Yhdeksän toivon hippusta vapuksi
Saara Särmä
4/29/2024
Lukijoiden tuella
Arvoisa lukijani
Yleensä huhtikuu ei ole minulle erityisen vaikea kuukausi, mutta tänä vuonna se on eittämättä ollut kuukausista julmin. Sairastelin muutaman viikon oikein kunnolla. Kuumessa ja köhässä sängynpohjalla maatessani en jaksanut kovin paljoa seurata uutisia, saati kommentoida niitä.
Pelkkä sairastelu vie joka tapauksessa mielialan matalaksi. Samaan aikaan sekä valtakunnan- että maailmanpolitiikassa on ollut sellaista menoa ihan vähäisenkin uutisseurannan perusteella, että olen meinannut tyystin vaipua epätoivoon ja lamaannukseen.
Viimeinen pisara oli viime viikkoinen uutinen siitä, että valtio lopettaa kokonaan tuen rauhanjärjestöiltä. Nyt jos koskaan demokraattisessa sivistysvaltiossa tarvitaan moniäänistä keskustelua sodan ja rauhan kysymyksistä sekä vaihtoehtoja syvenevälle militarismille. Ilman rauhanjärjestöjen työtä vaihtoehdot ja keskustelutila kapenevat väistämättä.
Jotenkin ajattelen, että vaikka olisi erilaisten kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa eri linjoilla, niitä kannattaisi puolustaa juuri demokratian ja moniäänisyyden vuoksi. Ellei sitten halua eroon sivistysvaltiosta ja kaipaa autoritääristä yhteiskuntaa tai diktatuuria.
Lamaannusta ja epätoivoani torjuakseni päätin listata toivoa tuovia asioita ja ilmiöitä. Toivottavasti niistä on iloa myös sinulle, lukijani.
1.Samae Koskisen uusi levy Mä näin unta että kaikki meni hyvin, jonka olen muutamassa päivässä kuunnellut kymmeniä kertoja. Olen aina pitänyt Samaen musiikista, mutta tämä kantaaottava käänne lämmittää mieltäni erityisesti.
Helsingin Sanomien haastattelussa kerrotaan, että “Koskinen sai tarpeekseen sosiaalisessa mediassa rehottavasta naisvihamielisyydestä, rasismista ja ilkeilystä.” Jokainen joka saa tarpeekseen ja uskaltaa ottaa julkisesti kantaa, tuottaa minulle toivoa ja iloa.
Erityisesti olen viime päivinä hyräillyt tätä mainiota poprallia:
2.Yliopistokampuksilla leviävät mielenosoitukset eri puolilla Yhdysvaltoja. Niissä vastustetaan Israelin sotatoimia Gazassa, palestiinalaisten kansanmurhaa* ja Yhdysvaltojen sotilaallista tukea Israelille, niinikään vaaditaan Länsirannan miehityksen purkamista ja yliopistojen osallistumista boikottiliikeeseen.
Vaikka mielenosoituksia tukahdutetaan voimatoimin, niitä on jo ehditty verrata 1960-luvun opiskelijaliikehdintään. Silloinkin vastustettiin sotaa ja mielenosoituksiin kohdistui poliisiväkivaltaa. Tämä liikehdintä sai aikaan ihmisoikeuksien ja monien vähemmistöoikeuksien edistymisen sellaiselle tasolle, mitä on ollut helppo pitää itsestäänselvyytenä.
Yliopisto-opiskelijoiden liikehdintää ja protesteja on myös muualla kuin USA:ssa. Suomessa opiskelijat aktivoituivat viime vuonna valtaamaan oppilaitoksia vastustaakseen hallituksen kaavailemia toimeentulon leikkauksia ja ovat myös asettuneet kovaäänisesti palestiinalaisten puolelle. Joukkoliikehdintä, järjestäytyminen ja solidaarisuus antavat minulle valtavasti toivoa.
*Jos jotakuta arveluttaa sanavalinta, käytän sitä täysin tietoisesti, sillä YK:n ihmisoikeusasioiden korkean edustajan toimiston raportin mukaan on perusteltuja syitä uskoa, että ehdot, joiden perusteella Israelin voitaisiin todeta toteuttavan kansanmurhaa, ovat täyttyneet. Helsingin Sanomien jutussa avataan tarkemmin käsitteen pätemistä tässä tilanteessa.
