Vastarintaa vastaan - kertomus uusnatseista ja Suomen poliisista
Suvi Auvinen
10/27/2014
Suomessa toimii pieni uusnatsijärjestö. Klassista hitleriläistä kansallissosialismia ajava joukkio on syyllistynyt neljän vuoden aikana useisiin väkivaltaisiin iskuihin. Yksikään liikkeen aktiivi ei ole kuitenkaan saanut sen kummempia seurauksia teoistaan, jotka sisältävät kaasutuksia, pahoinpitelyjä ja puukotuksen.
Poliisi ei ole tutkinut uusnatsien tekemiä iskuja kunnolla. Kuulusteluissa on kysytty epäolennaisuuksia, etsintäkuulutettuja ei ole etsitty, syyllisiltä vaikuttavia ei olla tuomittu. Onko kaiken taustalla poliittisia vaikuttimia, korruptiota vai yksinkertaisesti ammattitaidottomuutta?
”MIKSI TÄMÄ KIINNOSTAA SINUA?”
Poliisi on pitkään vaiti. Paperit siirtyvät pinosta toiseen lasin takana, tietokonetta silmäillään. Lopulta minut ohjataan turvatarkastukseen Pasilan poliisitalolla. Olen vihdoin pääsemässä lukemaan Helsinki Pride -iskun monisataasivuista esitutkintapöytäkirjaa.
Tie tähän hetkeen ei ole ollut yksinkertainen. Oikeudenkäyntipöytäkirjat ja esitutkintamateriaalit ovat Suomessa pääosin julkista tietoa, jota kenen tahansa pitäisi päästä tutkimaan. Suomen Vastarintaliikkeen rikosten kohdalla asia ei kuitenkaan ole niin helppo.
Poliisin puhelinvaihde pompottaa puheluani ensin moneen eri numeroon. Vastaaja toisessa päässä kertoo aina seuraavan henkilön, jolta asiasta kannattaisi kysellä. Lopulta puhelu katkeaa. Tämän toistuttua muutaman kerran turvaudun sähköpostiin, jossa selitän haluavani saada joko kopion rikoksen esitutkinnasta tai päästä lukemaan pöytäkirjaa Pasilaan. Seuraavana päivänä puhelin soi.
”Oletko asianomistaja tässä jutussa?” tiedustelee puhelimen toisessa päässä oleva poliisi tiukkaan sävyyn. Kerron olevani toimittaja ja tekeväni tutkimusta aiheesta. ”Miksi tämä kiinnostaa sinua?” jatkaa poliisi. Vastaan rikoksen olevan mielestäni merkittävä ja muistutan, että kaikki oikeudenkäyntipöytäkirjat joita ei ole määrätty salaisiksi ovat kenen tahansa luettavissa. Lyhyen väittelyn jälkeen poliisi myöntyy viimein ja pyytää minua lähettämään sähköpostia siitä, koska haluan tulla lukemaan pöytäkirjaa.
Sähköposteihini ei vastata viikkoon. Lopulta minulle ehdotetaan yhtä aikaa, joka minulle ei sovi. Ehdotan uutta aikaa. Sähköpostiin ei vastata, kuten ei myöskään puheluihini kyseiselle poliisille.
Lähden selvittämään asiaa uutta kautta. Uusi puhelu keskukseen, uudet vastaajat. Tällä kertaa saan taas muutaman päivän kuluttua eri henkilöltä saman puhelun ja tiedustelun siitä, miksi asia kiinnostaa minua. Aika saadaan kuitenkin vihdoin sovittua. Noin kuukauden pompottelun jälkeen seison Pasilan poliisitalon aulassa vierailijatunnuksilla varustettuna.
ÄÄRIOIKEISTO, SKINIT, RUOTSINATSIT, VASTARINTA?
