Sinun ei ole mikään pakko identifioitua feministiksi – koko käsite ymmärretään usein väärin
Saara Särmä
3/14/2024
Lukijoiden tuella
Kuuntelin viikonloppuna Sointu Borgin ja Janni Hussin Sana on vapaa -podcastia (kuunneltavissa Podimo-palvelussa) ja sen tuoreinta jaksoa. No niin. Syvä huokaus. Koska minut mainittiin jaksossa, koen velvollisuudekseni reagoida siinä esitettyihin väitteisiin ja näkemyksiin feminismistä. Tästä tulee pitkä, olkaa varoitetut. Jaan Sointun toiveen, että olisinpa ollut paikalla keskustelemassa, koska se olisi ollut paljon helpompaa.
Ihan ensiksi haluaisin todeta olevani sitä mieltä, että kenenkään ei tarvitse tuntea feminismi-sanaa omakseen eikä kutsua itseään feministiksi, jos ei siltä tunnu. Se on ihan tosi fine. Ihan todella monta kertaa kuunnellessa teki mieli huutaa ääneen: "Ei teidän ole pakko identifioitua feministeiksi, senkun teette tasa-arvotekoja!"
Pidän tekoja käsitteitä tärkeämpinä. Jos ajaa tasa-arvoa omassa elämässään ja tekee tasa-arvotekoja, se on ihan mahtavaa. Nimekkeistä viis. Sen mitä olen tätä podcastia kuunnellut, arvostan tosi paljon sekä Sointua että Jannia ja sitä mitä he tekevät. Olen myös mukana Röyhkeästi rohkea -kirjassa ja ilolla seuraan aina Sointun tekemisiä, ja rakastan asennetta jolla Sointu hommiaan tekee.
Femakoksi haukkuminen ei ole viime aikojen keksintö, vaan ainakin 30-40 vuotta vanha juttu.
En tiedä mihin tässä jaksossa esitetyt käsitykset feminismistä perustuvat, mutta en kyllä tunnista suurinta osaa feministipiireistä, joissa itse liikun ja vaikutan. En todellakaan tunnista feminismiä, jossa vain tallottaisiin toisia, päinvastoin. Feministeiltä olen saanut enemmän tukea ja kannustusta kuin keneltäkään muulta. (En tosin ole TikTokissa. Mutta ei ole feminismin ominaisuus jos jengi on urpoja somessa.) Väitteet ovat itse asiassa tuttuja muualta: ne ovat ikiaikaisia antifeministien väitteitä.
Jos haluaa vältellä feminismi-leimaa, voi olla kutsumatta itseään feministiksi. Ei myöskään kannata antaa antifeministien määritellä feminismi-käsitteen sisältöä. Feminismillä ei koskaan ole ollut mikään positiivinen kaiku. Feministejä on aina haukuttu ihan samoilla käsitteillä. Jo 1800-1900 -lukujen taitteessa feministit oli vastustajien mukaan miesvihaajia, rumia vastenmielisiä akkoja. Femakoksi haukkuminen ei ole viime aikojen keksintö, vaan ainakin 30-40 vuotta vanha juttu.
Ensimmäinen sivuhuomautus: kaikki mitä naiset sanovat ei ole feminismiä, ja kaikki mitä feministit sanovat ja tekevät ei välttämättä ole feminismiä. Eli jos nainen tai feministi haukkuu miehiä, se ei välttämättä tarkoita, että feminismi on miesvihaa.
Tunnistan ihan sikahyvin tilanteen, jonka Sointu kertoo: kuvauksissa jengi on iloinnut, koska naisten kanssa on niin helppo tehdä töitä. Ei kaikki miehet, mutta omassa kokemusmaailmassani usein miesten kanssa töitä tehdessä olen tullut sivuutetuksi, on puhuttu päälle, minua ei ole kuunneltu, joku mies on kohta esittänyt aiemmin sanomani idean omanaan ja tullut kuulluksi. Listaa voisi jatka loputtomiin.
Kun taas naisten kanssa on useammin vallalla kannustava ja turvallinen työilmapiiri. Vaikka meille on vuosikymmenet toitotettu, kuinka toksisia naisvaltaiset työpaikat ovat. Ja naiset hokevat tätä itse, aivan jatkuvasti. Onko tämä jotain sisäistettyä naisvihaa?
Minulla on myös korjaavia kokemuksia miesten kanssa työskentelystä. Juuri hiljattain pääsin tekemään töitä miesten kanssa todella turvallisessa luottamuksen ilmapiirissä, jossa minut nähtiin ja minuun uskottiin. Olen kohta 50 ja tämä on valitettavasti enemmän poikkeus kun sääntö. Vaikka edelleen, ei kaikki miehet. Eikä kaikki miesporukat.
Eli jos nyt sanon, että teen mielummin naisporukassa töitä, se ei ole miesvihaa. Toki jos sanon, että kaikki miehet on ihan vitun urpoja, se on miesvihaa.
