Vanhat luokkakaverit muistavat yhä Eveliina Asikaisen huolen happosateista. Ilman biologian opettaja Marja Kiljusta hän ei ehkä olisi päätynyt opiskelemaan biologiaa, eikä olisi Sastamalassa vihreä kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen, johdonmukainen luonnonsuojelija. Silti sama nainen onkin kouluttamassa luonnonsuojelijoiden karsastamien metsäyhtiöiden tulevia työntekijöitä,  metsäalan ammattilaisia, metsätalousinsinöörejä. Miten tässä näin pääsi käymään? Luonnonsuojelija ei olekaan metsäalan ammattilaisten kanssa vastakkaisissa poteroissa. Mitä metsä Eveliina Asikaiselle merkitsee

 –Ihan tuollaisen pienen ja helpon kysymyksen esitit, hän nauraa.

 Hän muistelee lapsuusmetsää kodin vieressä. Siellä leikittiin kaikkea, kuten eläinten

hautajaisia.  Metsä oli oikeastaan pieni rinne, jossa oli ehkä eniten mäntyä. Erityisesti siellä oli iso kivi, joka toimi milloin missäkin roolissa, myös kirkkona. Sisaruksilla oli metsikössä omat asumukset.

 –Ne eivät ehkä olleet majojakaan, mutta jokaisella oli oma paikka. Lapsuudessa metsä oli paikka, jossa oli vapaus tehdä eri juttuja oman kodin ympärillä. Sinne ei aikuisen katse yltänyt.

 Metsästä myös poimittiin marjoja ja sieniä, siellä tehtiin hommia, eikä kaikki aina ollut pelkästään huvia.

 –Teinivuosinakin tein sitä, että läksin itsekseni metsään kävelemään ja olemaan. Se oli jonkinlainen ajattelun ja mielen tasaamisen paikka.



Nyt mielen tasaamisen vaikutus tiedetään ja tunnustetaan tieteellisten tutkimustenkin valossa: kymmenen minuuttia metsässä laskee verenpainetta ja tasoittaa pulssia, parissakymmenessä minuutissa mieliala kohoaa, tunnissa tarkkaavaisuus paranee, ja parissa tunnissa elimistön puolustuskyky nousee. (Forest & Medicine tutkimus, Metsäntutkimuslaitos)

SAVOLAISSETIEN OPETTAMA

Eveliina Asikainen kertoo, että hänelle on aina ollut selvää, että metsästä hankittiin myös elantoa. Se ei ollut suojelukohde. Kun omalla kotitilalla tehtiin sukupolvenvaihdosta, hänellä ei ollut halua määritellä, millä tavalla veli metsää jatkossa hoitaa.

 – Siinä, että olen ollut mukana luonnonsuojeluasioissa, on hyvä koulu ollut viisi savolaissetää ja isä. Heidän kanssaan on keskusteltu kaikesta, rantojen suojelusta alkaen, koko nuoruus.

Hänen roolinsa oli puolustaa uutta näkökantaa; pitää olla ja jättää myös vapaita rantoja, joille kaikilla on vapaa pääsy. Se, että rantojen rakentamista ylipäätänsä ruvettiin säätelemään, oli joillekin myrkkyä. Asikainen tietää kunnallispoliitikkona, että kun rakentaminen on alkanut säätelemättömänä ja sitä on sitten koitettu ohjata, se on monissa paikoissa riitaista.

Luonto-Liiton järjestöaktiivista kasvoi Joensuun yliopiston biologian opiskelijana ylioppilaskunta-aktiivi. Hän oli perustamassa ympäristöryhmää, joka vaikutti pieneen ja suureen, niin kompostoinnin aloittamiseen opiskelija-asunnoissa kuin Kolin kansallispuiston perustamiseen. Vastavalmistuneena maisterina hän aloitti Sastamalassa kansanopiston opettajana ja veti uutta ympäristö ja yhteiskunta -linjaa. Ensimmäinen kontakti metsäopetukseen olivat opettajaopinnot Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa.

Seuraava loikkaus oli kohti ympäristöpolitiikkaa, gradu syntyi ekologisista käytävistä kaavoituksessa. Väitöskirja liittyi kaupunkiluontoon ja kaupunkimetsiin. Asikaisen havainnot kertovat siitä, mikä merkitys pienelläkin vihreällä metsäkaistaleella ihmisille on: siellä pissatetaan koiraa, lähimetsään syntyy polkuja. Laskettelurinteen pohjakin voi olla kesällä niittykasvien paratiisi. Kaupunkilaisilla on hyvin henkilökohtainen suhde pieniin vihreisiin alueisiinsa.

