Näin elokuvaa luetaan – kolme ammattilaista kertoo, mitä valkokankaalla tapahtuu ja miksi
Janne Sundqvist
5/4/2017
Pieni poika herää yöllä ja nousee sängystään. ”Isä?” hän kysyy. Joku mies kävelee ohi. Poika näkee äitinsä pesevän hiuksiaan saavissa. Kaikki on mustavalkoista. Äiti ravistaa hiuksia hidastetussa kuvassa, ja talon katto alkaa romahtaa hänen ympärillään. Sisälle sataa vettä. Äiti kulkee peilin ohi, ja siitä katsoo takaisin vanhempi nainen. Hän koskettaa peilin pintaa, ja sitä koskeva käsi on vanha.
Antti Pentikäinen sytyttää valot. Luokassa on täysin hiljaista. Hetken päästä Pentikäinen kysyy, minkälaisia ajatuksia ote Andrei Tarkovskin elokuvasta Peili (1975) opiskelijoissa herätti.
”Se oli outo”, yksi sanoo.
”Hirveän hidas”, sanoo toinen.
”Miksi se oli niin vaikea?” kolmas kysyy.
Tikkurilan lukion Metropolis-luokassa on hämmentynyt tunnelma, sillä katsottu pätkä on yllättänyt opiskelijat. Opettaja Pentikäinen ei lannistu. Hänellä on lukiolaisista jo 20 vuoden kokemus.
On toisen näytteen vuoro. Valot sammuvat, ja valkokankaalle piirtyy vilkas ja aurinkoinen uimaranta.
”VOI VITTU -OTOS" ELI ELOKUVAKIELEN ALKEET
Elokuva on kieli. Se on järjestettyjä kuvia, jotka tuottavat merkityksiä niin kuin järjestetyt kirjaimet muodostavat sanoja. Jos järjestystä vaihtaa, vaihtuu myös merkitys.
Lähes kaikki, mitä elokuvassa nähdään, on peräisin sen tekijöiden tekemistä ratkaisuista. Useimmiten ratkaisujen takana on jokin syy. Kun syyn saa selville, voi ymmärtää, mitä elokuva haluaa sanoa maailmasta.
”Opetuksessa jaan elokuvan ilmaisukeinot kahteen ryhmään”, Pentikäinen kertoo. ”Ensimmäinen on leikkaus eli kuvien peräkkäisyys, niiden kesto ja ajan manipulointi. Toinen ryhmä koskee kuvaa. Siihen kuuluvat kuvakoko, kuvan rajaus, kuvakulma, värit, puvustus, lavastus ja valo.”
”Opetuksessa jaan elokuvan ilmaisukeinot kahteen ryhmään”, Antti Pentikäinen kertoo. ”Ensimmäinen on leikkaus eli kuvien peräkkäisyys, niiden kesto ja ajan manipulointi. Toinen ryhmä koskee kuvaa. Siihen kuuluvat kuvakoko, kuvan rajaus, kuvakulma, värit, puvustus, lavastus ja valo.” (Kuva: Juulia Klemola)
Tunnin aikana opettaja ja opiskelijat miettivät yhdessä, miten eri keinot meihin vaikuttavat. Selkeytetään asiaa palaamalla uimarannalle.
”Heti ensimmäisessä otoksessa maa on oikealla ja meri vasemmalla. Tämä toistuu melkein joka kuvassa. Toinen akseli on se, että katsotaan suoraan maalle ja suoraan merelle. Näin heti ensimmäinen otos luo elokuvallisen tilan”, Pentikäinen selittää.
Koiralle heitetään keppiä, lihava nainen astelee mereen ja punashortsinen lapsi rientää toiseen suuntaan rannalla istuvan äitinsä luo.
”Tilan luomisen jälkeen esitellään sivuhenkilöt ja pysähdytään hetkeksi äitiin ja poikaan. Kamera ei kuitenkaan mene kauhean lähelle, mistä tajuaa, että he ovat tärkeitä, mutta eivät päähenkilöitä. Äiti on merkattu keltaisella, hänellä on keltainen hattu. Melkein kaikilla sivuhenkilöillä on jotain keltaista: uimapatja, pyyhe, paita. Heihin palataan yhä uudestaan, ettemme unohtaisi heitä.”
