Suvi Auvinen | Kadonneet pojat

Kadonneet pojat

Eläintuotannon Kadonneet pojat eivät kasva koskaan aikuisiksi. Mutta minne pojat katoavat, kun katsomme toisaalle?

Suvi Auvinen

4/29/2019

Kirjailija J.M. Barrin alunperin näytelmän tapahtumapaikaksi luomassa Mikä-Mikä-Maassa lapset eivät kasva koskaan aikuisiksi. Peter Panin valtakunnassa elää joukko Kadonneita poikia, joiden tarina on monille tuttu Disneyn elokuvien kautta. Barrin alkuperäistarina kertoo kuitenkin paljon enemmän kuin Disneyn siloiteltu versio. Tarinan mukaan Kadonneet pojat ovat poikia, jotka ovat pudonneet lastenvaunuista puistoissa hoitajien katsoessa toisaalle. Jos poikia ei ole seitsemään päivään löydetty, heidät on lähetetty elämään Mikä-Mikä-Maassa ikuista lapsuutta. Barrin tarinassa Peter Pan selittää, ettei Kadonneita tyttöjä ole olemassa, sillä tytöt ovat liian nokkelia joutuakseen kadoksiin tällä tapaa.
Tarina kertoo, että osa Kadonneista pojista on kuollut Mikä-Mikä-Maassa. Suuri osa kuolemista tapahtuu taisteluissa merirosvoja vastaan, mutta myös Peter Pan kertoo joutuneensa ”karsimaan” poikia, jotka ovat vastoin sääntöjä alkaneet kasvaa.
Keskellämme elävät Kadonneet pojat palautuivat mieleeni Ylen uutisesta suomalaisesta nautatuotannosta. Uutisen tekstissä oli virke: ”Tähän asti suurin osa lihantuotannon naudoista on tullut maitotiloilta, joissa vasikoita syntyy maidontuotannon sivutuotteena.”
Yllättävän moni aikuinenkin ihminen luulee, että lehmä tuottaa maitoa itsestään. Näin ei kuitenkaan ole. Jokaisella nisäkäslajilla maito on eläimen poikasta varten, eikä maitoa tule ilman poikasia. Tuottaakseen maitoa poikaselleen lehmä tarvitsee saman prosessin kuin mikä tahansa muu nisäkäs. Lehmä kantaa poikastaan saman ajan kuin ihminen omaa lastaan, yhdeksän kuukautta. Synnytyksen jälkeen lehmä nuolee vastasyntynyttä poikastaan tuntien ajan. Nuolemisen myötä lehmä leimautuu poikaseensa hyvin voimakkaasti: vain viiden minuutin nuolemisen jälkeen lehmä tunnistaa poikasensa vielä 12 tunnin kuluttuakin, vaikka eläimet olisi erotettu toisistaan heti puhdistamisen jälkeen. Normaalioloissa lehmän maito kuuluu vasikalle, joka juokin maitoa 8-11 kuukautta, kunnes lehmä vieroittaa tämän.
Tehomaatiloilla lehmä saattaa joutua poikimaan parressa kytkettynä. Tällöin se ei pysty edes nuolemaan poikastaan, ellei poikasta erikseen nosteta sen eteen nuoltavaksi. Parsinavetoissa emo ja poikanen erotetaan toisistaan heti tai miltei heti syntymän jälkeen. Ei ole tavatonta, että lehmät joilta on viety poikanen pidättelevät maitoaan lypsyllä. Ne tietävät, että jossain on nälkäinen poikanen, jolle maito on tarkoitettu.
Vasikka ei ole maidontuotannon sivutuote vaan koko sen syy. Ilman vasikkaa ei ole maitoa. Yhtälö on helppo: äiti + lapsi = maito. Jos jokin tässä prosessissa on sivutuote, se on ihminen, joka ottaa vasikan paikan lehmän utareilla.
Osa maitotiloista kasvattaa hiehovasika tulevaisuuden maitolehminä tiloillaan. Sonnivasikat, eli lehmien pojat, myydään lähes poikkeuksetta lihaksi. Maidontuotannon Kadonneet pojat teurastetaan reilun vuoden ikäisinä. Vielä surkeampi kohtalo on vuohella. Vaikka vuohenjuusto on monien herkkua, ei vuohenlihalle ole Suomessa markkinoita. Vuohikaan ei kuitenkaan tuota maitoa ilman poikasia, mutta arvokasta vuohenmaitoa ei haluta maidontuotannossa tuhlata antamalla sitä pikkukileille. Kileistä täytyy siis hankkitua eroon, ja koska vuohenlihalle ei ole tarvetta, ei kilejä kannata kasvattaa teuraaksi. Etenkin pukkikilit, eli vuohien pikkupojat, päätyvät teuraaksi Suomessa hyvin pian syntymänsä jälkeen, joskus vain muutaman tunnin ikäisinä. Kilien ruumiit poltetaan, ja tuuli levittää Kadonneiden poikien tuhkan Mikä-Mikä-Maan ylle.
Määrällisesti eniten Kadonneita poikia syntyy kuitenkin kananmunantuotannossa. Munijakana munii yhden munan päivässä riippumatta siitä, onko muna hedelmöittynyt vai ei. Munantuotantoon ei siis tarvita kukkoa hedelmöittämään munia, eivätkä kukot pääsiäislegendasta huolimatta muni. Kukkopojat tapetaan pian syntymänsä jälkeen joko hiilidioksidilla tai heittämällä elävät kukkotiput silppuriin, jossa onnekkaimmat niistä jauhautuvat kuoliaaksi. Osa pikkukukoista kulkeutuu silppurin läpi hengissä mutta pahoin silvottuna. Näiden Kadonneiden poikien kohtalona on kitua hengiltä ja kokea yksi eläintuotannon lohduttomimmista ja tuskallisimmista kuolemista. Tapettavien kukkojen määrää ei ilmoiteta missään, mutta Suomessa on noin neljä miljoonaa munijakanaa, joiden tuotantoikä on noin vuosi. Kukkoja ja kanoja syntyy munista suunnilleen yhtä paljon, joten voidaan arvella, että Suomessa kuolee vuosittain neljä miljoonaa Kadonnutta kukkopoikaa.
J.M. Barrin alkuperäisessä tarinassa Kadonneet pojat lähtevät lopulta Mikä-Mikä-Maasta ja kasvavat aikuisiksi. Sama onni ei kuitenkaan koskaan koita miljoonille Suomessa vuosittain kuoleville eläintuotannon Kadonneille pojille. Jokainen lasillinen maitoa, pala juustoa ja kananmuna tarkoittaa, että jossain on yhteiskuntamme huomiosta pois pudonnut Kadonnut poika. Me olemme määrätietoisesti katsoneet toisaalle ja antaneet eläinlasten pudota pois silmistämme ja mielistämme. Eläintuotannon Mikä-Mikä-Maahan juuttuneet Kadonneet pojat eivät koskaan kasva aikuisiksi. Ainoa keino pelastaa Kadonneet pojat on katsoa ylös lautaselta ja nähdä pojat.
 
Lisää suomalaisesta lihantuotannosta ja suhteestamme lihaan voit lukea syksyllä ilmestyvästä tietokirjastani Lihan loppu (Kosmos). Kirjan voi tilata vielä hetken ennakkoon ja työtäni tukea Mesenaatti-kampanjan kautta.