METSÄ JA POLITIIKKA

Politiikka, taide jos myös uskonto on läsnä suomalaisessa maisemassa monella tavalla ja tasolla, aina. Sastamalassa kirkkoja tuntuu olevan joka niemessä. Sekin on ollut politiikkaa. Kaikki eivät ole olleet yhtä mieltä ja samaa seurakuntaa; on pitänyt rakentaa lisää. Sastamalan seurakunnalla on yksitoista kirkkoa.

Asikaisen lapsuusmaisemissa Puumalassa kirkkoja on vain yksi, sitäkin suurempi.

–Kirkon rakentaminen on ollut aikanaan valtava ponnistus, Asikainen pohtii. Jokaisen talonisännän piti kantaa kekoon – ei kortta,  vaan valtavat hirret kirkon rakentamista varten ja kaskikulttuurin jäljiltä hirsistä oli pulaa. Asikainen puhuu totta, kun sanoo, että jotkin metsiin ja niiden käyttöön liittyvät historialliset kuvaukset ovat vaikuttaneet häneen vahvasti.  Kuten Olli Heikinheimon kaskitaloutta käsittelevä väitöskirja vuodelta 1915. Kuinka moni tulee Asikaisen tavoin ajatelleeksi kaskikulttuuria kirkkojen yhteydessä?



–Suurin intohimoni on metsänomistajien neuvonta. Miten neuvonta saadaan sellaiseksi, että metsänomistaja pääsee toteuttamaan omia arvojaan ja niihin perustuvia ratkaisuja ja silti mennään lakien, säädösten ja suositusten mukaan.

METSÄ EI KAIPAA HOITOA, VAAN IHMINEN

–Ehkä suhteeni metsään se ei ole koskaan ollut puhtaan luonnonsuojelullinen, vaan siihen on aina liittynyt metsän käyttö.

Ympäristöpolitiikan opintojen myötä syntyi ymmärrys, että metsänhoito on aina jollakin lailla poliittista. Metsä ei kaipaa hoitoa – vaan ihminen. Ihmisten tarkoitusperien toteuttaminen vaatii metsän hoitoa. Eri aikoina, kun tarkoitusperät muuttuvat, se saa erilaisia painotuksia.

–Ajattelen tällä hetkellä tai olen pitkään ajatellut, että meidän täytyy mennä metsän toimivuus, metsäekosysteemi edellä. Se toimivuus vaatii sitä, että siellä on monia eri lajeja. Erilaiset suot, lähteet, lammet ja muut niiden toiminta ja vesitalous ja ekologia turvataan.

Eveliina Asikainen näkee metsän rahallisen arvonkin toisin:

–Näen, että metsän taloudellinen hyöty irtautuu yhä enemmän materiasta.

Tuoreessa ympäristöpolitiikan pohjoismaisessa symposiumissa Joensuun yliopiston ympäristömaantieteen tutkija Jakob Donner-Amnell toi esiin sen, ettei kymmenen vuotta sitten, kun sellutehtaita suljettiin, kukaan suomalaisen metsäpolitiikan ihminen osannut ajatella, mihin paperin kierrätyksen volyymi kasvaa. Nyt on tapahtunut suuri murros:

– Meidän täytyy tuottaa sellua, neitseellistä sellua, mutta vain kiertokuidun tueksi. Eikä kannatakaan käyttää neitseellistä sellua paperin tekemiseen. Siihenhän nämä nykyiset tehtaat, kuten uusi Äänekosken tehdas, perustuvat. Sellu rahdataan Kiinaan, se sekoitetaan kierrätyspaperiin, Asikainen kuvailee.

Asikainen uskoo, että metsästä voi saada taloudellista hyötyä puustoon juuri koskematta. Taloudellista volyymia syntyy luontopalveluista ja elämysmatkailusta yllättävän paljon.

–Niiden arvottamista ei ole vielä paljon tehty. Mutta kun on, se on arviolta luokkaa kolmasosa metsäteollisuustuotteiden arvosta.

YHTEENSOVITTAMISEN ASIANTUNTIJA

Metsäteollisuus ja luontoarvot pistetään poliittisessa keskustelussa usein vastakkain, vaikka ne liikkuvat samoissa maisemissa. Eveliina Asikainen toimii tästä näkökulmasta kuin vihollisleirissä. Hän on Tampereen ammattikorkeakoulun metsätalousinsinöörikoulutuksen lehtorina.

