Harkinnanvarainen valtionapu on jo tuttua kulttuurilehdille
Journalismin tukemiseen ehdotettu koronaraha ei olisi ensimmäinen harkinnanvarainen valtionapu, jolla suomalaista journalismia tuetaan, toimittaja Niko Peltokangas huomauttaa.
Niko Peltokangas
19.5.2020
Mediassa on iloittu viestintäministerin aloittamasta hankkeesta, jossa suunnitellaan uusia taloudellisia tukimuotoja journalismin tekemiseen. Kaikille medioille tarkoitettujen yleisluontoisten tukien lisäksi selvityshenkilö Elina Grundströmin ministeri Timo Harakalle (sd) luovuttamaan ehdotukseen sisältyy harkinnanvarainen tukimuoto. Tämän koronatueksi nimetyn rahan jakaisi riippumaton asiantuntijaelin ja sitä voisi saada esimerkiksi paikallis- ja tutkivan journalismin hankkeisiin.
Suomi on journalismin tukemisessa muita Pohjoismaita jäljessä, joten valtionavun virittely on otettu innostuneesti vastaan. Harkinnanvaraisuus on kuitenkin herättänyt muitakin tunteita. Suomen Lehdistön uutisessa sitä arvostelee iltapäivälehden päätoimittaja ja saman lehden kolumnisti toisaalla. Ensimmäinen vertaa ehdotusta siihen, että ravintolatukea jakaisi kulinaristiraati, ja jälkimmäinen heiluttelee pöyristyneenä taistolaiskorttia.
Onpa ehdotuksesta mitä tahansa mieltä, harkinnanvarainen journalismin tukeminen ei ole mikään uusi asia. Kulttuurilehtien puolella Taiteen edistämiskeskus (Taike) jakaa vuosittain avustusta, johon olen itsekin kirjoittanut työnantajalehtieni hakemuksia. Summat ovat olleet muutamia tonneja, mutta rahaa on joka tapauksessa tullut, kun hakemuksen on muistanut laatia ajoissa.
Normaalitoimintaa hankkeistetaan, koska rahaa saa hankkeisiin eikä normaalitoimintaan.
Taikessa hakemuksia arvioi toimittajista koostuva kulttuurilehtipaneeli, johon kuuluu myös selvityshenkilö Grundström. Aina näin ei ole ollut vaan aiemmin tukea jakaneessa opetusministeriössä tehtävää hoiti kulttuurilehtilautakunta, jossa toimittajat olivat vähemmistössä. Lehdissä ihmeteltiin, eikö lehtitukien päättäminen edellytä lehtiosaamista. Asiantuntijapaneelin nimeäminen ei tosin tainnut isosti muuttaa rahanjaon päälinjaa.
Oman kokemukseni perusteella kulttuurilehtituen ongelma ei ole niinkään harkinnanvaraisuus vaan sen hankeluonne. Minibudjeteilla toimivat lehdet, joilla on tyypillisesti 0–2 päätoimista työntekijää, kirjoittavat hankehakemuksia ja keksivät vuosittain kehitettävää, vaikka todellinen tarve liittyy lehtien arkiseen selviämiseen aina jatkuvasti nousevista postikuluista lähtien. Normaalitoimintaa hankkeistetaan, koska rahaa saa kehittämishankkeisiin eikä normaalitoimintaan. Vuoden lopussa kammataan kuitteja ja mietitään, mitkä kaikki menot kelpaavat ”hankkeeseen” ja mitkä eivät.
Niko Peltokangas
19.5.2020
