Mikä huikea elokuvavuosi 2017 olikaan! Parhaiden 20 elokuvan listalleni ei mahdu yhtään teosta, jota en voisi suositella intomielisesti ihan kaikille.
Erityisen hyvä vuosi oli kotimaiselle elokuvalle, genre-elokuville ja LGBT-aiheille. Ne kaikki näkyvät myös tällä listalla.
Olen valinnut listalleni sellaisia elokuvia, joita on esitetty tänä vuonna uusina elokuvateattereissa tai elokuvafestivaaleilla niin Suomessa kuin maailmallakin. Näin ollen sinulla on mahdollisuus nähdä monet näistä elokuvista vielä elokuvateatterissa vuonna 2018.
Mikä parasta, listan kärkikolmikon voi käydä katsomassa elokuvateatterissa Suomessa vielä keväällä 2018.
20. TOIVON TUOLLA PUOLEN (OHJ. AKI KAURISMÄKI)
Aki Kaurismäki toi globaalin pakolaiskriisin vaivattomasti osaksi tarinoidensa muuten tuttua nostalgista maailmaa. Elokuvaa parjattiin vanhaa toistavaksi, mutta minusta erityisesti ajankohtainen teema toi ihan uudenlaisen vireen ohjaajalle tyypilliseen humanistiseen satuun. Pidin myös silmäniskuista sille, miten moniaalla kulttuurit koko ajan oikeasti sekoittuvat.
Todistin Berliinin elokuvajuhlien pressinäytöksessä, miten eri puolilta maailmaa tulleet toimittajat riemuitsivat elokuvan kohtauksista täysin palkein. Kaiken lisäksi he nauroivat aina eri kohdissa kuin minä, mm. Töölön oikealle Gandi-ravintolalle, jota ilmeisesti luultiin myös Kaurismäen vitsiksi. Tuo kokemus avarsi ymmärtämään paremmin Akin elokuvien kansainvälistä viehätystä.
Niin joo, vielä: värien käyttämisessä vain harva ohjaaja koko maailmassa pystyy samaan. Heistä esimerkki myös myöhemmin tällä listalla.
Toivon tuolla puolen lähetetään keväällä Yleltä ja on sen jälkeen katsottavissa Yle Areenassa.
19. THE SQUARE (OHJ. RUBEN ÖSTLUND)
Tämä elokuva paljastaa, miten epämukavaa on yrittää olla hyvä ihminen. Reippaasti vaivaannuttavan satiirin tehot on vedetty tappiin, kun itseään hyvänä tyyppinä pitävä museonjohtaja törmää suvaitsevuutensa ja oikeudenmukaisuutensa rajoihin niin että paukkuu.
Siinä missä Östlundin edellinen leffa Turisti (Force Majeure, 2015) repi iloa lumivyöryä säikähtäneen perheenisän miehisyyden hajoilusta ja sen korjausyrityksistä, on The Square kokonainen kimara aiheita, jotka pakottavat pohtimaan omaa arvomaailmaa ja sen mahdollisia näkymättömiä rajoja.
Harvoin mikään elokuva osuu näin kipeästi ja ilahduttavasti kokemuksiin, jotka ovat ominaisia juuri omalle ajallemme. Taas kerran tekee ilkeätä ja naurattaa, miten vajavaisia olentoja me kaikki oikeasti olemmekaan.
Tällaiselle pikkupoikana supersankarisarjakuviin hukkuneelle oli ilo nähdä genren elokuva, joka viihdyttävän efektimelskeen lisäksi tavoitti päähenkilöstään jotakin syvempää kuin (vain) nyrkkitappelun ja letkautukset. Sota päävihollisena toi tarinaan mielekästä arvoihin liittyvää pohdintaa, mikä ei ole näissä elokuvissa itsestäänselvää (vaikka sen pitäisi olla).
Kaikin puolin Wonder Woman -elokuva on kuin päähenkilönsä: vahva, hauska, aluksi ehkä vähän yksinkertainen niin kuin valtavirran sarjakuvasankarit tuppaavat olemaan, mutta sellainen, joka kasvaa saappaisiinsa.
PS. Jatko-osat pelottavat aina, mutta kun asialla on ykkösen menestykseen luotsannut Patty Jenkins, on toivoa, että nykyajassa seikkailevan Dianan tarinasta saadaan irti samanlaiset tehot kuin ekalla kerralla.
