Lattialaudat narahtelevat, kun joku kulkee neiti Farnsworthin tyttökoulun käytävässä. On vuosi 1864, Yhdysvaltoja jakava sisällissota raivoaa neljättä vuotta Virginian osavaltiossa. Suurin osa tytöistä on lähtenyt, mutta talon emäntä ja yksi opettajatar huolehtivat kourallisesta kouluun jääneitä.

Oikein tarkkaan kuuntelemalla voi tunnistaa onko käytävällä kulkija neiti Farnsworth itse, opettajatar Edwina Morrow vai kenties joku tytöistä.

Vihjeitä kävelijän tunnistamiseksi on paljon: askeleet ovat eripainoisia, erilaiset mekot hulmuavat kankaansa laadun mukaisesti. Yhden kulkijan voi tunnistaa kävelykepistä, mutta ei spoilata sen enempää.

Silti kaikki nuo äänet ovat lähtöisin samasta henkilöstä.

Kokkolassa teollisuusalueella sijaitsevan studionsa uumenissa foley-artisti Heikki Kossi vahtaa silmä kovana valkokangasta. Hänellä on yllään samanlainen mekko kuin yhdellä elokuvan tytöistä.

Tytön lähtiessä huoneesta Kossi hulmauttaa helmojaan ja mikrofoni nauhoittaa kankaan kahinan.

VIRGINIA, KOKKOLA

Sofia Coppolan Lumotut (The Beguiled, 2017) on yksi vuoden odotetuimmista taide-elokuvista. Trilleri, jonka pääosissa nähdään Nicole Kidman, Colin Farrell ja Kirsten Dunst toi Coppolalle Cannesin elokuvien parhaan ohjaajan palkinnon toisena naisena festivaalin historiassa.

Harvinaisen herkkätunnelmaisessa trillerissä monet asiat tapahtuvat pinnan alla. Siksi äänet ovat elokuvan onnistumiselle elintärkeitä. 

Lumottujen äänisuunnittelija on Richard Beggs, 75-vuotias Hollywood-veteraani, jonka CV:stä löytyy muun muassa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja Nyt (Apocalypse Now, 1979) ja sen alun unenomaiset helikopteriäänet.

”Legendan mukaan he olivat vuokranneet elokuvan äänityksiin USA:n ilmavoimien tukikohdasta helikoptereita, poltelleet pilveä kolme viikkoa ja sitten ostaneet Mini-Moog-syntetisaattorin, jolla äänet on tehty”, Kossi kertoo.

Hän itse päätyi elokuvan foley-artistiksi, kun hänen työtään oli suositeltu Beggsille. Tapaamisessa äänisuunnittelijan kanssa puhuttiin läpi elokuva ja sen tunnelma. Ohjaaja Coppolalle oli erityisen tärkeää, että elokuvassa nähtävät vaatteet kuulostaisivat oikealta.

”Se on luontevaa, sillä hän on myös pukusuunnittelija. Hänen Marie Antoinette (2006) -elokuvassaan on Ranskan hovin aikaiset isot hienot puvut ja myös Lumotuissa on hyvin tunnistettavia, näyttäviä etelävaltioiden naisten mekkoja.”

Elokuvantekijät tarjoutuivat lähettämään mekot Kossille, mutta oikeanlaiset löytyivätkin lähempää.

”Lainasin ne Kokkolan teatterista, puin osittain päälleni ja katsomalla kuvaa tein äänet näyttelijöiden liikkeiden mukaan kohtaus kerrallaan.”

ELOKUVAN SYKETTÄ

Jos draama on modernin elokuvan sydän, auttaa ääni kuulemaan sen sykkeen. Elokuvan koko tunnelman voi kuvata sen äänten avulla. Kossi kuvailee Lumottuja näin:

”Siinä on paljon trillerin aineksia, mikä kuuluu pienissä narahduksissa, hiljaisissa hetkissä ja yllättävissä nyansseissa. Siinä, että pienissä äänissä on luonnetta, uhkaavuutta, jännitettä. Samoja asioita, joita on elokuvan kuvassa, näyttelijäntyössä ja leikkauksessa.” 

