Moniääninen journalismi on tärkeää, mutta kannattaako siitä maksaa?
Mitä jos lehden tekeminen tai rahoittaminen ei olisi aatteellisen yhteisön kiva lisäpalvelu vaan osa toimivaa infraa, kysyy omaa lehmäänsä ojasta naaraava toimittaja Niko Peltokangas.
Niko Peltokangas
12.8.2019
Uutiset järjestöjen kustantaman journalismin hiipumisesta vetävät joka kerta surulliseksi. Journalismi sinänsä ei hiivu, mutta erilaisissa yhteisöissä päätetään aina välillä, ettei sen rahoilla tehdä journalismia.
Vantaan seurakunnat irtaantuivat Kirkko ja kaupunki -lehden maksamisesta. Useampi ylioppilaskunta, äskettäin Tampereella ja Itä-Suomessa, on lakkauttanut ylioppilaslehtensä. Vaalien häviäjät leikkaavat puoluelehdiltä eivätkä voittajatkaan ole lisäämässä omiensa rahoitusta.
Kysyttäessä moni näistäkin leikkaajista sanoisi pitävänsä moniäänistä journalismia tärkeänä.
Näen järjestöjen rahoittamien lehtien ahdingossa myös häivähdyksen journalismin ahdinkoa. Siis sitä, että sen tarpeellisuus täytyy pystyä jatkuvasti perustelemaan.
Vallan vahtiminen ja yhteiskunnan läpivalaisu ovat hyviä perusteluja vain, jos media luottaa niihin itse eikä yritä houkutella yleisöä kovan asian äärelle yhä viihteellisemmillä ja pinnallisemmilla tavoilla. Journalistin eettiset ohjeet eivät riitä vakuudeksi niin kauan kuin ne mahdollistavat rasismin ja transvihan levittämisen, kunhan juttu on muodollisesti pätevä.
Samat kipuilut olen kohdannut myös omalla urallani. Aikanaan ammattikorkeakouluni opiskelijakunnassa tehtiin journalistista lehteä, jonka tehtävänä ei ollut järjestön promoaminen. Päätoimitin sitä vähän aikaa itsekin. Ehkä onnistuimme liian hyvin tai huonosti, sillä lehti muutettiin sittemmin tiedotuslehdeksi, ja viime vuonna koko julkaisu pantiin hyllylle.
Niko Peltokangas
12.8.2019