Wonder Woman on saatavissa DVD:nä ja vuokrattavissa digitaalisesti.
17. LUMIÈRE! (OHJ. THIERRY FRÉMAUX)
Näin viime vuonna kaksi elokuvaa, jotka julistivat ranskaksi "L'aventur commence" eli seikkailu alkaa. Nistä ensimmäinen oli Luc BessoninValerian and the City of a Thousand Planets, mutta paljon jännittävämpi seikkailu on tämä matka 1800-luvun lopun maailman ympäri. Se jättää häkeltyneen olon, kuin olisi viettänyt hetken taian äärellä. Elokuva sopii myös niille, joiden mielestä elokuvan historia on puiseva ja turha aihe - kuulemma sellaisiakin on!
Lumière! on kompakti kooste 1800-luvun lopulla kuvattuja lyhyitä mykkäelokuvia, jotka päästävät kurkistamaan, miltä fin de siecle näytti vaikkapa tsaarin Venäjällä, Meksikossa tai New Yorkissa.
Näistä ainutlaatuisista ikkunoista huolimatta leffan varsinainen suola on klippien taustalla kuultavat Thierry Frémaux'n kommentit, jotka näyttävät, miten Lumièren veljesten elokuvat olivat paljon enemmän kuin vain eläviä postikortteja maailmalta.
Erityisesti siirtomaissa kuvatut pätkät todistavat, miten elokuva on aina ollut kuva ja kommentti omasta syntyajastaan (Indokiinan kuvernöörin vaimo ja tytär heittelemässä almuja ympärillä parveileville köyhille lapsille oli erityisen pysäyttävä). Alle puoleentoista tuntiin mahtuu 114 elokuvaa, niiden joukossa myös komediaa, sirkusnumeroita ja Japanissa kuvattu kaiketi ihkaensimmäinen taistelulajielokuva.
Kiinnostavaa on, että alle minuutin mittaisia Lumière-leffoja voi varmaan ymmärtää paremmin taas aikanamme, kun jokainen kuvaa ja lyhyet videot ovat muotia.
Vuoden yllättäjiin lukeutuva auto- ja rikosraina pöllii Fast & Furious -sarjan vauhdin ja suodattaa sen tehokkaasti Driven tyylisen neo noir -tarinan läpi. Hyvän musan mukaan rytmitetyt huikeat autokoreografiat ja ehjä tarina näyttävät, ettei autoelokuvan tarvitse 2010-luvullakaan olla sliipattu ja hi tech ollakseen vauhdikas ja viihdyttävä.
Hyvästä kokonaisuudesta tekevät vielä paremman loistavat roolisuoritukset, etenkin nuori Ansel Elgort pääosassa Baby-nimisenä mykkänä ja matemaattisen tarkkana pakokuskina. Kauas ei jää muukaan rosvojengi, josta ei löydy ainuttakaan latteata hahmoa. Myös Kevin Spacey loistaa nuorta Babyä taloudellisesti hyväksikäyttävänä, mutta myös avuliaana vanhempana rikollisena, joskin #metoo-paljastusten jälkeen rooli on ehkä vähän liiankin monisyinen.
Baby Driver on vuoden paras rikoselokuva ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, kun haluat heittää aivot narikkaan ja nauttia hyvästä meiningistä.
Baby Driver on saatavissa DVD:nä ja vuokrattavissa digitaalisesti.
La La Land on elokuva, jolla on oma rytmi ja josta jää hyvä mieli vaikka tarina on muutakin kuin hymyilevä. On hienoa, miten leffa ei ole mikään hatunnosto tai kunnianosoitus jollekin menneelle, vaan perinnettä jatkava tuore old school Hollywood -musikaali, joka kertoo tarinan meidän ajastamme.
Heti alun liikenneruuhkaan sijoitettu kohtaus nosti musiikin lisäksi värit ja ison meiningin framille, mutta jotenkin ne eivät kuitenkaan vieneet rakkaustarinalta sen intiimiä, katkeran ja suloisen välillä vuorottelevaa tunnelmaa.