Foley-artisti tekee elokuvaan kaikki ne äänet, jotka eivät ole dialogia, musiikkia tai kuvauksissa nauhoitettuja ääniä. Usein äänet voivat olla peräisin aivan toisesta lähteestä kuin mitä elokuvan perusteella odottaisi.

Lumotuissa suurimmalla osalla ääniä on kuitenkin sama lähde kuin kuvassa. 

”Usein kun hankkii juuri sellaisen tavaran kuin kuvassa, saa huomata, että se ei kuulostakaan oikealta. Tämä oli kuitenkin aika orgaaninen elokuva. Kaikessa käytettiin aika pitkälle samanoloisia tarvikkeita. Tässä on astioita, narahduksia ja kovia kenkiä. Kuivien lehtien äänet tehtiin kuivilla lehdillä”, Kossi kertoo.

Omalla tavallaan foley-työ on kuin näyttelemistä. Hankaluus on artistin mukaan siinä, että äänet pitää olla näytelty oikein.

”Äänen täytyy istua näyttelijän liikkeeseen ja kulloiseenkin tunnetilaan. Esimerkiksi Lumotuissa on monta naista, eri-ikäisiä ja -kokoisia, samassa talossa ja kaikille pitää saada persoonallinen askel. Että kaikki elokuvaa katsovat tuntisivat, että nyt sieltä tulee Edwina tai talon emäntä.”

YHDEN MIEHEN RYKMENTTI

Lumotuissa on kohtaus, jossa kokonainen rykmentti pysähtyy tyttökoulun eteen. Elokuvan kuvauksista kohtaukseen ei tarttunut yhtään kelvollista ääntä, joten Kossin tehtäväksi tuli ryhtyä rykmentiksi.

”Meillä on studiolla erilaisia askelpintoja. Kohtauksen mutainen maa tulee siitä, että laitan märän rätin askelpinnan päälle. Siitä tulee sellainen vähän kostea ja mutainen askel.” 

Yksi vanhimmista foley-tempuista on tehdä hevosten kavioiden kopse lyömällä kookospähkinän puolikkaita toisiaan vasten. Sitä on käytetty Lumotuissa ja monissa elokuvissa sitä ennen - aina western-klassikoista alkaen. Samainen temppu inspiroi myös Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1975) -elokuvan kookospähkinöillä ratsastavat ritarit.

”Se ontto kuppi on siinä se juttu. Toinen vaihtoehto on wc-pumppu, sellainen, jossa kepin päässä on punainen muovi. Saatoin käyttää tässä kohtauksessa niitäkin.”

THE END

Äänen tärkeyttä elokuvalle voi havainnollistaa simppelillä tempulla. Kossi kehottaa katsomaan kauhuelokuvaa, laskemaan siitä hitaasti äänet pois ja nostamaan ne sitten takaisin. Ero tunnelmassa on merkittävä.

”Elokuvaansa A Cure for Wellness varten Gore Verbinski sanoi minulle sähköpostissa, että äänet ovat 70 prosenttia tästä elokuvasta”, Kossi sanoo.

Verbinskin tänä keväänä ensi-iltansa saaneen kauhuelokuvan niljakkaat ankeriaat Kossi teki vielä niljakkaammiksi tekemällä niiden äänet märillä räteillä.

Lumotuissa kuullaan ja nähdään paljon syvempi temppu, Kossin mukaan ”good old trick” kaukaa historiasta.

”Siinä luodaan välillä hyvän olon tunnetta, jotta paha olo tuntuisi yllättävältä.”

Kun seuraavan kerran katsot kuinka John Wayne ratsastaa ylväänä kohti auringolaskua, muista myös kuvan ulkopuolella seisova henkilö kookospähkinän puolikkaat käsissään.

Ilman häntä ja hänen rytmitajuaan tuo lännensankarikin tuntuisi pelkältä huijarilta.