Kuuntelin toukokuussa lopettavan lempipodcastini Kerhotalon uusinta jaksoa, jossa Laura Haimila kertoi olevansa kyllästynyt mielipideautomaattina toimimiseen. Kerhotalo on alusta asti ollut nimenomaan voimakkaasti mielipiteisiin perustuva mediakriittinen ja yleisyhteiskunnallinen keskustelualusta, joka on noussut neljässä vuodessa feministisen instituution asemaan.
Yhdessä Emmi Nuorgamin kanssa Haimila on rohkeasti viikko toisensa jälkeen ottanut kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ruotinut erinäisiä sosiaalisia normeja niitä ansiokkaasti purkaen.
Vaikken olekaan podcastaaja, tunnistan hyvin väsymyksen jatkuvaan jostain jotain mieltä olemiseen.
Erityisesti aktiivinen sosiaalisen median seuraaminen ja sosiaalisessa mediassa julkaiseminen tuottaa kaltaiselleni yhteiskunnallisesti aktiiviselle ihmiselle paineita osallistua jokaiseen vastaantulevaan keskusteluun.
Myös kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield sekä toimittaja Venla Rossi ovat hiljattain pohtineet samaa asiaa. Rossi kirjoittaa Imagen kolumnissaan “Kun algoritmit ajavat meitä kohti koko ajan toisistaan eriytyviä ryhmäidentiteettejä, perisuomalainen entiiäsaatana voisi olla se kaikkein radikaalein teko ja toimia myös oman, itsenäisen ajattelukyvyn elvyttäjänä.” ja kokeilee miten tätä voi soveltaa kirjallisuudesta kirjoittamiseen. Rossi lähestyy lukemaansa teosta kolmesta eri näkökulmasta, eikä oikeastaan osaa sanoa mitä mieltä oli. Toimii, mielestäni. Joitakin vuosia sitten päätin elvyttää kirjojen lukemistani ja sitä kirittääkseni aloin myös raportoida lukemistani kirjoista Facebookiin ja Instagramiin. Muutaman vuoden jälkeen huomasin kuitenkin, että en jaksa aina tehdä julkaisuja, koska en jaksa muodostaa mitään kunnollista mielipidettä lukemastani kirjasta.
