Orpolasten maa
Äitiys on maailmaa koossa pitävä voima. Nykyinen yhteiskuntamme lepää unohdettujen äitien ja orpolasten varassa.
Suvi Auvinen
13.5.2017
Uusi elämä kasvamassa oman ihon alla on hämmentävä kokemus. En tottunut koskaan tuntemaan toisen elollisen olennon liikkeitä sisälläni: käden painautuminen omaa vatsaa vasten sen sisäpuolelta puistattaa ajatuksena vieläkin. Heräsin öisin siihen, että toinen ihminen kääntyili sisälläni hakien parempaa asentoa. Sisällä rymsteeraavaa olentoa ei voinut olla ajattelematta: olisiko sillä kaikki hyvin, mitä siitä tulisi, mitä minusta tulisi.
Kun yhdeksän kuukauden jälkeen sain lopulta lapsen syliini, oli selvää että kaikki muu tulisi vastaisuudessa väistymään tämän olennon varjelemisen tieltä. Kaikkien lajien selviytyminen perustuu tarpeeseemme lisääntyä ja sen jälkeen suojella poikasiamme. Meillä emoilla on evolutionäärinen taipumus kiintyä jälkikasvuumme hyvin varhaisessa vaiheessa. Myös kehomme auttaa tämän kiintymyksen syntymisessä: Syntymän hetkellä tärkeimmät hormonit ovat endorfiini ja oksitosiini. Oksitosiini vahvistaa ihmisten välistä kiintymystä ja luottamusta toisiinsa.
Sain olla koko syntymätapahtuman ajan rauhallisessa, hämärässä tilassa kuuntelemassa musiikkia, likoamassa lämpimässä vedessä ja minua kohdeltiin koko ajan kunnioittavasti. Minä sain lapseni viereeni tämän syntymän jälkeen, eikä kukaan ole yrittänyt viedä häntä pois. Toisin käy liian monille äideille maassamme. Yhdeksän kuukauden raskausajan jälkeen äiti pahimmillaan sidotaan päästään kiinni, hän synnyttää vailla omaa rauhaa muiden keskellä ja lapsi viedään häneltä vain minuutteja syntymän jälkeen.
En edes halua ajatella, millaista tuskaa kokevat lehmä-äidit, jotka tehotuotannossa käyvät läpi edellä kuvatun kohtelun. Suomessa edelleen yleisissä parsinavetoissa lehmät ovat pahimmillaan sidottuna päästään kiinni parteen myös synnytyksen ajan, eikä näille välttämättä tarjota minkäänlaista rauhaa. Vasikka otetaan emolta heti tai miltei heti syntymän jälkeen. Luonnossa lehmä synnyttää omassa rauhassaan esimerkiksi suojaisessa metsässä, nuolee vasikkaansa useita tunteja ja vieroittaa sen vasta 8-11 kuukauden iässä. Emon ja vasikan erottaminen on stressaava kokemus niin äidille kuin lapsellekin. Lehmäemot saattavat pidätellä maitoaan lypsyllä – ne tietävät jossain olevan vasikan, jolle maito kuuluu. Lehmät myös huutelevat vasikkansa perään: äiti kutsuu pois vietyä lasta, etsii sitä, odottaa sen paluuta.
Mikään nisäkäslaji ei tuota maitoa ilman uutta elämää. Vasikoita syntyy maailmaan koska me ihmiset olemme päättäneet juoda lehmänmaitoa. Maitotölkin sivutuotteena tulevasta loputtomasta äitien ja lapsien massasta me käännämme katseemme pois. Vuonna 2016 maailmassa oli noin miljardi nautaa. Jokaisella näistä eläimistä on äiti, ja suurimman osan kohtalona on ollut vain minuuttien kohtaaminen näille elämän antaneen voiman kanssa.
Kaikki eläintuotanto nojaa äitien ja lasten suhteen liian nopeaan ja väkivaltaiseen katkaisemiseen. Meidän yhteiskuntamme tuottaa loputtoman määrän orpolapsia, joiden perään näiden äidit huhuilevat turhaan navetoissa ja sikaloissa. Me juhlimme, arvostamme ja vaalimme äitiyttä, mutta unohdamme liian helposti katseiltamme piilossa olevat äidit, joilta viedään näille kallisarvoisin asia maailmassa: oma lapsi.
Eläimet ovat tuntevia olentoja, joiden hyvinvointi ihmisten tulee huomioida kaikessa toiminnassaan, todetaan EU:n Lissabonin sopimuksessa. Lasten vieminen näiden äideiltä ei ole millekään lajille luontainen toimintamalli eikä huomioi eläinten hyvinvointia. Ihminen ei tarvitse ravinnokseen muiden eläinten maitoa tai näiden lapsia. Tehotuotanto on äitiyden halveksunnan brutaalein muoto, mutta sen tukemisen lopettaminen on hyvin helppoa. Äitiys on maailmaa koossa pitävä voima. Äitiyden kunnioittaminen tarkoittaa kaiken elämän ja kaikkien äitien kunnioittamista, lajirajoista riippumatta.
Suvi Auvinen
13.5.2017
