Possu teurastajana ja muita eläinsatuja
Suvi Auvinen
10/31/2018
Paksusivuinen lastenkirja on kulmista järsitty. Olen upottanut hampaani kirjaan 80-luvun puolivälissä useita kertoja, mutta värit Koiranpentuja-kirjassa ovat edelleen kirkkaat. Kuva koiranpennusta oranssin kukkapenkin keskellä on palanut tajuntaani niin, että voin nähdä aukeaman edessäni kun suljen silmäni.
Perheeseemme hankittiin koira vasta kahdeksan vuotta myöhemmin, mutta koirista tuli minulle tärkeitä alunperin lastenkirjojen kautta – perimätiedon mukaan ensimmäinen sanani oli hauva. Muunlajisista eläimistä tulivat lastenkirjoista tutuksi myös esimerkiksi kissat, lehmät, siat ja hevoset jo kauan ennen kuin näitä eläimiä oli arjessani. Porsaan kohtasin ensimmäistä kertaa 10-vuotiaana, mutta tässä vaiheessa minulla oli jo vakaa käsitys siitä, millaisia possut ovat. En kokenut ristiriitaa pitäessäni sylissäni koiranpennun kokoista söpöä eläintä ja syödessäni myöhemmin samasta eläimestä valmistettua nakkia.
Suhteeni koiriin ja possuihin ei ole omaa luomustani. Yksilön eläinkuva muodostuu kaikesta ympärillämme: siitä, miten muunlajiset eläimet esitetään suhteessa meihin ja muuhun maailmaan kirjoissa, mainoksissa, popkulttuurissa, ruokakuvastossa. Eläimet esitetään yhteiskunnassamme hyvin ristiriitaisesti, ja ristiriidan luominen alkaa lapsuuden kuvastosta.
Lastenkirjat ovat täynnä eläimiä. Eläintarinoista tunnetuimpia globaalisti lienevät Aisopoksen faabelit, joissa kisailevat esimerkiksi jänis ja kilpikonna. Aisopoksen tarinoiden vaikutuksen sanallisti kenties ensimmäisenä antiikin kreikkalainen filosofi Apollonios Tyanalainen, joka sanoi ajanlaskumme alkuvuosikymmeninä: “Hänessä on toisenlainen viehätys, nimittäin se, että hän asettaa eläimet miellyttävään valoon ja tekee näistä kiinnostavia ihmiskunnalle. Kun olet kasvanut lapsuudessa näiden tarinoiden keskellä, kun sinut on ruokittu niillä varhaislapsuudessa, muodostat tietyn käsityksen useista elämistä ja pidät joitain niistä kuninkaallisina, toisia hupsuina, toisia ovelina ja toisia viattomina.”
Lastenkirjoissa eläimet usein antropomorfisoidaan, eli ihmisenkaltaistetaan. Kognitiotieteen mukaan ihmisen tarve antropomorfisoida ilmiöitä ja hahmoja on tiedostamaton. Haluamme ymmärtää muunlaijsia eläimiä, joten panemme ne puhumaan, puemme ne vaatteisiin ja tuomme arkeemme: käymään töissä, asumaan taloissa, ajamaan autoilla, harrastamaan.
Erityisen mielipuoliseksi homma menee eläinlajien keskinäisten suhteiden logiikassa. Aku Ankalla on lemmikkikoira Pluto, mutta toisaalta samassa maailmassa seikkailee Hessu, joka on myös koira mutta eri tavalla tietoinen juridinen henkilö kuin lemmikkikoira. Kiitospäivänä Ankkojen pöydästä löytyy paistettu kalkkuna.
Richard Scarryn maailmassa pikkupossu katsoo haaveillen ruokakaupassa lihatiskiä samalla kun iloinen pesukarhu silppuaa t-luupihviä.
Possujen joulupöydässä on “hyvää ruokaa” niin paljon, että Pekka Possua tuskin näkyykään. Ettei olisi Pekka vadilla?
Mistä liha päätyy kauppaan ja possujen pöytään? Teurastamolta tietenkin.
Vapaapäivänä huvitellakseen pikkutiikeri vetää housut jalkaan ja lähtee eläintarhaan katsomaan “iloisia eläimiä”.
Ei ole yhdentekevää miten eläimiä lastenkirjoissa kuvataan. Tähän on havahduttu myös Suomessa. Supersuosittujen Tatu ja Patu -kirjojen tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen kertoivat hiljattain Helsingin Sanomien haastattelussa, etteivät tekisi enää lastenkirjaansa Veera ja maatalon eläimet. Ongelma on kirjailijoiden mukaan se, kuinka idyllisenä maatalous kirjassa esitetään ja kuinka esimerkiksi maidontuotannosta annetaan romanttinen kuva. ”Nykyään emme itse edes juo maitoa. Se kirja on aikansa tuote”, Havukainen sanoo vuonna 2001 tehdystä kirjasta.
Vaikka lastenkirjoista löytyy myös eläinkysymystä kriittisesti käsitteleviä teoksia kuten Elina Lappalaisen Nakki lautasella ja Antti Nylénin Eino ja suuri possukysymys, tulee muutoksen eläinkuvassa tapahtua etenkin niissä kirjoissa, joita lukee suuri yleisö. Siis he, jotka eivät vielä mieti, mistä nakki lautaselle päätyy. Miten yhteiskunnan eläinkuvaan vaikuttaisi se, jos lastenkirjoissa eläimet nähtäisiin itseisarvon omaavina toimijoina? Jos possut eivät söisi mystisesti teurastamosta ilmestyvää nakkia tai ankat kalkkunaa? Vaikka antropomorfismissa on ongelmia, on sen todettu tekevän hyvää ihmisten eläinsuhteelle. Pitäkööt possut housunsa lastenkirjoissa, mutta tekijöiden ja lukijoiden soisi miettivän, millaista eläinkuvaa lastenkirjat rakentavat.
Kun rakentamamme eläinkuva joutuu ensimmäistä kertaa törmäyskurssille todellisuuden kanssa, saattaa järkytys olla kova. Kun muodostamme yhteyden sylissämme pötköttävän pikkupossun ja nakkisopan välille, herää väistämättä kysymys miten olemme päätyneet tilanteeseen, jossa pidämme eläimiä ihanina, söpöinä ja suojelun sekä hoivan arvoisina, muttemme näe ongelmaa näiden samojen eläinten syömisessä, kunhan nämä on valmistettu mahdollisimman vähän elävää eläintä muistuttavaksi tuotteeksi. Seuraavan kerran lastenkirjan äärellä kehotankin miettimään, millaista eläinkuvaa siinä lukijalle tarjotaan. Yhteiskunnan suhde muunlajisiin eläimiin on muuttumassa radikaalisti. On aika kertoa uudenlaisia tarinoita muista eläimistä.
Suvi Auvinen
10/31/2018