Olen yrittänyt luopua ajatuksesta, että minun näkemykseni on tärkeä ja maailman pitää kuulla se heti
Saara Särmä
10/30/2023
Lukijoiden tuella
Luin hiljattain Emily ja Amelia Nagoskin kirjaa Burnout: the secret to unlocking the stress cycle. Samaan aikaan oli somessani käynnissä monia kiivaita keskusteluja ajankohtaisista tunteita kuohuttaneista aiheista. En nyt enää muista, mitkä juuri tuon viikon aiheet olivat. Muistan vaan, että vanhasta muistista tuntui kuin olisi pitänyt olla ottamassa kantaa heti nyt, mutta en jaksanut muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen.
Yhä useammin huomaan kaipaavani hidasta asioiden pohdiskelua sen sijaan, että ottaisin kantaa johonkin pinnalla olevaan keskusteluun. Asioissa tuppaa olemaan monia puolia ja niitä voisi tarkastella monesta eri näkökulmasta, mutta somealustat houkuttelevat meitä tuuttaaman nopeasti ulos vähemmän punnittuja ja yksioikoisia kannanottoja.
Nagoskien kirjassa herätteli tunteiden kuvaaminen tunneleina. Nagoskit argumentoivat, että tunteet patoutuvat kun niitä ei syystä tai toisesta käsittele loppuun, mikä puolestaan voi johtaa uupumiseen. Ylipäätään tunteet siis ovat jotain joiden läpi pitää elää. Tunnelin päässä on kyllä valoa, mutta aina sitä kohti kulkeminen ei suju vaan jää jumiin tunneliin eli tunteen valtaan.
Sosiaalinen media on rakennettu synnyttämään käyttäjässä erilaisia tunteita ja siksi monet somekeskustelut käydään tunteen vallassa eli tunnelin pimeydessä. On selvää, että ajatus ei välttämättä ole kirkkaimmillaan siinä kohtaa, mutta usein on pakko silti päästä sanomaan.
En pidä siitä, millaiseksi tulin Twitteriä käyttäessäni (sen muuttuessa X:ksi olin jo poistanut tilini kokonaan). Koukutuin siihen hetkelliseen ja petolliseen hyvänolon tunteeseen, dopamiinien ryöpsähtäessä, kun sain nasevasti näpäytettyä vastauksen jonkun twiittiin. Jäin kiihtyneenä odottamaan keskustelun jatkoa, jotta taas pääsisin näpäyttämään ja nokkeloimaan.
Jäin kiihtyneenä odottamaan keskustelun jatkoa, jotta taas pääsisin näpäyttämään ja nokkeloimaan.
Tämä dynamiikka tuntui paljon enemmän konsolipelin pelaamiselta kuin tosielämältä, vaikka jollain tasolla tiesinkin, että siellä keskustelun toisessa päässä on oikea ihminen eikä joku Super Marion arkkivihollisista.
Olen perusluonteeltani kiinnostunut ihmisistä ja utelias sitä kohtaan miten erilaiset ihmiset ajattelevat asioista ja näkevät maailman. Somenäpäyttely ei ruoki lainkaan tätä puolta itsessäni. Päinvastoin. Se saa minut ylenkatsomaan muita ja olemaan ilkeä, sekä saamaan vieläpä nautintoa tästä. Siksi en pitänyt itsestäni twiittaajana.
Eri alustat mahdollistavat ja kannustavat erilaiseen keskustelukulttuuriin. Tutkimuksessa tätä käsitteellistetään teknologian affordansseina eli tarjoumina. Tietty teknologia tarjoaa käyttäjälle toimintatapoja oman toimintalogiikkansa rajoissa ja houkuttelee käyttäjää toimimaan tietyllä tavalla. Twitterissä merkkimäärä ja tapa jolla vastaustwiitit ketjutetaan, ruokkivat lyhytsanaista näpäyttelyä eivätkä kutsu harkittuun ja monipuoliseen keskusteluun.