Lopun kaksoislopetus kyynisen realismin ja eskapistisen fantasian välillä tuntui aluksi päättämättömältä, mutta ajan myötä sekin on alkanut tuntua oikealta. Sen ansiosta leffa ei käperry ratkaisevaan hetkeen kahden ihmisen elämässä, vaan ottaa siitä kaiken irti - ihan kuin todetakseen, että elämässä tulee vastaan kaikenlaisia loppuja ja tältä kaikelta se tuntuu.
Niin ja La La Land viljelee toki viittauksia elokuvan klassikoihin. Niiden bongailusta voi saada bonusta jo itsessään erinomaiseen elämykseen.
La La Land on saatavissa DVD:nä ja vuokrattavissa digitaalisesti.
14. ARMOMURHAAJA (OHJ. TEEMU NIKKI)
Teemu Nikki ohjasi harvinaisen hyvän kotimaisen genre-elokuva, joka on saanut elokuvateattereissa rikollisen vähän katsojia. Armomurhaaja kutkuttaa myös taide-elokuvan ystävää tai oikeastaan ketä tahansa esimerkiksi Quentin Tarantinon leffoista tykkäävää. Elokuvassa on myös kotimaisen elokuvahistorian hauskin ja karmivin seksikohtaus.
Ratkiriemukas ja karmaiseva (muttei yhtään liian rankka) tarina syrjäkylän ahdistuneista persoonallisuuksista näyttää, että Nikki pystyy pitkässä elokuvassa samanlaiseen makaaberin mielikuvituksen lentoon kuin#Lovemilla- ja Sekasin -tv-sarjoissa. Elokuvaa katsoessa tuntuu siltä kuin Tarantino olisi kasvanut Suomen maaseudulla ja omaksunut siellä vielä omaansakin vääräleukaisemman huumorin.
Armomurhaaja on myös näyttelijöiden juhlaa, ehkä jopa enemmän kuin juuri näyttelijäsuorituksillaan loistanut Tuntematon Sotilas. Matti Onnismaa näyttää syrjäkylän hyväsydämisen eläintenlopettajan roolissa, että kyllä Suomessa näytellä osataan, kun vaan annetaan hyvä rooli. Jari Virman esittää kylän natsiksi ahdistuvaa arkajalkaa hämmentävän hauskasti.
Kannattaa aivan ehdottomasti tsekata jos vain tulee tilaisuus.
Armomurhaaja on nähtävissä elokuvateattereissa.
13. I AM NOT A WITCH (OHJ. RUANGO NYANI)
On outoa ajatella, että jossain päin maailmaa vielä tänä päivänä tuomitaan ihmisiä noidiksi ja laitetaan työleireille mm. turistien pällisteltäväksi. Brittiohjaaja Ruango Nyonin esikoispitkä kuvaa tällaisen leirin elämää noidaksi oletetun pikkutytyön kautta. Moderni maailma ja taikauskoiset ennakkoluulot törmäävät leffassa toisiinsa yhä uudestaan.
Herkästi ohjattu elokuva tasapainoilee hienosti realismin ja satiirin välillä. Päähenkilön koettelemusten epäoikeudenmukaisuus kauhistuttaa kuin brittirealistien mestariteokset, mutta samalla kaiken absurdius hykerryttää kuin Ulrich Seidlin parhaissa elokuvissa.
Nyoni on muuten Suomessa tuttu yhdessä Hamy Ramezanin kanssa ohjaamastaan vavahduttavasta Kuuntele (Listen) -lyhäristä, jossa musliminainen hakee apua kotiväkivaltaan Tanskan poliisilta. I am Not a Witch on vähintään yhtä vaikuttava, joskaan ei samalla tavalla synkkä. Siinä on oudosti helpottavaa mustaa huumoria, jonka ohjaaja on kertonut olevan peruja sambialaisesta kulttuurista.
Guillermo del Toro voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon tällä romanttisella fantasiaelokuvalla 1960-luvusta ja trumpilaisen retrofantasioinnin kohteena olevan amerikkalaisen unelman varjoista, jotka eivät tosiasiassa kestä päivänvaloa. Eivät edes valkoiselle heteromiehelle, joka tällä haavaa edustaa pahaa - ihan ansaitulla vuorollaan.
