Luin hiljattain Emily ja Amelia Nagoskin kirjaa Burnout: the secret to unlocking the stress cycle. Samaan aikaan oli somessani käynnissä monia kiivaita keskusteluja ajankohtaisista tunteita kuohuttaneista aiheista. En nyt enää muista, mitkä juuri tuon viikon aiheet olivat. Muistan vaan, että vanhasta muistista tuntui kuin olisi pitänyt olla ottamassa kantaa heti nyt, mutta en jaksanut muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen.
Yhä useammin huomaan kaipaavani hidasta asioiden pohdiskelua sen sijaan, että ottaisin kantaa johonkin pinnalla olevaan keskusteluun. Asioissa tuppaa olemaan monia puolia ja niitä voisi tarkastella monesta eri näkökulmasta, mutta somealustat houkuttelevat meitä tuuttaaman nopeasti ulos vähemmän punnittuja ja yksioikoisia kannanottoja.
Nagoskien kirjassa herätteli tunteiden kuvaaminen tunneleina. Nagoskit argumentoivat, että tunteet patoutuvat kun niitä ei syystä tai toisesta käsittele loppuun, mikä puolestaan voi johtaa uupumiseen. Ylipäätään tunteet siis ovat jotain joiden läpi pitää elää. Tunnelin päässä on kyllä valoa, mutta aina sitä kohti kulkeminen ei suju vaan jää jumiin tunneliin eli tunteen valtaan.
Sosiaalinen media on rakennettu synnyttämään käyttäjässä erilaisia tunteita ja siksi monet somekeskustelut käydään tunteen vallassa eli tunnelin pimeydessä. On selvää, että ajatus ei välttämättä ole kirkkaimmillaan siinä kohtaa, mutta usein on pakko silti päästä sanomaan.
En pidä siitä, millaiseksi tulin Twitteriä käyttäessäni (sen muuttuessa X:ksi olin jo poistanut tilini kokonaan). Koukutuin siihen hetkelliseen ja petolliseen hyvänolon tunteeseen, dopamiinien ryöpsähtäessä, kun sain nasevasti näpäytettyä vastauksen jonkun twiittiin. Jäin kiihtyneenä odottamaan keskustelun jatkoa, jotta taas pääsisin näpäyttämään ja nokkeloimaan.
