"Ainut julkinen tunne, jonka patriarkaatti miehelle sallii on viha", julistaa Hilla Körkkö kolumnissaan Helsingin Sanomien Nytissä. Teksti on järkyttävä ja surullinenkin, ja siksi tärkeä lukea. Jos maailma näyttää ultrafeministisen kehyksen lävitse kuvatunlaiselta, ei ihme, että epäluulo myrkyttää kanssakäymistä sukupuolten välillä. Kirjoittajan näkemys on varmastikin vilpitön, mutta sillä ei ole mitään tekemistä suomalaisen arkitodellisuuden kanssa, onneksi.

Väite siitä, että Suomessa vallitsisi patriarkaatti ja se sallisi miesten osoittaa julkisesti vain vihaa ja väkivaltaa, on absurdi. Kun katsoo ympärilleen missä ja milloin tahansa, näkee miten isät leikkivät lastensa kanssa ja puhaltavat pipin pois, rakastavaiset suukottelevat, ystävät halaavat, poika taluttaa vanhaa äitiänsä ja ohikulkeva mies pysähtyy kysymään tuntemattomalta, tarvitseeko tämä apua.

Ideologialla on voima sumentaa todellisuudentaju, mikä on historian valossa tunnetusti vaarallista. Nytin kolumnin ultrafeministinen näkemys miehistä tuo mieleen vastakkaisen äärilaidan. Samankaltaiset mekanismit – epäluulo, pelko, käsitys alisteisuudesta ja vihamieliset kuvitelmat – vääristävät myös niin kutsuttujen incelien näkemyksiä naisista. Kumman tahansa sukupuolen demonisointi on äärimmäisen vahingollista sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Sama koskee myös vastakkaisen sukupuolen mitätöintiä uudelleenkoulutettavaksi materiaaliksi.

Oletuksia, joiden perusteena on heidän ikänsä ja sukupuolensa – eikö juuri tällaisista stereotypioista pitänyt päästä eroon?

Vapaaehtoinen heimoutuminen ja toisaalta muiden ihmisten niputtaminen ryhmiin on yksi tämän ajan huolestuttavimmista ilmiöistä. Kahvilassa haastateltu tv-toimittaja edustaa ensisijaisesti itseään, ei miehiä yleensä. Eikä kuvatussa, ilmeisesti sosiaalista kiusaantuneisuutta aiheuttaneessa tilanteessa tapahtunut mitään törkeää tai sinänsä tuomittavaa. Naapuripöydässä istuneille nuorille naisille olisi suonut oman äänen sen sijaan, että Nytin kolumnisti tekee hurjia oletuksia heidän sielunelämästään patriarkaatin alistamina raukkoina. Oletuksia, joiden perusteena on heidän ikänsä ja sukupuolensa – eikö juuri tällaisista stereotypioista pitänyt päästä eroon?

Viime vuosina on tehnyt pahaa seurata, miten monet ihmiset sulkeutuvat toisilleen vihamielisiin leireihin. Eristäytyminen on tragedia mutta myös uhka, etenkin tilanteessa, jossa maailma on valtavien muutosten ja epävakauden edessä. Me tarvitsemme toisiamme nyt ja tulevaisuudessa. Terve yhteisö ja yhteistyö voivat rakentua vain luottamukselle.

Onneksi ehdoton valtaosa suomalaisista naisista ja miehistä ymmärtää, ettei vastakkainen sukupuoli ole lähtökohtaisesti vastapuoli vaan kanssakulkija, mahdollisesti jopa ystävä tai rakastettu. Sukupuolisidonnaisista epäkohdista, sekä naisia ja miehiä koskevista, saa ja pitääkin puhua, mutta ongelmat eivät ratkea toista sukupuolta syyttelemällä vaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen kautta.

Nytin kolumnisti lopettaa kirjoituksensa toiveeseen, että vielä joskus vieras mies voisi tavoitella sanoillaan muutakin kuin vallankäyttöä. Mutta juuri sellaisessa todellisuudessa meillä on etuoikeus elää. Onneksi ehdoton valtaosa suomalaisista naisista ja miehistä suhtautuu toisiinsa mutkattomasti ja kunnioittaen, mikä on maailman mitassa harvinaista. Yhteisyys on korvaamattoman arvokasta, ja sitä meidän kaikkien tulisi vaalia ja yhä vahvistaa.

Juttelin viimeksi muutama päivä sitten tuntemattoman, vanhemman miehen kanssa. Pohdimme talven katoamista ja pesiviä lintuja, eikä kohtaaminen ollut millään tasolla kiusallinen tai vaikea. Toteutimme hyväntuulisesti yhtä ihmisyyden perustarpeista: kommunikaatiota, jakamista, toiseen yhteydessä olemista.