Facebookissa on puolestaan mahdollista kirjoittaa pidemmin, joten se antaa tilaa pohdiskelulle. Keskusteluketjut on on siellä ainakin itselleni myös huomattavasti helpommin seurattavissa kun kaikki vastaukset ryhmittyvät helposti saataville järjestyksessä julkaisun alle. Niinpä olen monet parhaista, syvällisimmistä ja moninäkökulmaisimmista some-keskusteluista käynyt juuri siellä.
Mutta palataanpa tunteiden tunneliin. Keskustelu jää helposti junnaamaan paikoilleen kun yksi jos toinenkin keskustelija julistaa omaa totuuttaan tunteidensa keskeltä. Erityisesti moraalista närkästystä synnyttävät aiheet ovat omiaan tuottamaan tällaista keskustelua, jossa jokainen meuhkaa omasta tunnetunnelistaan käsin.
Kun huutaa tunteen vallassa, on vaikea kuulla mitä muilla on sanottavana ja usein tulee tulkinneeksi muita turhan vihamielisesti. Rivien väliin saattaa tulla lukeneeksi paljon mitä siellä ei ole.
Omia keinojani tunteen tunnelista pois pääsemiseksi on somen sulkeminen kokonaan ja ihan muiden asioiden tekeminen. Välttelen ajankohtaisissa asioissa tunnetunneliin joutumista myös niin, että teeskentelen etteivät alalaidat ole olemassa (alalaidalla tarkoitan erityisesti perinteisen median huonosti moderoituja kommenttiosioita, uutisten somejakojen alla käytäviä keskusteluja sekä eräitä keskustelualustoja, joilla vallitsee myrkyllinen ilmapiiri).
Usein kirjoitan kommentin johonkin keskusteluun, mutta jätän sen julkaisematta kun huomaan, ettei se edistä keskustelua millään järkevällä tavalla. En juurikaan klikkaa somessa vastaan tulevia uutislinkkejä, vaan katson uutiset kerran päivässä televisiosta (aika vanhanaikaista, tiedän!), luen viikonloppuisin paperilehteä ja kuuntelen edellisen viikon Uutispodcastit ja muutaman muun ajankohtaisohjelman.
Jottei jäisi kuva, että kulutan pelkästään ns. vakavaa mediaa, kerrottakoon, että katson kyllä myös tosi-TV-sarjoja kuten Onko rakkaus sokea, Tempparit, Selviytyjät ja MasterChef Australia. Helposti menee lyhyessä ajassa 37 jaksoa Australian ensitreffit alttarilla -sarjaa.
Somen suhteen olen yrittänyt luopua ajatuksesta, että juuri minun näkemykseni johonkin aiheeseen on tärkeä, varsinkaan se ensimmäinen mieleen tuleva näkemys.
En enää kaipaa oman totuuteni huutamista maailmaan, vaan keskusteluja, joissa on tilaa epäröinnille, keskeneräisille ajatuksille, haparoinnille, epävarmoille asemoinneille ja niiden kautta avautuvalle yhdessä ajattelulle
En enää kaipaa oman totuuteni huutamista maailmaan, vaan keskusteluja, joissa on tilaa epäröinnille, keskeneräisille ajatuksille, haparoinnille, epävarmoille asemoinneille ja niiden kautta avautuvalle yhdessä ajattelulle. Sellaisiakin keskusteluja olen somessa saanut käydä ja siksi en ole luovuttanut kokonaan ja sulkenut kaikkia sometilejäni.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun.
Tuen Särmän journalistista työtä. Pääsen heti lukemaan jutun. Jatkossa saan lempeät ajatukset suoraan sähköpostiini ennen muita. Tilaamalla myös mahdollistan juttusarjan jatkumisen.
En halua tukea Saara Särmän työtä. Ohitan maksumuurin, kirjaudun sisään, ja luen tällä kertaa ilmaiseksi.
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Kirjoittaminen on minulle työtä, joten tämä juttusarja voi jatkua maksavien lukijoiden ansiosta.
Lämmin kiitos!"
