Avaruustutkija ihastui lehmän sisäiseen kauneuteen
Anna Tommola
5/14/2017
Avaruustutkija Sini Merikallio on hiljattain innostunut lehmästä. Tarkemmin sanottuna lehmän vatsasta. Lempeäluonteisen märehtijän nelimahainen ruoansulatusjärjestelmä on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.
”Sen sisäisen bioreaktorin tehokkuus on oikeasti jotain aika ihmeellistä”, Merikallio sanoo haarukoidessaan salaattia Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksen Dynamicum-talon kahviossa. ”Lehmällä on siellä mahassa tavallaan oma eläintarha, joka huolehtii ruoansulatuksesta.”
Kuva: Sini Merikallio
Pötsissä, mahoista ensimmäisessä ja suurimmassa, asustaa litrakaupalla bakteereja ja alkueläimiä. Niiden ansiosta huonolaatuinenkin polttoaine vääntyy käymisprosessissa kelvolliseksi proteiiniksi. Lehmä pystyy hyödyntämään rehunsa erinomaisesti ja esimerkiksi itse syntetisoimaan kaikki tarvitsemansa aminohapot, toisin kuin ihminen.
Eikä siinä kaikki, Merikallio huomauttaa. ”Myös se mekaniikka: miten mahan rytmiset supistukset liikuttavat sitä massaa. Se on todella hienosti kontrolloitu kokonaisuus.”
Suomen tunnetuimpiin avaruustutkijoihin kuuluva Merikallio on parhaillaan opintovapaalla työstään Ilmatieteen laitoksella ja lukee neljättä vuotta eläinlääketiedettä. Koirat ja hevoset ovat olleet hänelle jo ennestään läheisiä harrastuskavereita, mutta lehmiin hän on tutustunut vasta nyt – niin silmästä silmään kuin avattuna leikkauspöydällä.
”Huomaan, että mitä enemmän tiedän lehmistä, sitä enemmän pidän niistä.”
IHMISKUNNAN KOHTALOSTA KOIRAN TUNTEISIIN
Merikallio on ensimmäinen suomalainen, joka on kokeillut elämistä Marsissa: hän vietti kaksi viikkoa Mars-simulaattorissa Utahin autiomaassa vuonna 2003. Vuonna 2008 hän pyrki Euroopan avaruusjärjestön astronauttiohjelmaan ja pääsi kymmenestätuhannesta hakijasta kahdensadan parhaan joukkoon.
Kuva: Dr. David Crisp/NASA JPL
Tutkijana Merikallion erityisaluetta ovat olleet esimerkiksi sähköiset aurinkotuulipurjeet ja planetaariset kaasukehät. Viime vuonna valmistuneessa väitöstyössään hän tutki valon sirontaa ilmakehän pienhiukkasista.
Nyt avaruus on kuitenkin jäämässä sivuosaan, sillä yläasteaikainen haave eläinlääkärin työstä on alkanut vetää. Samalla on muovautunut myös maailmankatsomus.
”Ilmastonmuutostutkimuksessa hoidat tavallaan koko maapallon tulevaisuutta. Eläinlääkärinä fokus on siinä, miten minimoidaan yksilön kärsimys juuri nyt. Yhden koiran tunteillakin on väliä. Tekijöitä tarvitaan kaikilla skaaloilla.”
VERI ON ELÄMÄN MERKKI
Kun siirtyy planetaarisista kaasukehistä suolten ja kudosten pariin, asioiden tarkastelun mittakaava vaihtuu miljoonista valovuosista solutasolle, elollisen perusrakenteisiin.
”Koko tämä mikroskooppisen maailman avautuminen on ollut aika iso juttu”, Merikallio sanoo.
Veri ei ole hirvittänyt häntä sitten yläasteen työharjoittelujakson. Silloin koiran hammasta porannut eläinlääkäri neuvoi asiaan uuden näkökulman: ”Verta ei tarvitse pelätä. Se kertoo siitä, että on elossa.”
Merikallio kaivaa puhelimestaan esiin kuvan, jossa on neljä siistirajaista soikiota. Rivi auki viillettyjä vatsoja! Ne eivät tosin ole lehmän, vaan toisen sorkkaeläimen: hirven, jonka Merikallio on itse metsällä käydessään avannut.
Vaaleanpunervat kalvosäkit paljastavat sisältään osittain sulanutta ruohomassaa, jonka sävy vaihtelee herkän sammalenvihreästä rusehtavaan. Kunkin mahan sisältö on vähän erilainen.
”Jokainen niistä on kuin oma maailmansa”, Merikallio sanoo.
”Sisältä me ollaan tosi kauniita.”
MIKSI IHMETELLÄ?
Olette ehkä nähneet videon lapsesta, joka odottaa asemalaiturilla junaa ensimmäistä kertaa elämässään. Taajaan somea kiertävässä pätkässä pikku Madeline tuijottaa lähestyvää junaa silmät suurina ja innosta täristen. Alkuperäistä Youtube-videota on katsottu kuusi ja puoli miljoonaa kertaa.
Miksi? Ehkä siksi, että samaa ihmeen tuntua me aikuisetkin hamuamme, uudelleen ja uudelleen. Ja hyvästä syystä: tarvitsemme haltioitumisen tunnetta voidaksemme hyvin.
Kohottunut tunnetila, jota englannin kielessä kuvaa sana awe, näyttäisi olevan hyväksi sekä psyykkiselle että fyysiselle terveydelle. Esimerkiksi Kalifornian yliopistossa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että hienon luontomaiseman tai vaikuttavan taideteoksen äärellä koetuilla ihmetyksen tunteilla on yhteys parempaan vastustuskykyyn.
Ihmetys saa ihmisen unohtamaan itsensä ja ajan hidastumaan. Sen vallassa on yhtä aikaa pieni ja osa jotakin suurempaa, psykologian apulaisprofessori Paul Piff Kalifornian yliopistosta on todennut. Siksi se on hyvää vastalääkettä narsismiin – ja auttaa myös tapamurehtijoita ja kontrollifriikkejä. Tunne jonkin suuren äärellä olemisesta vie ajatukset pois omasta navasta ja voi lievittää ahdistusta.
Ihmeen tunnun etsiminen sekavasta ja mielettömästä maailmasta ei ole itsekästä elämyshakuisuutta. Päinvastoin tunne omasta pienuudesta kääntää Piffin mukaan katseen ulospäin. Tutkimuksissa ihmiset esimerkiksi käyttäytyvät avuliaammin ja anteliaammin voimakasta ihmetystä tuottavien kokemusten jälkeen. Kun ihminen vaikuttuu, näkökulmat laajenevat, mieli avautuu uudelle, oppiminen helpottuu ja luovuus kasvaa.
Yksi löytää arjen yläpuolelle kohottavia fiiliksiä uskonnosta tai henkisyydestä, toinen revontulista, vesiputouksista ja tähtitaivaasta, kolmas elämää suuremmasta taiteesta. Joskus riittää tutun asian katsominen tavallista tarkemmin.
Anna Tommola
5/14/2017