Täytin tänä vuonna 50. Se, ja monella tavalla vaikeat ajat, joita elämme, on saanut minut miettimään oman elämäni ja ajatteluni perusasetuksia.
Kuten Ultra Bran biisissä lauletaan: “kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu, kaksintaistelussa suurvaltojen…” En niinkään etsinyt kartalta paikkaa, jonne ydinlaskeuma ei ulotu vaan mietin iltaisin nukkumaan mennessäni heräänkö seuraavaan aamuun. Ydinsotahan saattaa syttyä minä yönä hyvänsä.
Teini-ikääni osui monia maailmanpoliittisia mullistuksia, jotka olivat ennen kaikkea rauhanomaisia. Kylmä sota loppui kun Neuvostoliitto hajosi, Ukraina luopui ydinasearsenaalistaan, Baltian maat vapautuivat, rautaesirippu länsi- ja itä-euroopan väliltä tipahti pois ja niin edelleen. Tämä aika sai minut uskomaan, että kehitys kehittyy ja edistys edistyy.
Sisääni kirjoittui ajatus, että historia on tullut jonkinlaiseen päätepisteeseen ja liberaalidemokratia jatkuu voitokkaana täältä ikuisuuteen, kuten Francis Fukuyama kuuluissassa artikkelissaan (The end of history?) vuonna 1989 esitti. En toki tuolloin olisi sitä noilla sanoin osannut kuvata. Paljon myöhemmin opin myös suhtautumaan kriittisesti Fukuyaman teesiin.
Tällainen ajattelun perusasetus tuottaa katteetonta optimismia ja toisaalta jatkuvaa voimattomuutta sen edessä, että kaikki ei mennytkään niin kuin minulle luvattiin.
