Saisiko tavara säteillä myös surua?
Vain iso vauva haluaa jokaisesta esineestä ympärillään säkenöivää mielihyvää. Ilo on hetkellinen tunne, mutta hyvä tavara kestää vuosikymmeniä.
Anna Tommola
8/30/2017
Siivoilen kaappeja silloin tällöin, kierrätän tarpeettomaksi käynyttä tavaraa ja ostan muilta yli jäänyttä mieluummin kuin uutta. Pari vuotta jyllänneeseen äärimmäiseen karsimisbuumiin en sen sijaan ole taipunut. Kuluneella kesälomallakin moni kertoi marittavansa, mutta minusta jo perusajatus on vähän outo.
Tämä pirskahteleva ilo siis.
Japanilaisen Marie Kondon kehittämä KonMari-menetelmä lähtee siitä, että jokaisen esineen kotona tulisi tuottaa iloa. Kun koti on kerran kunnolla järjestetty, maailma on valmis ja ihminen voi alkaa elää onnellista, harmonista elämää.
Ymmärrän idean, että on hyvä pysähtyä miettimään suhdettaan tavaraan ja sitä, millaisessa ympäristössä voi hyvin. Moni varmasti saa siivoamalla selkeyttä elämäänsä. Lopullisen, täydellisen järjestyksen tavoittelu tuntuu kuitenkin lähtökohtaisesti epärealistiselta. Siis että se, mikä tuottaa iloa nyt, tuottaisi iloa myös tästä eteenpäin, aina ja ikuisesti? Etten enää koskaan kaipaisi muuta?
Me kaikki muutumme koko ajan. Mielentilat ja mielihalut vaihtelevat. Ilokin on ohimenevä tunne. Se voi tulla yllättäen ties mistä – mikä on ihanaa! – mutta se ei aina pirskotu samasta asiasta seuraavana päivänä, viikkona tai vuonna uudelleen. Hyvät tavarat sen sijaan kestävät päivästä, viikosta ja vuosikymmenestäkin toiseen.
Haluan kyllä ympäröidä itseni merkityksellisillä ja tarpeellisilla esineillä, mutta ei niiden kaikkien tarvitse käyttöaikansa jokaisena päivänä säteillä iloa. Säilytän joitakin tavaroita, jotka säteilevät surua tai ainakin hetkittäistä haikeutta tai ärsytystä. Niiden käyttöhistoriaan tai hankinta-ajankohtaan voi liittyä jotakin ei-iloista, mutta koska ne ovat jo olemassa ja täyttävät tarkoituksensa, pidän ne. Yritän suhtautua myös rumiin mutta hyödyllisiin esineisiin lempeästi. Ehkä on hyvä sietää sen verran sisäistä ristiriitaa, ettei vaihtuvien emootioiden vuoksi tarvitse pistää kaikkea uusiksi ja samalla kasvattaa rojuvuorta jossakin poissa silmistä. Ihminen, joka ei kestä ympärillään mitään, mikä ei tuota juuri nyt mielihyvää, on kuin iso vauva.
Entä mistä tietää, mikä on jo ”täyttänyt tarkoituksensa” elämässäni? Usein törmää sääntöön, että jos vaatetta ei ole vuoteen käyttänyt, siitä pitää luopua. Tällä periaatteella olisin voinut jo vuosituhannen vaihteessa heittää pois esimerkiksi sen villatakin, jonka ostin opiskeluaikoina kirpputorilta – mutta sitten en olisikaan eräänä taannoisena talvipäivänä voinut kaivaa turvavaatetta taas vuosiksi uudelleen käyttöön. Enkä usko, että olen ainoa, joka näin ailahtelee. (Saati että vanha kotivaate jotenkin mystisesti ”tartuttaisi” nuhjuisuutta muuhunkin elämään. Näinhän se vain tulee pidetyksi arvokkaasti loppuun.)
Jep – on helppo huudella kaupunkikaksiosta, johon ei oikeastaan edes pysty vahingossa kasaamaan ihan sellaista painajaista kuin pahimpien hamstraajien vierashuoneisiin ja autotalleihin. Monilla on oikeasti niin paljon kamaa, että ahdistaa. Ei ratkaisu tavarapaljouteen voi silti olla, että kyörätään kaikki tällä hetkellä ei-iloa-tuottava jätesäkeissä kehitysmaihin. (Vaatekierrätyksen globaaleja ongelmia käsiteltiinkin taas ihan vasta Hesarissa.) Sitten ollaan ehkä parin vuoden päästä taas samassa jamassa, kun pois heitettyjen tilalle on kertynyt lisää materiaalista mielihyvää – niin vain helposti käy, vaikka KonMarin mukaan uutta tulisikin ostaa harkiten.
Sanotaan, että jos kaapista karsittua myöhemmin kaipaakin, korvaavan tuotteen saa kätevästi käytettynä tai lainattuna. Mutta kuinka moni jaksaa tai ehtii äkkitarpeen tullessa nähdä sitä vaivaa? Päätyykö sitä kuitenkin vain paniikissa metsästämään kaupasta uutta?
Suuri osa hylätystä tavarasta taas ei kerta kaikkiaan enää kelpaa kenellekään. Katsokaa pihoja siivouspäivinä: osittain samat rojut kannetaan vuodesta toiseen kellarista ulos tuulettumaan. Ehjätkään tavarat eivät aina löydä ottajaa, koska niin monilla on jo ähky omasta takaa.
Ehkä pitäisi vain ottaa se apeampikin tavara vielä kerran käteen ja kysyä, voisinko sittenkin heltyä/tyytyä tähän/tehdä tälle jotain, jotta tämä pääsisi käyttöikänsä loppuun. Riittäisikö, että juustohöylä, yöpaita tai päiväpeitto on ihan ok?
Anna Tommola
8/30/2017
Kommentit (0)
Kommenttia ei voi muokata jälkikäteen.
Puheenaiheet
Tilaa maksuton Puheenaiheet-uutiskirjeemme
Haluan tarkkoja näkökulmia, ajattelemaan houkuttelevia juttuja ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.