaiheessa iltaa hän mainitsi hakeneensa vuosia sitten opiskelemaan erääseen kouluun ja jääneensä ilman opiskelupaikkaa. Yllätyin tiedosta, koska olin aina pitänyt tätä ystävääni ihmisenä, joka onnistuu suurimmassa osassa asioista, joita hän tekee. Se, ettei hän koskaan ollut erikseen maininnut siitä, että halusi joskus jotain, mitä ei saanut, oli vaikuttanut voimakkaasti mielikuvaani hänestä.
Ehkä tuollaisista sinänsä pienistä valinnoista voi muodostua ”positiivisuuden kierre”, jossa hyvät asiat seuraavat toisiaan. Eli jos jätän kertomatta ihmisille, missä kaikessa olen epäonnistunut ja keskityn niihin juttuihin, jotka ovat menneet putkeen, ihmiset ajattelevat, että tuossapa vasta lahjakas ja mieletön tyyppi, mikä taas avaisi minulle uusia ovia. Kuulostaako tämä loogiselta?
Ehkä?
Sikäli mikäli tulin nyt tähän lopputulokseen, on tietysti harmillista, että tulin juuri kirjoittaneeksi julkisesti, etten päässyt opiskelemaan kirjoittamista. Mutta ehkä sekin johtuu vaan siitä, että olen niin paska kirjoittaja.
Kikkelis kokkelis.
Sisko Savonlahti
6/8/2017