Perheen parissa
Kun näemme itsemme muissa eläimissä, näemme oikein.
Suvi Auvinen
3/31/2018
Ihmisjono kiemurtelee Vantaalla Haltialan tilan lampolan ovista sisään. Pääsiäisen kohokohta monille on päästä ihastelemaan pieniä karitsoja, joita on syntynyt tilan lampaille toistakymmentä. Lapset hihkuvat riemusta pienten villakasojen tungeksiessa suurempien lampaiden takaa kohti ihmisiä. Karitsa hamuaa lapsen sormen suuhunsa, uteliaat suuret silmät lähestyvät luottavaisina käsiä, jotka ojentuvat silityksiin. Vieressäni kahden lapsen kanssa liikkuva aikuinen toteaa toiselle: “Onneksi meillä ei ole tänään karitsaa ruoaksi.”
Me ihmiset sosiaalisina eläiminä tuppaamme viettämään pitkiä vapaita perheen ja läheisten parissa. Me tulemme yhteen ruoan ääreen, istumme iltaa, nautimme toistemme seurasta. Pääsiäisenä monen pöytään päätyy nimenomaan karitsa. Lampaat pääsiäispöydässä juontavat juurensa kristinuskon vertaukseen Jeesuksesta Jumalan karitsana, joka uskonnon kannattajien mukaan uhrasi itsensä. Kristinuskon Jumala oli etenkin Vanhassa Testamentissa varsin viehättynyt eläinuhreista, joiden avulla katsottiin uhraajan pääsevän lähemmäs Jumalaa.
Pääsiäisenä lautasille päätyvät karitsat sen sijaan eivät ole itse valinneet kuolla. Jokainen eläin haluaa elää, ja lampailla perhesiteet ovat silminnähtävissä. Kun Haltialan kaikkein pienimmät karitsat kiipeävät liian lähelle ihmisiä, tulee emä nopeasti väliin. Emä kiskoo karitsaansa kauemmas hännästä, työntää oman päänsä ihmisen käden alle ja komentaa muksut aitauksen nurkkaan. Emät nukkuvat kasoissa karitsojensa kanssa, kaula näiden ylle ojentuneena. Ihmiset huokailevat ympärillä ihastuneina. Me näemme lammaskasassa itsemme viikonloppuaamuna lastemme kanssa sänkyyn käpertyneinä. Siinä hetkessä, jossa onni ja rakkaus ovat käsinkosketeltavia.
Sekulaarissa Suomessa 2010-luvulla lampaiden syömisellä tuskin ajatellaan jumaluuksia tai uhreja. Pääsiäispöydästä löytyy karitsa, koska se on tapa. Nimenomaan sen yhteyden puuttuminen sen välillä ketä ja miksi syömme on suuri ongelma. Harva päätyy yhtä pitkälle kuin Haltialassa kohtaamani aikuinen, joka veti yhtäläisyysviivat paistin ja silittämiemme karitsojen välille. Valmiiksi käsitellyt jauhelihat, pihvit ja paistit eivät muistuta meitä elävästä eläimestä. Eläimestä, jolle kukaan ei tahdo pahaa. Pääsiäispaistilla ei ole villaa, se ei sano söpöllä pienellä äänellä BÄÄ eikä räpytä silmiään.
Kun ihminen alkaa muodostaa yhteyden elävän eläimen ja syömänsä lihan välille, alkaa monen into syödä eläimiä hiipua. Me emme lähtökohtaisesti tahdo pahaa muille eläimille. Me ojennamme kätemme kohti eläimiä silittääksemme, emme lyödäksemme. Eläinteollisuus tekee kaikkensa eriyttääkseen ajatustemme ruoan elävästä eläimestä. Jokaisella lautasellemme päätyvällä eläimellä on kuitenkin ollut kasvot ja äiti.
Haltialan lampaat pääsevät viettämään ainakin tätä pääsiäistä perheen parissa. Meillä ihmisillä on mahdollisuus valita parempi elämä kaikille eläimille. Me voimme kokoontua yhteen hyvän ruoan äärelle ilman, että yhtään lasta viedään äidiltään, ilman että yksikään utelias uusi elämä päättyy ennenaikaisesti, ilman katseiltamme piilossa olevaa kärsimystä. Meidän aikamme perheen parissa ei tarvitse tarkoittaa enää yhtään rikottua perhettä.
Suvi Auvinen
3/31/2018