Janoinen siili puhuttelee sielua
Rakasta elämää yli kaiken ja kaikkia eläimiä kuten siiliä.
Suvi Auvinen
31.5.2018
“Pitäisi julistaa eläinten hätätila”, uutisoi Yle eläinsuojeluneuvoja Hanna al-Saedin sanat. Pitkään jatkunut poikkeuksellisen lämmin sää on aikaansaanut yllättäviä seurauksia. Pieneläimet, esimerkiksi siilit ja oravaemot, kärsivät poikkeuksellisen kuuman ja sateettoman toukokuun aiheuttamasta nestehukasta, eivätkä pääskyset pysty rakentamaan pesiään tarvittavien savivarantojen kuivuessa. Ihmisiä on kehotettu viemään ulos vesiastioita pieneläimille, ja moni onkin tarttunut kehotukseen.
Kuivuudesta kärsivät siilit ovat meille sietämätön ajatus. Kansanperinteessä siili nähdään globaalisti lempeänä ja viisaana otuksena, ja Suomessa siili on rauhoitettu laji. Ulospäin piikikkäältä ja sitkeältä näyttävä siili on todellisuudessa hauras luontokappale. Suurin osa siileistä kuolee ensimmäisen elinvuotensa aikana, pääosin haastavaan talvihorrokseen. Ihmisten empatia siilejä kohtaan näkyy niin teiden varsille pystytetyissä siilivaroituskylteissä kuin ihmisten haluna rakentaa talvehtimispaikkoja siileille – ja nyt puskiin jemmattavina vesikippoina.
Helteessä kuivuva siili riipii sielua niin syvältä siksi, että se on aikamme kuva. Ihmisen aikaansaama ilmastonmuutos asettaa koko luonnon tasapainon vaaraan ja kärsijöiksi teoistamme joutuvat töppöjalkaiset, tuhisevat ja mussuttavat eläinpallerot. Siili on nykymuodossaan ollut olemassa miljoonia vuosia, paljon kauemmin kuin meidän lajimme, joka nyt on vaarantanut sen olemassaolon. Luemme jatkuvasti uutisia siitä, kuinka meidän tulisi elää jotta kuluttaisimme rajallista planeettaamme mahdollisimman vähän. Koemme ristiriitaisiksi ja riittämättömiksi yksilön mahdollisuudet vaikuttaa vääjäämättömältä ja valtavalta tuntuvaan ilmastonmuutoksen etenemiseen. Siileihin kuitenkin vedämme kollektiivisen rajan. Meistä tuntuu kohtuuttomalta antaa siilien joutua sijaiskärsijöiksi tekojemme vuoksi. Siilit eivät ole uhri, jota olemme valmiit antamaan ilmastonmuutoksen alttarille. Näemme konkreettisen mahdollisuuden puuttua edes yhteen seuraukseen, joten tartumme siihen hanakasti.
Vaikka ilmastonmuutos on uhka monille eläimille tai elämälle ylipäätään, tuovat vasta siilit aiheen tuntuvasti iholle. Ison valliriutan ajattelu on liian kaukaista, samoin merien mikromuovi. Emme osaa samastua romahtaviin kalakantoihin tai katoaviin mehiläisiin. Mutta siilit ovat läsnä, takapihojemme ja lapsuutemme metsien mystinen ja söpö otus, jota meidät on opetettu kohtelemaan kauniisti. Siili ei ole koskaan ollut tuotantoeläin, joten emme ole eristäneet sitä mielissämme lokeroon eläimistä, joiden kärsimyksellä ei ole meille väliä.
Ihmisyksilön halu tehdä yleisesti hyvää näkyy siilille omistettuna juomakippona. Filosofi René Descartes esitti, että ihmisen todellinen ‘minä’ on sielu. Sana ‘sielu’ oli 1900-luvun puoliväliin asti maallisessa käytössä, vaikka se nykyään mielletään uskonnolliseksi termiksi. Siilien kuivuuteen reagoi kuitenkin nimenomaan sielumme, minuutemme syvin ydin. Se kuulee siilien hädän, kuvittelee ne kyhjöttämään apaattisina paahtavassa auringossa, tuntee siilien äänettömän hädän niiden kuihtuessa meidän tekojemme vuoksi ja haluaa toimia estääkseen tarpeettoman kärsimyksen.
Huolemme siileistä on kuva siitä, kuinka meidän tulisi tuntea kaikkia eläimiä ja kaikkea elämää kohtaan. Yksikään eläin ei halua kuolla tai kärsiä janoa. Huolemme siileistä tasoittakoon tietä toisenlaiseen eläinsuhteeseen yhteiskunnassa, ennen kuin on liian myöhäistä.
Suvi Auvinen
31.5.2018
