Siveltimenveto sysäsi tanssijan liikkeeseen
Anna Tommola
10/29/2017
Vain mustia täpliä ja viivoja valkealla pohjalla.
Tanssija ja neurotieteilijä Hanna Poikonen tuijotti kiehtovaa taideteosta pikkuruiselta kännykän ruudulta hotellihuoneessaan Costa Ricassa eräänä iltana viime elokuussa. Hän tunsi kehossaan voimakkaan reaktion, kuin sysäyksen liikkeeseen.
Kuva ruudulla oli japanilainen nykykalligrafian työ, jonka Poikosen taiteilijaystävä oli lähettänyt chatissa.
Miksi se tuntui niin vahvasti liikkeenä?
Vaikutusta saattoi voimistaa matkasta aiheutunut parin kuukauden taidepaasto, mutta jotakin kalligrafiassa itsessäänkin täytyi olla. Matkan jälkeen Poikonen alkoi etsiä tietoa aiheesta. Hän katseli netistä videoita taiteilijoiden työskentelystä.
”Esimerkiksi jo muinaisessa Kiinassa kalligrafiaa on pidetty perustavanlaatuisena kuvataiteena, johon nimenomaan kehollisuus liittyy vahvasti. Tosielämässä tuokin teos oli kooltaan ainakin metri kertaa metri. Sen tekeminen on siis ollut iso fyysinen työ”, Poikonen sanoo.
Kalligrafiataiteilijan työssä on tarkka rytmi ja koko keho mukana. Maalarin täytyy nostaa kymmenen kilon sivellin, kastaa se mustesaaviin ja sitten piirtää tarkkaan viivat ja pilkut.
”Luulenkin, että juuri tämän takia katsojana reaktioni oli niin voimakas – etenkin kun itselläni on kehollinen koulutus”, Poikonen pohtii. ”Toisaalta se liike, joka minulle tanssijana tuli mieleen, oli kuitenkin eri kuin taiteilijan.”
MITÄ TANSSI TEKEE AIVOILLE?
Poikonen on tanssinut lapsesta asti. Hänestä tuntui kuitenkin aina selvältä, että sen ohessa hän haluaa ymmärtää myös fysiikkaa ja lääketiedettä. Hän päätti lukea itsensä lääketieteellisen tekniikan diplomi-insinööriksi.
Tanssi hiipi kuitenkin salavihkaa mukaan työhön. Siitä tuli Poikosen väitöskirjan aihe.
Helsingin yliopiston kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä tekemässään tutkimuksessa Poikonen vertaili, mitä tanssijoiden ja muusikoiden aivoissa tapahtuu näiden katsellessa otteita tanssiteoksesta. Tulos oli yllätys.
Aivotutkijat ovat jo pitkään tienneet, että musiikki aktivoi tunteista ja muistista vastaavia syviä aivoalueita ainutlaatuisella tavalla. Tanssilla näyttäisi kuitenkin olevan aivoihin vielä aivan omanlaisensa vaikutus. Poikosen tutkimuksessa tanssijoiden aivotoiminta erosi sekä muusikoista että näitä taiteita harrastamattomasta verrokkiryhmästä. Tanssijoiden aivot reagoivat musiikin muutoksiin vielä nopeammin kuin muusikoiden. Muutos näkyi aivoissa refleksinomaisesti, ennen kuin tietoinen tulkinta ehti mukaan.
”Olin itsekin hämmentynyt tuloksesta. Vaikka se on suoraan nähtävissä käyrästä, kesti varmaan kuukausi, ennen kuin tajusin, mitä tapahtui. Mietin, että tuo on varmaan jokin virhe”, Poikonen nauraa.
KUN KAKSI KEHOA SOI YHTEEN
Hanna Poikonen asuu tällä hetkellä Barcelonassa ja etsii rahoitusta Kanadan huippulaboratoriossa suoritettavalle post doc -tutkimukselleen. Kuva: Markus Sommers
Miksi tanssi sitten vaikuttaa aivoihin niin erityisellä tavalla? Poikonen arvelee syyksi sen kokonaisvaltaisuutta.
