Päiväkirjan 12. sivu
Sisko Savonlahti
9/27/2017
Istuin eilen kotini lattialla ja puhuin videopuhelua Espanjassa asuvan ystäväni kanssa. (Aiheet: thaimaalainen ruoka ja sen ihanuus, koirat, miksi minulla on aina niin vaikeaa, pitäisikö minun blondata hiukseni, jos blondaisin hiukseni, mitä kaikkea se muuttaisi ja niin edelleen.) Kello oli puoli kahdeksan illalla kun katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, että siellä oli säkkipimeää. Puhelimen ruudulta näin, että Madridissa paistoi vielä aurinko.
"Miten siellä voi olla vielä noin valoisaa?" kysyin ystävältäni.
Hän vastasi, että tottakai on, hänhän asuu Madridissa.
Videopuhelun jälkeen mietin, mitä tein viime vuonna samaan aikaan vuodesta ja muistin, että istuin aika paljon silloinkin kotini lattialla ja puhuin videopuheluita Espanjassa asuvan ystäväni kanssa. Sitten mietin sitä, kuinka terapeuttini oli aiemmin päivällä, eilen siis, sanonut minulle:
"Ihminen muuttuu vuodessa. Ei tietenkään kokonaan, mutta jonkun verran."
Tänään olen miettinyt sitä, kuinka paljon olen muuttunut parissa viikossa: Olen nähnyt kolme leffaa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, minkä lisäksi olen käynyt muutamilla treffeillä ja yhdessä työhaastattelussa. On ollut taas pakko miettiä, minkälaisena ihmisenä sitä muille itsensä esittelee. Olenko sinut itseni kanssa, mitä haluan elämältäni, olenko jo hyväksynyt sen, etten tiedä mitään parempaa kuin syödä sipsejä ja katsoa televisiosta roskaa? Olenko työtön vai olenko yrittäjä (tätä on Kelakin kovasti kysellyt) — vai olenko sittenkin in between jobs, kuten eräs ystäväni asian tänään ilmaisi kun seisoimme Lasipalatsin edessä ja kerroin hänelle kuulumisiani? Sivuhuomiona mainittakoon, että tuon ystäväni tapaaminen oli mielenkiintoista siksikin, että hän muistutti, miten vuosia sitten toisiimme tutustuimme:
”Mä katoin Instagramissa kuvia hästäkillä Artek ja sit päädyin sun tilille kun sulla oli siellä se valaisin ja sit aloin seuraa sun koiraa Facebookis…”
Kaikki on niin randomia.
Mitäs muuta? Olen alkanut syödä kauraleipää ruisleivän sijaan ja nauttinut UniCafen ruokaa nyt kun se vielä minulle suodaan (enää tämän kuun loppuun saakka, apua!) ja käynyt vaatekaupoissa sovittelemassa villakangastakkeja, joihin minulla ei ole varaa. Ja kuten sanottu, olen puhunut niitä videopuheluita. Lempikeskusteluni loppui upeasti, näin:
Ystäväni: ”Sisko! Sun täytyy opetella puhumaan vaikeista asioista! Nyt puhutaan!"
Minä: ”Moido.”
Sisko Savonlahti
9/27/2017