Lapset leikkivät, aikuiset kelluvat tai nauttivat auringosta. Vain rantatuolistaan merta vahtiva mies tarkkailee merta hermostuneena.
”Kun kuva pysähtyy Martin Brodyyn (Roy Scheider), se on rajattu niin, että hänet tajuaa päähenkilöksi. Hänet on sommiteltu koko ajan kuvan oikeaan reunaan, ikään kuin nojaamaan mahdollisimman kauas merestä. Leikkaus näyttää hänen katseensa ja sitten kelluvan naisen. Se luo illuusion, että he ovat samassa tilassa ja että heillä on jokin suhde toisiinsa.”
Kuva siirtyy veden alle, ja rannan hulina muuttuu uhkaavaksi musiikiksi. Kamera lähestyy uimapatjalla uivaa poikaa alhaalta päin. Kun tappajahai käy kiinni poikaan ja veri lentää, alkaa kiljunta, ja aikuiset säntäävät pelastustoimiin.
Pentikäinen kysyy opiskelijoilta, mitä elokuvallisia keinoja he huomasivat. Yksi yleisimmistä on dolly zoom, jota on käytetty kuvaamaan Brodyn havahtumista tilanteeseen. Dolly zoom eli trumpettiotos syntyy, kun kamera zoomaa lähemmäs ja liikkuu taaksepäin yhtä aikaa: perspektiivi muuttuu, mutta hahmo pysyy samankokoisena. Tappajahaissa (1975) efektiä tuetaan ääniraidan jousisoitinten soittamalla glissandolla eli sävelliu’ulla.
Elokuvaopettaja suosittelee kohtauksien lähilukua myös aikuisille katsojille.
”Kannattaa etsiä joku lempielokuva ja katsoa sama kohtaus niin monta kertaa, ettei sujahda enää siihen elokuvan maailmaan. Jos se tuntuu hankalalta, niin yksi hyvä keino on samaan aikaan kuvailla itselleen ääneen, mitä kaikkea kohtauksessa tapahtuu. Riittää, kun kertoo, mitä näkee – tulkinta seuraa automaattisesti.”
”EI NOIN VOI TEHDÄ ELOKUVASSA!”
”Jos elokuvasta puhuu vain tarinankerrontana, niin jää paljon pois. Tarina on vain tapa tarjoilla ajatus”, elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen sanoo.
Hymyilevän miehen palkitseminen Cannesissa nosti Kuosmasen heti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Suomen tärkeimpien elokuvantekijöiden pieneen joukkoon. Paikka raskaassa sarjassa oli ansaittu, sillä ohjaajalla on vahva näkemys siitä, mitä elokuva on.
”Elokuva jäsentää jonkun ajatuksen, näkemyksen tai ehdotuksen mahdollisimman ymmärrettävään muotoon, että mahdollisimman moni pystyisi sen siitä lukemaan. Itse pidän elokuvaa pop-kulttuurina. Vaikka en pyri tekemään laskelmoivaa elokuvaa, niin mahdollisimman monen ihmisen tavoittaminen on tälle lajille se juttu”, Kuosmanen sanoo.
Mustavalkoinen tarina nyrkkeilijästä, joka häviää uransa merkittävimmän ottelun, ei ollut mikään varma hitti.
Kuosmasen elokuva tekeekin monta oleellista asiaa toisin kuin käsikirjoitusoppaissa opetetaan. Elokuvan tarina poikkeaa odotetulta reitiltä heti alussa. Sitä täytyy katsoa pitkään ennen kuin tarinan panokset käyvät ilmi.
”Alun perin ajattelimme aloittaa elokuvan siitä tiedotustilaisuudesta, jossa kerrotaan tulevasta mestaruusottelusta. Mutta siten olisimme kertoneet ihan väärän asian. Sen sijaan aloitimme haahuilemalla ja seurailemalla Olli Mäkeä, josta ei tiedetä oikein mitään.”
Janne Sundqvist
5/4/2017