”Tanssissa yhdistyy monta asiaa: liike, rytmi, tilan hahmotus, tunteet. Vaikka tanssisi yksin, on oltava tietoinen muista tanssijoista tilassa, hahmotettava vähitellen ympäröivän tilan ja oman kehon suhde. Se on tosi moniulotteista.”
Tanssijoiden aivot näyttävät myös synkronoituvan muita vahvemmin taajuuksilla, jotka liittyvät sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kahden ihmisen tehdessä yhteistyötä heidän aivonsa virittyvät ikään kuin samalle taajuudelle. Yhteinen tanssi edellyttää kykyä lukea toisen sanattomia viestejä ja mukautua niihin.
Tanssi voikin vahvistaa rytmitajun ja kehotietoisuuden lisäksi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Myös toisen ihmisen kosketus saa mielihyvähormonit hyrräämään.
Poikonen harrastaa itse tällä hetkellä eniten nykytanssia, mielikuvapohjaista improvisaatiotanssia gagaa sekä itämaisia kamppailulajeja, kuten kung-fua, jossa myös mieli on vahvasti läsnä. Usein tanssi mielletään joko taidetanssiksi, lavatanssiksi tai baarissa joraamiseksi, mutta Poikoselle sen merkitys on paljon laajempi. Se kuuluu jollain tavalla jokaiseen päivään.
”Kävelykin voi olla tanssia.”
KULTTUURI MUOVAA KOKEMUSTA
Palataan tanssista vielä kalligrafiataiteilijan siveltimenvetoihin. Mitä taajuuksia ne katsojassa virittävät?
”Siitä voisi saada ihan oman tutkimuksensa, onko liikeaivokuorella toimintaa, kun ihminen katsoo kalligrafiaa”, Poikonen ideoi.
Peilineuronien löytäminen on tällä vuosituhannella valaissut uudella tavalla sitä, miten läheisesti motoriikka liittyy ajatteluun ja tunteisiin. Peilisolujen avulla sananmukaisesti peilaamme toisten liikkeitä: kun näemme toisen ihmisen vaikkapa nostavan kahvikupin käteensä, liikeaivokuorellamme aktivoituvat samoihin toimintoihin liittyvät alueet. Toiminnan katselu siis herättää samat hermosolut kuin itse toiminta.
Usein tiedostamattamme jopa jäljittelemme kanssakeskustelijan eleitä. Toisaalta näköhavainto vaikkapa pelokkaista kasvoista johtaa suoraan aivojen pelkokeskukseen myös ilman liikkeen jäljittelyä. Tunnekeskus reagoi ennen kuin ihminen ehtii tietoisesti kiinnittää huomiota näkemäänsä tai kuulemaansa.
Peilimekanismi liittyy myös kykyyn tulkita ja myötäelää toisen tunteita.
”En ole kuitenkaan ikinä ajatellut, että peilisolut voisivat kokonaan selittää empatian. Siinä on niin paljon muitakin elementtejä. Tunnereaktio voi syntyä osittain kehollisesti, mutta myös kulttuurisidonnaisella sisällöllä ja muistoilla on merkitystä”, Poikonen huomauttaa.
Tästäkin kalligrafiantyö on hyvä esimerkki. Vaikka luovalle ilmaisulle on taiteenlajissa paljon tilaa, kirjoituksella on vuosituhantiset perinteet ja merkki itsessään myös tarkoittaa jotain. Ilman sen merkityksen ymmärtämistä jotain teoksen kokonaisvaltaisuudesta jää väistämättä uupumaan.
”Kun reaktioni oli nytkin niin voimakas, miten voimakas se olisikaan ollut, jos olisin pystynyt myös lukemaan merkin?”
Anna Tommola
10/29/2017