Amatsonilta laboratorioon kiikutetun meri-ihmisen ja kuuromykän siivoojan rakkaustarina on koskettava, hupaisa, jännittävä ja hauskalla tavalla edellämainitulle unelmalle keskisormea heilutteleva. Elokuva nostelee hattua mustalle laguunille ja ranskalaisille fantasiaelokuville (maailmasta ja kerronnasta tulee mieleen Amélie ja Delicatessen), mutta on ennen muuta täysin oma teoksensa.
Del Toron omalakisen vinksahtaneeseen maailmaan on todella ilo upota, minkä lisäksi leffa vilisee loistavia roolisuorituksia Sally Hawkinsin pääosasta Boardwalk Empire -tähti Michael Shannonin hersyvän inhottavaan pahikseen.
Mielikuvitus ei ehkä lähde ihan yhtä korkeaan lentoon kuin ohjaajan edellisessä mestariteoksessa Panin labyrintissä (El laberinto del fauno, 2006), mutta siihen verrattuna tämä käsittelee terävästi yhteiskunnallisia asioita: etuoikeuksien ulkopuolelle jäänyttä porukkaa aikana, jona sellaista ei juuri kyseenalaistettu.
The Shape of Water elokuvateattereissa keväällä 2018.
11. THE TRANSFIGURATION (OHJ. MICAHEL O'SHEA)
Koska pidän sekä genre-elokuvista että arthousesta, oli ilo nähdä tänä vuonna niiden välisen raja-aidan huojuvan kunnolla, kun hyvät tarinat eivät halunneetkaan mahtua vain yhteen lokeroon. Michael O´Shean varoittamatta Cannesiin (ja sieltä Night Visionsiin) ilmestynyt esikoisohjaus on tästä ilmiöstä malliesimerkki.
The Transfiguration on afroamerikkalaisen lähiön Ystävät hämärän jälkeen(Låt den rätte komma in, 2008) eli vampyyrikasvutarina New Yorkin slummissa. Vakava ja ahdistava leffa vie realistisuutta tavoittelevat vampyyritarinat loogiseen päätepisteeseensä, jossa vampyyrejä ei välttämättä ole edes olemassa. Vampyyreihin ja vampyyritarinoihin pakkomielteisesti suhtautuva nuori poika elää ahdistavassa ympäristössä, jossa verenhimo ei ole pahin synti vaikka paha onkin. Kun päähenkilö ihastuu, herää kivulias kysymys siitä pääseekö hän ajoissa irti oletetusta vampyyriydestään.
Toivottavasti tällaisia omaperäisiä ja haastavia genresekoituksia nähdään jatkossa aina vain enemmän!
Ei nähtävissä tällä hetkellä.
10. REVENGE (OHJ. CORALIE FARGEAT)
Kekseliäs, tyylitelty ja elokuvallinen kostotrilleri toimii kuin elmukelmu verenvuodon tyrehdyttämiseen. Se on oikeissa kohdissa inhottava ja kostonhimossaan riemastuttava. Jos Revenge olisi Quentin Tarantinon tai Oliver Stonen ohjaama, sitä pidettäisiin vähintäänkin ohjaajansa erinomaisena väliteoksena.
Olen kuullut argumentteja puolesta ja vastaan liittyen siihen näkyykö Revengessä se, että sen on ohjannut nainen. On totta, ettei ole olemassa kovin monta eri tapaa kertoa tällaista tarinaa Toisaalta juuri päähenkilön kokemukset lähentely-yrityksistä alkaen välittyvät valkokankaalta voimakkaan vastenmielisinä. Johtui se sitten ohjaajasta tai siitä, että aiheesta on viime aikoina puhuttu niin paljon, on vain ja ainoastaan hyvä, että viesti menee perille asti.
Merkittävämpää kuin ohjaajan sukupuoli, on ehkä se, että hän on ranskalainen. Sikäläisen elokuvanteon sensibiliteetti tuntuu tuoreuttavan kulahtanutta väkivaltagenreä kivasti. Estetisoidun väkivallan lisäksi Fargeat ymmärtää hienojen kuvien päälle ja osaa olla kiirehtimättä niissä kohdissa, joissa amerikkalainen versio vetäisi mutkia vielä suoremmiksi.
Revenge elokuvateattereissa toukokuussa.