Mutta, miesviha ei edelleenkään ole samanlainen rakenteellinen ongelma yhteiskunnassa kun naisviha. Miehet (valkoiset cis-heteromiehet) eivät esimerkiksi saa jatkuvasti kymmenittäin ja sadoittain paskaviestejä oltuaan julkisesti esillä. Toisin kun monet naiset. Kyllä, vihaposti-ilmiö ulottuu myös joihinkin miehiin, mutta ei yhtä systemaattisesti kun naisiin. Tästä on todella paljon näyttöä ja tutkimustakin.
Toinen sivuhuomautus: myös naiset voivat ylläpitää naisvihaa ja lähettää naisvihaista paskapostia.
Jaksossa toistuu miesvihan ja naisvihan rinnastaminen samanlaisiksi ilmiöiksi, mitä ne ei ole. Naiset eivät ryhmänä ole vallassa, miehet ovat. Joten nämä ovat rakenteellisina asioina erilaisia. Janni kysyy, voidaanko me nousta naisvihan yläpuolelle. No, Michelle Obamahan sanoi: ”When they go low, we go high”. Se on hyvä tavoite – olla vastaamatta vihaan vihalla.
Mutta, pitää myös osata erottaa kipakkakin kritiikki vihasta.
Jaksossa toistuu myös sanoma, että pitkän aikavälin tavoitteita ei saavuteta räyhäämällä. Taktiikoista voidaan olla montaa mieltä. Mutta ei myöskään ainoastaan kiltisti pyytämällä saavuteta paljoakaan. Kaikki muutokset kohti tasa-arvoa on tullut taistelemalla. Esimerkiksi äänioikeus saatiin yleislakolla, ei nätisti pyytämällä.
Luulen, että tarvitaan sekä raivoa että lempeyttä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Fatim Diarra sanoo, että hunajalla saa enemmän kun etikalla. Mutta joskus nähdäkseni tarvitaan etikan lisäksi jopa bensaa – sillat paskaksi ja palamaan.
Mutta onneksi meitä feministejä on monenlaisia, joten voimme käyttää itsellemme sopivia taktiikoita. Tai jopa itse käyttää eri tilanteissa eri keinoja.
Miksi nuoret miehet kokee olevansa näkymättömiä on erinomaisen tärkeä kysymys. Luulen, että juuri sukupuolentutkimuksen ja feminismin välineitä käyttämällä tähän olisi saatavissa vastauksia. Niitä vastauksia ei saada feminismiä dissaamalla.
Jaksossa toistuu myös vastakkainasettelu ”pelkän tasa-arvon” ja feminismin kanssa. Tulkitsen, että feminismi tässä tarkoittaa intersektionaalista feminismiä, joka analysoi muutakin kun miesten ja naisten välistä epätasa-arvoa ja tunnistaa, että asiat kuten luokka, rotu, ikä, vammaisuus, seksuaalisuus vaikuttavat siihen miten tasa-arvo toteutuu tai ei toteudu. Nämä eri sorron risteymät vaikuttavat siis sekä naisiin että miehiin, ja yksilö asettuu niiden takia hyvin eri kohtaan patriarkaatin, valkoisen hegemonian, heteronormatiivisuuden, ableismin, keskiluokkanormatiivisen yhteiskunnan hierarkiassa.
Tätä siis intersektionaalinen feminismi pyrkii analysoimaan, purkamaan ja huomioimaan. Tämä voi kuulostaa ja tuntua vaikealta, ja se on ihan ok. Saahan sitä olla feministi, joka ajaa vain valkoisten naisten tasa-arvoa, eli valkoinen liberaalifeministi. En minä pysty ketään pakottamaan intesektionalistiksi – vaikka toki toivoisin, että kaikki feministit olisivat intersektionaalisia feministejä.
Ymmärrän, että on joskus hankalaa, kun vaaditaan tasa-arvoa ja oikeuksia muillekin kun valkoisille vammattomille cis-naisille. Minullekin tulee epämukava olo joskus, kun huomaan kuinka etuoikeutettu olen, mutta sitten ajattelen, että silloinhan minulla on tilaa käyttää sitä valtaa, mikä etuoikeuksien myötä tulee, avatakseni tilaa myös muille kun kaltaisilleni.
Muistaakseni Sointu sanoo jaksossa, että ei saa lokeroida kaikkia miehiä ja naisia samaan omaan kategoriaansa — juuri siitä intersentionaalisessa feminismissä on kyse! Se tunnistaa myös miesten väliset erot, ja ketkä miehet ovat sen seurauksena alakynnessä.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun.
Tuen Särmän journalistista työtä. Pääsen heti lukemaan jutun. Jatkossa saan lempeät ajatukset suoraan sähköpostiini ennen muita. Tilaamalla myös mahdollistan juttusarjan jatkumisen.
En halua tukea Saara Särmän työtä. Ohitan maksumuurin, kirjaudun sisään, ja luen tällä kertaa ilmaiseksi.
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Kirjoittaminen on minulle työtä, joten tämä juttusarja voi jatkua maksavien lukijoiden ansiosta.
Lämmin kiitos!"
