– Tässä on vahva kansalaismielipide, jonka mukaan oman maan luonnonvarat pitäisi pitää hyvinkin tiukasti omissa käsissä. Samaan aikaan yhteiskuntapolitiikkaa on viety uusliberalistiseen suuntaan. Voisi olla paikallaan arvioida uudelleen kansallista strategiaa, sanoo tutkimusta luotsannut sosiologian professori Tapio Litmanen.



– Mikään vakavasti otettava verrokkimaa ei sovella nykyisin “ensiksi ehtinyt saa pitää” -periaatetta. Muualla kaivoslain lähtökohta on, että mineraaliesiintymät omistaa valtio, joka antaa kaivosyhtiöille oikeuden hyödyntää uusiutumattomia luonnonvarojaan kohtuullista korvausta vastaan, sanoi kansantaloustieteen professori Olli Tahvonen kaivosartikkelissa marraskuussa 2017.

– Kun Suomi liittyi 90-luvun puolivälissä EU:hun, elettiin iloista, sinisilmäistä markkinatalousajattelun ja globalisaation aikakautta. 2000-luvun alussa maailmanpoliittiset kehityskulut kääntyivät. Suurvallat ryhtyivät ajattelemaan enemmän omia taloudellisia intressejään kuin markkinatalouden periaatteita.

– Kaivosyhtiöt luovat työpaikkoja ja verotuloja, mutta yrittävät minimoida paikalliset kustannukset sekä maksimoida osakkeenomistajien hyödyt. Merkittävä osa taloudellisesta tuloksesta menee ulkomaille, Litmanen sanoo.

– Yleisesti on tietenkin resurssiviisasta, ettei valtio anna luonnonvaroja liian edullisesti monikansallisten yhtiöiden hyödynnettäväksi. Kun kansalaismielipide on näin negatiivinen, tarvitaan julkista keskustelua esimerkiksi kaivosverosta tai vastaavasta instrumentista. Samalla on kuitenkin hyvä miettiä sitä, miten toimet vaikuttaisivat kaivosalan toimintaedellytyksiin Suomessa, Litmanen pohtii.



– Kun suomalaiset listaavat kaivostoiminnan hyötyjä, tärkeimmiksi nousevat työpaikat sekä alueellisten koulutusmahdollisuuksien parantuminen. Toisena tulevat kaivoksen tuomat parannukset kuljetusinfrastruktuuriin, kertoo projektitutkija Tuija Jartti Jyväskylän yliopistosta.

– Uskoakseni vastaajat arvottavat kaivosten työllisyysvaikutukset merkittäviksi, koska esimerkiksi metallikaivosten työpaikat sijoittuvat usein Itä- ja Pohjois-Suomeen. Näiden työpaikkojen nähdään olevan alueellisesti tärkeitä, Jartti sanoo.

– Kyselyaineisto osoittaa, että suomalaiset ovat realisteja kaivosasioissa. Toiminnalle löytyy yleinen hyväksyntä ja alan työpaikkoja pidetään tärkeinä, mutta toisaalta suhtaudutaan hyvinkin kriittisesti kaivosten ympäristövaikutuksiin sekä viranomaistoimintaan, Tapio Litmanen summaa.

– Suomalaista ympäristöhallintoa on heikennetty. Organisaatiomuutoksissa ympäristöasiat ovat menettäneet autonomiaansa elinkeinoelämän intresseille. Viranomaisresursseja on vähennetty: niitä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Yhä useammin yhtiöt valvovat itse omia vesistöpäästöjään ja tekevät omia raporttejaan tai ostavat ne konsulteilta, sanoo Litmanen.



– On hyvin ongelmallista, että valtio vetäytyy vastuusta. Kansalaiset toimivat olemattomilla resursseilla ja ilman tukea. Ryhmittymät ovat myös pistemäisiä: kaikilta paikkakunnilta ei löydy riittävästi ennen kaikkea osaamista, ja silloin ympäristövalvonta jää tekemättä.

– Näitä kysymyksiä pitäisi käsitellä vakavasti, ja ryhtyä toimiin luottamuksen parantamiseksi. Kansallisessa kaivosstrategiassa linjataan, että Suomesta tulee johtava puhtaan kaivostoiminnan maa, mutta kansalaismielipide kertoo toista. Oletan, että taustalla on tosielämän havaintoja siitä, ettei yhteiskunta ole oikealla tiellä, Litmanen sanoo.