Niko Peltokangas | Jutun kopioiminen verkkoon vaatii muutakin kuin uuden otsikon

Jutun kopioiminen verkkoon vaatii muutakin kuin uuden otsikon

Journalismi tasapäistyy verkkolehdissä ja somevirroissa, jos juttuja ei osata kontekstoida eikä juttutyyppejä erottaa toisistaan, kirjoittaa toimittaja Niko Peltokangas.

Niko Peltokangas

2/12/2020

Jutun kopioiminen verkkoon vaatii muutakin kuin uuden otsikon

Paperilehtien juttuja on julkaistu verkossa jo kahdella vuosituhannella, mutta lehtiformaattien eroavaisuudet aiheuttavat yhä hankausta. Toimitukset osaavat kyllä rakentaa jutun eri tavalla sen mukaan, missä käyttöliittymässä se julkaistaan. Taitaapa alalla jo työskennellä sukupolvi, joka ei välttämättä ole koskaan paperilehteen kirjoittanutkaan. Mutta.
Ongelma näyttää yhä olevan paperijulkaisun ehdoilla kirjoitetun jutun siirtäminen sellaisenaan verkkoon. Kiinnostava aihe on kiinnostava julkaisualustasta riippumatta, mutta eri medioiden sekoittamisessa piilee kontekstin katoamisen vaara. Juttu, joka paperilla asettuu selvästi samaa aihetta käsittelevän juttukokonaisuuden osaksi, voi näyttää netissä ihmeellisen irralliselta töräykseltä. Samassa sivunreunassa säännöllisesti ilmestyvä vakipalsta luo jo ensisilmäyksellä oikean tunnelman ja odotuksen, joka jää netissä syntymättä, jos ei siihen käytä nettilehden omia keinoja.
Jutun asema hassusti kiinnostavien pikkuilmiöiden sivunkulmana ei ole siirtynyt paperilta verkkoon.
Toimittaja Elina Lappalainen tviittasi aiheesta Helsingin Sanomien Ministerimekko-jutun yhteydessä. HS:n Sunnuntai-sivuilla ilmestyneessä pikkujutussa kiinnitettiin huomiota naisministerien samannäköisten asujen vaaraan. Kilpailijalla työskentelevän Lappalaisen mielestä kiinnostavaa on se, miten juttu toimii printissä ”konseptoituna pikkujuttuna”, mutta verkossa se ihmetyttää outona ”uutisena”.
Mekkojuttu on tyypillinen ”tämä saisi varmasti klikkauksia netissäkin” -tapaus. Ja saihan se – naispoliitikkojen pukeutumiseen puuttuminen ja vaara-retoriikka nostivat vastalauseita aiheen sukupuolittuneisuudesta ja merkityksettömyydestä. Juttu on uudelleenotsikoitu verkkoon sopivasti ja siihen on lisätty ingressi, mutta jutun asema hassusti kiinnostavien pikkuilmiöiden sivunkulmana ei ole siirtynyt paperilta verkkoon. Paperilehdessä samalla sivulla on lukijoiden kysymyksiin vastaava Usko Siskoa -palsta sekä juttu amerikkalaispoliitikko Pete Buttigiegin nimen lausumisesta ja merkityksestä.
Varmin tapa liittää ”lukuohje” tällaisiin juttuihin on otsikon muotoilu. Jos kyseessä on vakipalsta, se kannattaa mainita jo otsikossa. Hullu hullu maailma -tyyppisiin juttuihin taas voi kirjoittaa nettiotsikon kieli niin syvällä poskessa, että varmasti näkyy. Sellainenhan oli paperi-Hesarin ”Ministerimekko”.
Kyseisen jutun perimmäinen ongelma on minunkin mielestä seksismi, eikä tämä verkon ja paperin epäsuhta taida olla julkaisijalle mikään ongelma. Klikkauksia tuli niin kuin pitikin ja keskustelua taas herätettiin.
Ei ole ihme, että hassuttelujuttuja kommentoidaan uutisina ja analyysejä hallituksen päätöksinä.
Ongelma – siis meille, jotka pitävät ilmiötä ongelmana – on sosiaalisen median ansiosta koko journalismin laajuinen. Verkkolehden logiikalla onnistuneesti julkaistavat jutut typistyvät kaikki samanlaisiksi ”oudoiksi uutisiksi”, kun lukijat näkevät ne yhä useammin vain somessa jaettuina linkkeinä.
Tästä puhuttiin syksyllä muistaakseni jossain Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podcastin jaksossa. Journalismin moninaisuus hämärtyy ja luotettavuus voi kärsiä, kun uutiset, ilmiöjutut, pakinat ja mielipiteet näyttävät samalta Twitterin ja Facebookin viestivirroissa. Jos juttujen otsikoinnissa ja sisäänheitossa vielä toistetaan vain yhtä nettilogiikan mukaista kaavaa, ei ole ihme, että hassuttelujuttuja kommentoidaan uutisina ja analyysejä hallituksen päätöksinä.
Klikkiotsikoiden laatiminen (siinä merkityksessä, että hyvä nettiotsikko on aina klikkiotsikko) on toimituksissa opeteltu jo aikoja sitten. Kun otsikosta on tullut somen myötä myös jutun ingressi, otsikko, vinjetti ja asemointi ”aukeamalle”, on taas aika opetella uutta. Verkon ja sosiaalisen median piti demokratisoida julkaiseminen. Lieve-ilmiöistä huolimatta tasa-arvo on edennyt, mutta journalistisia sisältöjä samalla uhkaava tasapäistyminen ei demokratiaa edistä.