Viimeinen matka
Yksikään eläin ei halua kuolla. Suomessa elää noin 909 000 nautaa, joista vuosittain teurastetaan vajaa 300 000 yksilöä. Se tarkoittaa noin 300 000 pulttia päähän. Eläimen kuolema kertoo paljon siitä, mitä ajattelemme sen elämästä. Valta merkitsee vastuuta.
Suvi Auvinen
5/6/2017
Elämän merkittävissä käännekohdissa tuntuu kuin katselisi elämää ulkopuolisen silmin. Nytkin kaikki muistuttaa enemmän pätkää dokumenttielokuvasta kuin elävää elämää. Istun Ladan takapenkillä ja katson ympärilläni auki kietoutuvaa hetkeä. Olemme kaikki kolme ihmistä hiljaa. Helmikuun aurinko leikkaa auton samean tuulilasin läpi, ja stereot soittavat Leonard Cohenin Hallelujahia. En pitäisi kappalevalintaa uskottavana dokkarissa, mutta auton käynnistyessä levyltä lähti soimaan juuri tämä raita: se on nyt meidän hetkemme soundtrack. Vieressäni takapenkillä istuva koira läähättää ja tärisee vihreä villaneule yllään. Katson koiran hengityksestä syntyvää höyryä auringon valoa vasten ja silitän sitä pitkin liikkein, osittain lämmittääkseni, osittain rauhoittaakseni. Kyyneleet valuvat poskillani. Minä tiedän hänen kuolevan tunnin sisään.
Pidellessäni koiran kuonoa myöhemmin käsieni välissä eläinlääkäriklinikan lattialle asetetulla raidallisella patjalla katson, kuinka minulle rakas olento vetää viimeisiä henkäyksiään. Hengitys hidastuu ja lakkaa pian kokonaan. Näen sumean katseeni läpi hoitajan kädet, jotka asettavat stetoskoopin koiran rintakehälle ja kuulen viimeiset sanat: "Sydänääniä ei enää kuulu." Halaan elotonta koiraa pitkään lattialla sen turkkiin itkien.
Me ihmiset olemme eri tavoin onnekkaita eläimiä. Jos on joskus saanut kokea sen etuoikeuden, että on elänyt toislajisen eläimen kanssa, voi ehkä ymmärtää jotain siitä, millaista on kohdata oma eläimellisyytensä. Lajirajat ylittävä ymmärrys on konkreettisinta monelle nykyihmiselle nimenomaan lemmikkien kautta. Lemmikkimme ovat perheenjäseniä, vaalittuja ystäviä, elämänkumppaneita. Koira oli kanssani kauemmin kuin yksikään kumppani, näki minun kasvavan aikuiseksi, muutti mukanani kaupunkien sisällä ja niiden välillä, joutui poliisiautoon, liftasi kyydin Tampereelle, yöpyi vallatuissa taloissa, levitti biojätteet lattialle useammin kuin kerran, makasi kerällä vierelläni kun en pystynyt nousemaan sängystä ja juoksi suoraan mereen, kun hänet rannassa päästi vapaaksi. Me emme olleet lopulta niin erilaisia, koira ja minä. Hän ymmärsi minua usein paremmin kuin minä häntä ja me jaoimme valtaosan aikuiselämästäni.
Koira on patjan päällä vielä kauan lämmin. Kuiskutan hänen korvaansa muistoja yhteisistä seikkailuista pitkään sen jälkeen, kun hoitaja on poistunut huoneesta. Viimeiseksi painan koiran silmäluomet kiinni. Niin kuuluu jostain syystä tehdä, olen nähnyt elokuvissa, ja oikealta se tuntuukin. Viimeinen katse maailmaan. Minä nousen ja katson vielä ovelta mustaa hahmoa, joka kulki niin monta vuotta varjonani. En näe enää klinikan odotusaulaa kävellessäni autolle, jossa villaneuleen sisällä ei enää ole koiraa.
Kuukautta myöhemmin vastaani juoksee mustavalkolaikullinen hahmo. Lapsieläin hamuaa saappaideni nauhoja suuhunsa, yrittää leikillisesti töniä minua, kaipaa rapsutuksia, nuolee kasvojani liian innokkaasti ja ylipäätään häseltää ympäriinsä, kuten kaikkien lajien pennut tapaavat tehdä. Lennu on eläinsuojelukeskus Tuulispäässä elävä alle vuoden ikäinen härkä. Maidontuotannon sivutuotteena syntynyt Lennu olisi kokenut ikätoveriensa kohtalon pulttipistoolin kourissa, ellei maitotilan tytär olisi ihastunut seuralliseen vasikkaan ja halunnut pelastaa hänet.
Yksikään eläin ei halua kuolla. Suomessa elää noin 909 000 nautaa, joista vuosittain teurastetaan vajaa 300 000 yksilöä. Se tarkoittaa noin 300 000 pulttia päähän. Samaan aikaan koiria on Suomessa noin 800 000 yksilöä. Tilastoja koirien lopettamisesta ei ole saatavilla, mutta erilaisia laskelmia tekemällä voi arvioida koiria lopetettavan noin 50 000 yksilöä vuodessa.
Elämäntarinani jakaneen koiran ja Lennun välillä ei juuri ole eroa: molemmat ovat älykkäitä, luonteikkaita yksilöitä, jotka kykenevät tuntemaan laajan kirjon erilaisia tunteita, ajattelemaan, aistimaan. Ainoa ero on se, mitä lajia eläimet ovat ja millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan ne sen vuoksi päätyvät.
Koiran ja Lennun elämässä ja kuolemassa on tästä johtuen valovuosien ero. Meidät kolme koiran läheistä ihmistä saatettiin huoneeseen, joka hämärrettiin, jonne koiralle tuotiin patja ja viltti viimeisiin hetkiin. Lopetuksen tehnyt hoitaja lohdutti meitä ja välitti osanottonsa. Me kolme olimme viimeiseen hetkeen asti koiran vierellä silittäen sitä, rauhoitellen, kehuen. Samaan aikaan Lennun lajitoverit kohtaavat viimeiset hetkensä kenenkään näkemättä teurastajan käsissä. Kukaan ei rauhoita, lohduta, ole läsnä. Kukaan ei sure menetettyjä elämiä, ei tuo vilttiä, ei muistele kuolleita yksilöitä, ei esitä osanottoja.
Eläimen kuolema kertoo paljon siitä, mitä ajattelemme sen elämästä. Jos kuolintapaa voi pitää elämän arvon mittarina, kertoo tehotuotannossa kuolevien eläinten kohtalo synkkää tarinaa meistä ihmiseläimistä. Me olemme muille eläimille sen velkaa, ettemme katso pois niiden kuolemasta. Meidän velvollisuutemme on nähdä, mitä teemme muille eläimille ja arvioida tämän perusteella onnistumistamme moraalisina eläiminä. Valta merkitsee vastuuta. Päästessämme päättämään toislajisten eläinten viimeisestä matkasta, pitää meidän voida seistä valintamme takana. Jos emme pysty perustelemaan valintaamme kohdella eri eläinlajeja niiden kuoleman hetkellä eri tavoin, pitää meidän tarkastella uudestaan koko eläinkuvaamme.
Kuva: Ilka Helo
Suvi Auvinen
5/6/2017