–Aluettani ovat tällä hetkellä eri käyttömuotojen yhteensovittamiseen liittyvät kysymykset.

Meillä arvokkaiden luontokohteiden tunnistaminen on osa sitä, että opiskellaan leimikon suunnittelua. Se on suoraan kytketty siihen, missä sitä työtä täytyy tehdä. Luontokohteiden tunnistaminen ja rajaaminen on osa leimikon ja puunkorjuun suunnittelun opiskelua. Ne eivät ole irrallisia asioita. Myös kurssilla metsänhoidon kannattavuudesta ja vaihtoehdoista pohditaan jatkuvan kasvatuksen ja erirakenteisuuden ylläpitämisen kannattavuutta.

Metsätalousinsinööriopiskelijat pohtivat periaatteellisella tasolla metsän eri käyttömuotojen yhteensovittamista, kaavoittamiseen liittyviä kysymyksiä ja isompia poliittisia kytkentöjä.

–Meillä ympäristöarvot näkyvät monessa eri kohtaa ja se on kytketty sinne koulutuksen sisälle. Se ei ole irrallinen juttu, että ”ai niin tässä ovat ympäristöasiat”.

–Suurin intohimoni on metsänomistajien neuvonta ja se, miten siinä selvitetään metsänomistajien arvot. Miten neuvonta saadaan sellaiseksi, että metsänomistaja pääsee toteuttamaan omia arvojaan ja niihin perustuvia ratkaisuja ja silti mennään lakien säädösten ja suositusten mukaan.

Asikainen kertoo, että hänen kolleganaan samassa koulutuksessa on todellinen metsäekologian asiantuntija Petri Keto-Tokoi, joka on yhdessä Timo Kuuluvaisen kanssa kirjoittanut kirjan Suomalainen Aarniometsä (2010).

–Minusta on hyvä, että metsätalousinsinööriopiskelijoille on monenlaisia malleja opettajissa. Meillä on opettajina myös puhtaita puunkorjuun ja logistiikan ihmisiä, mutta kyllä hekin ovat osaavat ottaa huomioon monimuotoisuutta ja ovat kiinnostuneet siitä.

Asikainen pohtii, että joskus vastakkainasettelut ovat turhan jyrkkiä.

–Toisaalta on tarpeen ottaa vielä paremmin asioita huomioon ja miettiä kannattaako metsien käyttöä rakentaa sen massan varaan. Minua jollakin tavalla hirvittävät uudet tehdasinvestoinnit, niiden volyymi ja se, että Suomi haluaa niiden toiminnan takia neuvotella ilmastotavoitteet lievemmiksi. Se on tietyllä lailla oman vastuun kieltämistä ja sitä, että puuttuu rohkeutta katsoa vaikka niiden elämys- ja luontopalveluiden suuntaan rohkeasti: mitä niistä oikeasti voisi tulla.



Eveliina Asikainen on lapsesta asti ollut luonnonsuojelija, joka löysi kotinsa Luonto-Liitosta ja päätyi opiskelemaan biologiaa ja ympäristöpolitiikkaa. Hän on Sastamalassa vihreä kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen - ja opettaa metsätalousinsinöörejä.

OPETTAJA, JOKA ON ILOINEN

Eveliina Asikainen kertoo menevänsä metsään, kun hänellä on siihen sopiva hetki. Hän on iloinen, kun vetää kursseja, jotka liittyvät luonnon kokemiseen.

–On tärkeää osata nimetä lajeja, tunnistaa ja ymmärtää ilmiöitä. On tärkeää myös kokea ja auttaa ihmisiä kokemaan enemmän, kun he kulkevat metsässä. Ne ovat myös hyvin palkitsevia tilanteita, että saa vetää sellaisia ryhmiä ja harjoituksia ja nähdä, millaisia asioita opiskelijat ovat keksineet vetää sellaisen kurssin lopussa.

–Menen metsään olemaan, kävelemään, marjastamaan ja sienestämään. Suosikkimetsäni, se on ehkä suppilovahverometsä. Usein kiinnitän huomiota pienen mittakaavan asioihin. Omasta lapsuudesta johtuen on tärkeää, että metsässä on koivua ja se, että maisemassa on vettä, joka rikkoo sitä metsämaisemaa.