Suomalaisen yhteiskunnan standardiksi on asetettu ihanneihminen, joka on 30 -vuotias koulutettu heteromies, vaikka keskimääräinen suomalainen on 42 -vuotias työssä käyvä mies tai nainen.
Kolmekymmentävuotias mies on elämänsä huipulla. Hän on yleensä opiskelunsa päättänyt ja erinomaisen hinta-laatusuhteen omaava työntekijä. Hän on myös kaikkein optimaalisimmassa iässä mahdollisimman monen synnytysikäisen naisen kumppaniksi tai hoidoksi, jos lapset eivät kiinnosta. Kolmekymmentävuotias on myös yleensä terve ja hänestä paistaa monella muullakin tavoin tulevaisuus ja hyvä esimerkki.
Mitä tahansa mietimme, käytämme vertailun perustasona 30 -vuotiasta miestä. Se mihin hän pystyy ja mitä hän jaksaa. Ja ollaksemme vielä tarkempia. Käytämme standardina sitä, mihin uskomme sen ikäisen miehen jaksavan. Nuorissa ikäluokissa kun on esimerkiksi kasvava ryhmä fyysisesti heikkokuntoisia.
Viimeiset vuodet maassamme on puhuttu tasa-arvosta monella eri tavalla. Kaikkein pahimmaksi tasa-arvon jarruksi on asetettu noin 50 -vuotiaat setämiehet, joihin itsekin kuulun. Me olemme kaiken tasa-arvon pahin este. Irstaita sovinisteja, parhaat vuotensa ohittaneita tulevia eläkevaareja.
Niin kauan kuin suuret ikäluokat olivat työelämässä, politiikan perusta oli suurissa ikäluokissa. Siis siinä ryhmässä, joita oli eniten. Heidän lapsilleen rakennettiin päivähoito, jotta heidän työpanoksensa saatiin täysipainoisena käyttöön. Heidän aikanaan työpaikkojen määrä oli lähes jatkuvassa kasvussa ja heidän aikanaan kehittyi myös nykyinen eläkejärjestelmä.
Nykyisten 40 -vuotiaiden työurat ovat olleet katkonaisempia, eläkejärjestelmää on heikennetty, päivähoito ja terveydenhoito ovat heidän aikanaan joutuneet kriisiin ja koulutustakin kohtaan on kasvavaa arvostelua.