3.Janne Seppäsen Polemis-blogi. Teräviä ja napakoita puheenvuoroja politiikan ja median tilasta. Kriittinen analyysi ilahduttaa aina. Tuskailin Facebookissa lamaannuksen tunnettani ja sitä, että jotain tarttis tehdä, mutten keksi mitä. Janne muistutti ystävällisesti, että kirjoittaminenkin on teko.
4.Samoilla linjoilla oli esseisti Silvia Hosseini kritiikkiä tekstilajina käsittelevässä keskustelutilaisuudessa, jossa hän sanoi, että jokainen punnittu puheenvuoro on tärkeä teko yhteiskunnallisen keskustelun pinnallistumista ja tyhmenemistä vastaan. Toivoa luo tunne, että muutkin ovat samoilla linjoilla, kirjoittavat tärkeistä asioista ja yrittävät parhaansa mukaan pitää sivistystä yllä.
5.Kirjoittaminen voi olla tärkeä teko. Mutta niin on myös lukeminen. Erityisen suurta iloa viime päivinä minulle on tuottanut lukevan yleisön aktivoituminen tamperelaisen tiede- ja tietokirjakustantamo Vastapainon tueksi.
Kuten toimitusjohtaja Kimmo Jylhämö sanoi, jokaisen kannattaisi lukea ainakin yksi tiede- tai tietokirja vuodessa. Niistä saa välineitä maailman hahmottamiseen ja uusien käsitteiden kautta maailma ja ymmärrys siitä laajenee.
Disclaimer: olen Vastapainon suurimman osakkeenomistajan Osuuskunta Vastapainon hallituksen puheenjohtaja. Vastapaino ei jaa voittoja osakkeenomistajille.
6.Uusista käsitteistä puheenollen, Noora Kotilaisen ja Susanna Hastin toimittama Sodan pauloissa – Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa (Gaudeamus 2024) tuo Suomeen kriittistä militarismitutkimusta, jota on julkaistu hyvin vähän suomeksi aiemmin.
Tämä teos tuo kaipaamaani moniäänisyttä ja kriittisyyttä viimeaikoina vallinneeseen sotaisaan keskusteluilmapiiriin. Koska olen yhtenä kirjoittajana yhdessä luvussa, ei kannata uskoa vaan minua, vaan esimerkiksi The Ulkopolitistin myönteistä arviota, siitä miten kirja tuo kaivattuja näkökulmia kotimaiseen keskusteluun.
7.Kirjoitin yllä joukkoliikehdinnästä, siihen liittyen nuorison aktivoituminen esimerkiksi Elokapinan toimintaan, tuottaa erityisen paljon toivoa.
Nykypolitiikasta tuntuu puuttuvan tulevaisuuden visio. Kun keskitytään rakentamaan yhteiskuntaa pelon kautta niin taloudessa kun turvallisuudessakin – viestitään jatkuvasti, että jos nyt ei tehdä näin ja näin seurauksena on kauheita asioita – käperrytään kokoajan vaan enemmän kasaan ja suuntaudutaan sisäänpäin.
Elokapinan kaltaiset joukkoliikkeet protestoivat, mutta valavat myös uskoa toisenlaisen tulevaisuuden mahdollisuuksiin. On vielä mahdollista pysäyttää ilmastonmuutos ja luontokato.
8.Ikisuosikkejani epätoivoa vastaan ovat tietokirjailija Rebecca Solnitin Hope in the dark ja Orwell’s Roses -kirjat. Ensimmäisen hän kirjoitti vuonna 2003 ja se julkaistiin uudelleen 2016.
Solnit argumentoi väkevästi toivon puolesta ja lamaantumista vastaan. Toivo ei ole naiivia uskoa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Vaan se liittyy mahdollisuuksiin ja toimintaan.
Tulevaisuus on aina hämärän peitossa, joten emme voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Siksi ei kannata lamaantua, koska on mahdollista, että toiminnalla onnistumme vaikuttamaan positiivisesti tulevaisuuden suuntaan.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun.
Tuen Särmän journalistista työtä. Pääsen heti lukemaan jutun. Jatkossa saan lempeät ajatukset suoraan sähköpostiini ennen muita. Tilaamalla myös mahdollistan juttusarjan jatkumisen.
En halua tukea Saara Särmän työtä. Ohitan maksumuurin, kirjaudun sisään, ja luen tällä kertaa ilmaiseksi.
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Kirjoittaminen on minulle työtä, joten tämä juttusarja voi jatkua maksavien lukijoiden ansiosta.
Lämmin kiitos!"
