Media ei sovi ongelmanratkaisijaksi
Pasi Sillanpää
3/28/2018
#metoo kampanjan innoittamana, olemme nähneet kuinka media ja sosiaalinen media ovat ryhtyneet yhteistyöhön ongelmien poistamiseksi. Molemmat tarkoittavat hyvää, mutta aiheuttavat pahaa omaa ymmärtämättömyyttään.
Ongelmien tullessa vastaan, on tyypillisin tapa ratkaista niitä perehtymällä ensin siihen, mistä ne johtuvat, mitä ne ovat aiheuttaneet ja kuka lopulta on syyllinen. Tapa sopii erittäin hyvin vaikkapa koneisiin. Jos kone hajoaa, niin ensin pitää löytää rikki mennyt osa, sen jälkeen selvittää miksi se hajosi ja tilanteesta riippuen vasta sen jälkeen korjata hajonnut paikka.
Jostakin syystä tämä tapa on iskostunut yleiseksi tavaksi ratkaista myös ihmisen aiheuttamia ongelmia.
Ihminen on kuitenkin mutkikkaampi olento ja vaatii inhimillisempää tapaa ratkaista ihmisten luomia häiriötilanteita.
Kun ihmisten aiheuttamia ongelmia käsitellään kuten koneiden tuottamia, käy lähes varmasti niin, että se johtaa epäsuoriin tai suoriin syytöksiin. Kun keskustelu on siirtynyt syyttelyn tasolle, normaali reaktio on puolustautuminen, loukkaantuminen tai vastasyytösten esittäminen. Se johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset pikemminkin puolustelevat omaa toimintaansa kuin ratkaisevat ongelmia.
Mitä enemmän keskitytään itse ongelmaan, sitä enemmän se tuo uusia selittäviä kommentteja eikä itse ongelmaa saada ratkaistua.
Median ja sosiaalisen median symbioosi on siinä mielessä mielenkiintoinen, että molemmat suorastaan yllyttävät heittämään uusia syytöksiä.
Jos median toimittajat ja sosiaalisen median keskustelijat aidosti haluavat ratkaista ongelmia paisuttelun sijaan, meidän pitää opiskella ratkaisukeskeistä toimintatapaa. Ratkaisukeskeisessä ongelmanratkaisussa huomio kiinnitetään suoraan muutostoiveisiin ja tavoitteisiin.
Se on arvatenkin tiukka paikka vääryyttä kokeneille tai sivusta seuraaville tuomitsijoille, etenkin jos takana on vuosien väärä toiminta.
Kun lähtökohdaksi otetaan se, miten asioiden tulee olla, päästään kuitenkin paremmin keskustelemaan siitä, miten muutos saadaan aikaiseksi. Syyttelystä vapaassa tilassa yhteisö voi hakea luovempia ja parempia tapoja mennä eteenpäin. Aiemmat ongelmat eivät tässäkään mallissa unohdu, mutta niitä lähestytään eri tavalla. Kysymys voidaan asettaa niin, että mitä olemme tähän mennessä saavuttaneet asian tiimoilta. Jos emme ole mitään, se on hyvä todeta, mutta samalla katsoa, mitä pitää seuraavaksi tehdä.
Väitän että Lauri Törhösen, Aku Louhimiehen ja Kenneth Greven tapauksessa ratkaisukeskeisestä mallista olisi ollut hyötyä ja on edelleenkin. Näistä kolmesta itse asiassa Greven tapaus on luultavasti pitkän viivyttelyn jälkeen hoidettu osittain ratkaisukeskeisellä lähestymistavalla. Näin voi päätellä asiasta syntyneen uutisoinnin laadun perusteella.
Kun ongelmakeskeinen ratkaisumalli, joka on median normaali tapa toimia, on käytössä, meille syntyy kasvava negatiivisuuden kehä. Ratkaisukeskeisessä mallissa puolestaan rakennetaan positiivisuuden kehää. Pienikin muutos parempaan luo uutta intoa lisätä vauhtia. Työyhteisö ja laajemmin myös yhteiskunta eheytyy.
Väitän siis, että media on ihan oikeasti syyllinen siihen, että esiin tulleet tapaukset ovat lähteneet vihan tielle. Pehmennän kuitenkin väitettäni sillä, että se ei auta yhtään mitään, vaikka haukkuisin kaikki toimittajat.
Tärkeämpää on se, että mahdollisimman nopeasti ja jatkossa heti, siirretään katse siihen, miten asioiden tulee olla ja mitä tavoittelemme. Emme kaada kaikkea yksilön niskaan, vaan autamme toinen toisiamme paremmaksi tulemisen tiellä.
Se olisi kuolinisku kohujournalismille. Mutta eikö se olisi aika pieni hinta?
Kirjoittaja on myös sertifioitu ratkaisukeskeisen työyhteisövalmennuksen konsultti.
Pasi Sillanpää
3/28/2018