9. MOONLIGHT (OHJ. BARRY JENKINS)
Oscar-yllättäjä avasi miellyttävän uuden sivun elokuvan historiassa. Hymyilevä mies -fani Barry Jenkinsin elokuvassa ilahdutti todella paljon, miten se laajensi afroamerikkalaista henkilögalleriaa totuttujen stereotyyppien ulkopuolelle.
Nuori, epävarma ja machon kuoren alle piiloutuva homokundi ja hänen isähahmokseen ryhtyvä herkkä huumediileri, jolla on sydän paikallaan, ovat paljon samastuttavampia henkilöitä kuin afroamerikkalaisten roolit elokuvissa yleensä ehkä siksi, että he tuntuvat tunteineen ja käytöksineen oikeilta ihmisiltä.
Tarina välttää sortumasta turhaan sentimentaalisuuteen ja näyttää sen sijaan hyvin monella eri tavalla, miten paljon hyvää syntyy välittämisestä ja miten paljon pahaa saa aikaan, kun siitä kieltäytyy.
Koska, niin nyyhkyltä kuin se kuulostaakin, me kaikki joko kannattelemme tai olemme kannattelematta toisiamme.
Moonlight on saatavissa DVD:nä ja vuokrattavissa digitaalisesti.
8. RAW (OHJ. JULIA DUCOURNAU)
Herkullinen psykofyysinen feministinen lihamuki Raw jatkoi genre-arthouse-sekoitusten tämänvuotista upeaa esiinmarssia. Julia Ducournaun elokuva sekoittaa tiukan vegaanikasvatuksen saaneen teinitytön kasvutarinaan annoksen lihanhimoa ja kannibalismia, ja avot, miten maukas soppa siitä syntyy!
Hienointa leffassa on, että se ei sorru turhaan mässäilyyn. Sen sijaan se kertoo päähenkilönsä kokemuksista oman kehonsa muutosten äärellä, muuttamalla murrosiän oudot ja ahdistavatkin tunteet kuviksi.
Raw on body horroria sen alkulähteillä. Se kuvittaa ruumiinkuvaan ja ruumiin eri toimintoihin liittyviä tunteita tavalla, joka on yhtä aikaa hirvittävä ja piinaava, mutta myös hirtehisen hauska sikermä havaintoja elämästä oman kehon kanssa.
Raw on saatavissa DVD:nä ja vuokrattavissa digitaalisesti.
7. CALL ME BY YOUR NAME (OHJ. LUCA GUADAGNINO)
Sanoinko jo, että 2017 oli hyvä vuosi LGBT-aiheisille elokuville? Korjaan: vuosi oli niille uskomattoman hyvä ja CMBYN on tarjonnan huippua, rakkauselokuva, joka resonoi varmasti jokaisessa joskus rakastuneessa.
1980-luvun alun Italiaan sijoittuva elokuva kesästä ja ensirakkaudesta liitelee kevyesti kuin rento kesäpäivä läpi sellaisen tunteiden skaalan, että elokuvan jälkeen haukkoo henkeään.
Toivo, halu, rakkaus, pelko, varovaisuus, antautuminen ja pettymykset vuorottelevat elokuvassa täysin vaivattomasti Sufjan Stevensin soundtrackin soidessa taustalla. Ei voi olla helppoa tehdä elokuvaa, joka tuntuu näin helpolta, siitä syvä kumarrus ja hatunnosto.
Niin ja persikka. Tämän leffan jälkeen et koskaan enää katso sitä samoin silmin.
Call Me By Your Name elokuvateattereissa 26.1.
6. KASVOT, KYLÄT (OHJ. AGNÈS VARDA & JR)
Ranskan uuden aallon äidin ja nuoren katutaiteilijan uskomattoman koskettava road trip -dokkari Ranskan maaseudun ihmisistä kasvaa vaivihkaa pohdinnaksi ihmisen vaikutuksesta toisiin ihmisiin, kaiken katoavaisuudesta ja siitä, mikä elämässä on oikeastaan tärkeää.
Häkellyttää, miten Varda tekee vuosikymmen toisen jälkeen elokuvia, jotka ovat yhtä täynnä energiaa kuin asiaa. Super Mario Bros:n pikku-kuukuselta näyttävän tukkansa kanssa kylästä toiseen sinkoutuvan supermummon ehtymätön uteliaisuus tarttuu ja virkistää loputtomasti.
