Toimittajat eivät puhu tarpeeksi toimittajista!
Niko Peltokangas
5/15/2018
Kun harrastin aktiivisesti politiikkaa, pidin itsekeskeisyyttä poliitikkoja ja toimittajia yhdistävänä piirteenä. Tai siis sitä, että molemmat käyttävät kyllä jokaisen tilaisuuden itsestään ja omasta työstään puhumiseen, vaikka molemmissa yleisönpalveluammateissa on pointtina yleisesti kiinnostavien asioiden käsitteleminen. Politiikan peli ja journalismin jännitys kiinnostavat tekijöitä itseään, mutta Oikeat Asiat jäävät helposti niiden varjoon, ajattelin.
Tässä nyt kuitenkin kirjoitan toimittajana journalismista, koska olen oppinut pitämään sitä tärkeänä. Enää en ajattele sitä vain alalle ilman koulutusta tulleen toimittajan nolona ammatti-identiteetin rakenteluna, vaan ihan tavallisena itsereflektiona ja kiinnostuksena oman työn kehittämiseen. Lisäksi demokratian välineenä toimiminen velvoittaa toimittajia samalla tavalla kuin muitakin demokratian välineitä.
Myös kokeneemmat asiantuntijat ovat ottaneet kantaa mediajournalismin puolesta. Mediatutkija Anu Koivunen nosti Suomen Kuvalehden kolummnissaan keskusteluun aiheellisen huolen mediajournalismin vähentymisestä, kun Yleisradio ilmoitti lopettavansa Pressiklubi-ohjelman. Aiemmin hävisi jo Julkinen sana radiosta. Koivusen johtopäätös on, että journalistinen ala ei osaa keskustella toiminnastaan julkisuudessa eikä ruokkia kansalaisten medialukutaitoa.
Mediajournalismille kyllä riittää yleisöä, muitakin kuin toisia toimittajia. Journalistin päätoimittajaksi valittu Maria Pettersson perustelee tätä sillä, miten luettuja lehdissä ovat olleet Yleisradion ja Helsingin Sanomien journalismia käsittelevät jutut. Arvatenkin hän viittaa Yleisradion päätoimittajan ratkaisuihin pääministerin painostuksen alla sekä toimittajan kotietsintään johtaneeseen Hesarin artikkeliin. Petterssonin tavoin minäkin kaipaan keskustelua siitä, miten esimerkiksi poliisi saa näkökulmansa mediassa aina läpi ja miten toimittajat näkevät roolinsa yhteiskuntarauhan ravistelijoina.
Samojen kykyjen ja tietojen vaatiminen kuvittelemaltaan keskivertolukijalta on ylimielistä.
Näiden huolien ja toiveiden valossa Julkisen sanan neuvoston julkaisema Vastuullisen journalismin merkki ei ole niinkään yleisölle suunnattu laatuleima vaan ennen kaikkea tärkeä muistutus toimittajille ja toimituksille. Neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström antoi merkin lanseerauksen jälkeen Suomen Lehdistön haastattelussa vinkkejä median yleisösuhteen kehittämiseksi. Hän kehottaa kutakin mediaa muun muassa julkaisemaan omat journalistiset periaatteensa ja perustelemaan yksittäisiä ratkaisujaan sosiaalista mediaa myöten.
Päätoimittajien perusteluja onkin talven aikana nähty muun muassa #metoo-juttujen ja Hesarin viestikoekeskus-juttujen yhteydessä. Jos perustelut eivät lukijaa tyydytä, niitä on helppo pilkata selittelyksi. Jotkut toimittajakollegatkin näyttävät pitävän toimituksen perustelukolumneja merkkinä alkuperäisen jutun epäonnistumisesta. Minusta suunta on kuitenkin oikea. Samojen älyllisten kykyjen ja yhteiskunnallisten tietojen vaatiminen kuvittelemaltaan keskivertolukijalta on ylimielistä eikä sovi siihen jo mainittuun demokratian välineenä toimimiseen.
Vastuullinen journalismi on toki mahtipontinen sanapari ja muistuttaa ikävästi politiikasta tuttua löperöä vastuullisuuspuhetta. Grundström kirjoittikin Journalistissa, millaisia asioita yleisö on vastuullisuuden nimissä ehtinyt journalismilta vaatia, vaikka merkkikampanjassa sitoudutaan vain vanhoihin tuttuihin Journalistin ohjeisiin. Perustelukolumneja ja vuorovaikutusta yleisön kanssa selvästi tarvitaan eikä niitä tarvitse nolostella. Jos yleisöä kiinnostaa uutiset, kiinnostaa sitä myös tietää, miksi ne on julkaistu.
Niko Peltokangas
5/15/2018