Elokuva on täynnä huumoria, tavallisten ihmisten suuruutta ja tekijöidensä välistä räiskyvää kemiaa - mutta myös elämän synkempiä sävyjä. Esimerkiksi Vardan pitkin elokuvaa hehkuttama vanha tuttu Jean-Luc Godard näyttäytyy loppujen lopuksi tosi ikävässä valossa.
Lempeydestään huolimatta (tai ehkä sen takia) voimakas leffa tarjosi myös yhden vuoden parhaista ulkoelokuvallisista kokemuksistani, kun pääsin näkemään Vardan ja JR:n Bolognan päätorilla järjestetyssä ulkoilmanäytöksessä ottamassa vastaan tähtiloisteessa raikuvat aplodit.
Kasvot, kylät nähtävissä tammikuussa satunnaisesti elokuvateattereissa.
Ikitie on viihdyttävä, koskettava ja kamala elokuva, jossa historiamme rankkuus ja ihmisen kyky niin inhimillisiin kuin epäinhimillisiinkin tekoihin tulevat läpi sellaisella voimalla, että itkettää. Yhdysvalloista Neuvostoliittoon muuttaneiden suomalaisten karun tarinan kertova leffa voisi helposti jäädä aiheensa vangiksi, mutta ohjaaja AJ Annilan käsissä se kasvaa aihetta suuremmaksi, jopa tärkeäksi elokuvaksi historiasta ja ihmisyydestä.
Aiemmissa Annilan elokuvissa (Jadesoturi ja Sauna) niiden sarjakuvamainen kuvailmaisu tuntui hitusen liian itsetarkoitukselliselta. Ikitien historiallisessa draamassa tavallisesta poikkeava värien käyttö ja kompositiot sen sijaan löytävät yllättävän kodin ja tuovat genreen tervetulleen tuoreen tuulahduksen.
Elokuvan järkyttävä loppu on rankkuudessaan jotakin, mitä odottaisi enemmän isoilla festivaaleilla ensi-iltoja saavilta shokeeraamaan pyrkiviltä elokuvilta kuin kotimaiselta historiaelokuvalta.
Mutta juuri se lienee tarpeen, että pointti menisi perille, historia mieleen ja toivottavasti myös varoittavaksi opiksi tähän päivään.
Ikitie nähtävissä elokuvateatterissa.
4. GET OUT (OHJ. JORDAN PEELE)
Tämä hirtehinen satiiri, joka pistää ajattelemaan kuin Buñuel aikanaan tai The Lobster kaksi vuotta sitten. Tällä kertaa pintaa raaputtamalla paljastuu yhteiskunnan latentti rasismi, joka on tunkenut kaikkialle kuin paha haju.
Nuori afroamerikkalainen valokuvaaja Chris lähtee valkoisen tyttöystävänsä kanssa viikonloppulomalle tämän vanhemmille, jotka ovat kuulemma hyvin suvaitsevaisia. Kaikki vaikuttaa olevan päältä päin ok, mutta jotenkin outoa.
Pinnan alta paljastuvien ennakkoluulojen koko ajan häkellyttävämpi käsittämättömyys aiheuttaa naurun purskahduksia, mutta samaan aikaan selkäpiitä pitkin hiipii ikävä aavistus, kunnes yhtäkkiä ei enää naurata ollenkaan.
Mahtavaa, miten näin vakavasta aiheesta voi kertoa niin pirullisen viihdyttävästi ja saarnaamatta, ja silti synnyttää vahva tunne siitä, mikä on pielessä, kun ihminen käyttää n-sanaa tai kertoo rasisitsen vitsin - tai unohtaa, että sellaisen kohteena on muita ihmisiä.
Get Outista jää yhtä aikaa mietteliäs olo siitä, mikä maailmassa on pielessä ja hyvä fiilis siitä, että näin hyvä elokuva voi olla olemassa.
Get Out on saatavissa DVD:nä ja vuokrattavissa digitaalisesti.
3. FANTASTINEN NAINEN (OHJ. SEBASTIÁN LELIO)
Berliinin elokuvajuhlilla käsikirjoituksesta palkittu Fantastinen nainen (Una Mujer Fantástica) on voimakas ja kiehtova draama, joka tuo arkisessa hienoudessaan mieleen Asghar Farhadin mestariteoksen Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011). Fantastinen nainen on myös ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa transsukupuolinen henkilö esitetään ihan vain tavallisena ihmisenä ilman minkäänlaista friikkistatusta.
Chileläisen Sebastián Lelion leffa on paljon enemmän kuin pelkkä empatiaharjoitus. Se kertoo surutyöstä, jonka tekijä nyt vain sattuu olemaan nuori, puolisonsa menettänyt transnainen. Transidentiteetti tekee nuoren lesken aseman kuitenkin tosi tukalaksi eri puolilta pullahtelevien ennakkoluulojen ja lainsäädännölliseen ongelmien takia.
Upeiden näyttelijöiden kantama fantastinen leffa ei sorru kliseisiin. Ihmisistä löytyvien ennakkoluulojen lisäksi se näyttää, miten tosi yllättävistä paikoista löytyy myös lämpöä ja esikuvallisia henkilöitä, jotka ovat valmiita hyväksymään toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat.
Yksi parhaista asioista elokuvissa ylipäätään on, miten ne voivat auttaa ymmärtämään erilaisia kulttuureja, identiteettejä ja elämäntapoja. Hienointa Fantastisessa naisessa on kuitenkin se, miten samanlaista Marinan elämä oikeasti onkaan.
En ole koskaan ollut "huonojen elokuvien Citizen Kaneksi" kutsutun The Room (2007) -elokuvan suurfani (joita Helsingistäkin löytyy leegio). Katsoessani tätä sen tekemisen uskomattomista vaiheista kertovaa leffaa nauroin lähes koko ajan. Silloin kun en nauranut, itkin vuolaasti, hämmentyneenä omasta liikutuksestani.
The Disaster Artist tiristää löytämästään komediallisesta kultasuonesta kaikki mehut. Aivan mielettömän roolisuorituksen tekevä ohjaaja-näyttelijä James Franco on löytänyt elokuvaansa täydellisen underdog-tarinan reseptin. On riipaisevaa ja huvittavaa seurata, kun elokuvantekijöiksi haluava täysin harhainen kaksikko tavoittelee unelmaansa, jonka katsojana näkee koko ajan olevan valtavan kuilun takana.
Eikä silti voi kuin toivoa tavoittelun johtavan muuhunkin kuin karuun pettymykseen.
Niin kuin se johtaakin.
Tavallaan.
Kuin myös vuoden odottamattomimpaan upeaan elokuvaan unelmista, epäonnistumisista, ystävyydestä ja ihmisten erikoislaatuisuudesta.
Vuoden paras elokuva oli The Florida Project, riemastuttava ja energisoiva lapsen näkökulmasta kuvattu aikuisten elokuva, jota ajatellessa alkaa joka kerta hymyilyttää vaikka se kertookin vakavasta aiheesta. Tätä ennen vain Naapurini Totoro on saanut sietämään samanlaista lasten kiljuntaa elokuvan alusta loppuun asti.
Sean Bakerin leffa kertoo uutisten ulkopuolelle jääneestä ihmisryhmästä, Floridan näkymättömistä kodittomista, jotka asuvat finanssikriisin raunioissa, ihan vieressä unelmia myyvän Disneylandin varjossa. He itse joutuvat myymään mitä tahansa maksaakseen väliaikaisen asumisensa halvimmissa motelleissa ja elättääkseen perheensä.
Elokuva ei olisi mestariteos ilman sen pääosanesittäjää, 8-vuotiasta Brooklynn Princeä. Käsittämättömän karismaattinen ipana juoksee, riehuu ja huutaa elokuvan läpi kuin tosielämän Peppi Pitkätossu. Välillä lasten superitsenäistä ja anarkistista meininkiä kavahtaa, kunnes tajuaa, että todellisuus on vähintäänkin sellaista kuin tässä elokuvassa.
The Florida Project on räävitön, karu ja anarkistinen ja samalla se välittää lapsen näkökulman kautta käsitystä siitä, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä. Siitä jää hyvä mieli, vaikka sen tarina on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista.
Leffa on myös kuvallisesti mestariteos. Sen värienkäyttö on Kaurismäen luokkaa ja kuvauspaikat löytävät kauneutta karuista olosuhteista.