Suomen Vastarintaliike (SVL) on osa yhteispohjoismaista Pohjoismaista Vastarintaliikettä (PVL). Liikkeen juuret ovat Ruotsissa, vuonna 1997 lanseeratussa Ruotsin Vastarintaliikkeessä, Svenska motståndsrörelsessä (SMR). Vastarintaliike on levittäytynyt myös Norjan ja Tanskan alueelle.
Suomessa uusnatsiliike on aiemmin keskittynyt pitkälti skinhead -kulttuurin ja white power -musiikin ympärille. Varsinaisia uusnatseja on maassa ollut vähän, minkä seurauksena niin poliisi kuin mediakin ovat sekaisin siitä, miksi SVL:n jäseniä pitäisi kutsua ja miten näihin tulisi suhtautua.
SVL puhuu itse itsestään kansallissosialisteina – eli samana porukkana kuin Hitlerin puolue NSDAP Natsi-Saksassa. He vierastavat kuitenkin termejä uusnatsi ja äärioikeisto. Antifasistiset toimijat nimittävät liikettä halveksuvasti niin ruotsinatseiksi kuin tarranatseiksikin. Ensimmäinen nimitys viittaa SVL:n emojärjestön kotimaahan, toinen liikkeen tunnetuimpaan toimintamuotoon, eli aatetta mainostavien tarrojen levitykseen.
Historiantutkija Jussi Jalonen pitää liikkeen määrittelyä kuitenkin yksinkertaisena: ”Meillä on tapana kutsua Saksassa aikoinaan syntynyttä kansallissosialismia joko äärioikeistolaiseksi tai oikeistoradikaaliksi liikkeeksi, hyvin perustein.”
Jalosen mukaan äärioikeistolaisuus edusti aikanaan radikalisoituneen oikeiston reaktiota oletettua vasemmiston uhkaa vastaan. Hän pitää itsestään selvänä SVL:n vastustusta termille äärioikeisto: ”Ääriliikkeet ylipäätään haluavat korostaa sijoittumistaan vanhanaikaisten poliittisten jakolinjojen ulkopuolelle. Asiaan toki kuuluu sekin, että he halveksuvat ja vihaavat maltillista valtavirtaoikeistoa kenties jopa enemmän kuin vasemmiston toimijoita - totta kai, onhan tämän päivän oikeisto heidän näkökulmastaan myynyt aatteensa.
Lisäksi täytyy muistaa, että sodanjälkeisenä aikana uusnatsit ovat korostaneet edustavansa 'kolmatta positiota' eli toisin sanoen vaihtoehtoa, jossa torjutaan sekä kapitalismi että sosialismi. Ei tämäkään sinänsä mikään uusi idea ole, sillä on taustansa jo italialaisessa fasismissa.” Jalonen uskoo monien äärioikeistolaisten, myös SVL:n, pitävän äärioikeistoa leimaavana ja epätarkkana terminä. ”He haluavat itse määritellä poliittisen kentän kokonaan uudelleen”, Jalonen toteaa.
Itse SVL kertoo teksteissään olevansa vastarintaa tämänhetkiselle länsimaiselle rappiolle. Pohjoismainen Vastarintaliike tavoittelee "Pohjoista valtakuntaa". Käytännössä Valtakunta olisi ainakin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan maantieteellisen alueen käsittävä kansallissosialistinen valtio, joka olisi irtaantunut EU:sta, palauttanut "muukalaiset" kotimaihinsa ja valmis taistelemaan monikulttuurisuutta vastaan myös Valtakunnan rajojen ulkopuolella.
”Taistelemme integraatiota ja kulttuurista rappiota vastaan sekä vastustamme uhkaavaa kansamme sulautumista muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa. Lisäksi suojelemme fyysisesti heikompia kansamme jäseniä, sillä laittomuudet ovat levinneet nykyään laajalle, ja erityisesti vanhuksista ja naisista on tullut laillista riistaa. Olemme aggressiivisen politiikan kannalla ja samalla tartumme ongelmiin, joita suomalaiset kohtaavat päivittäin”, julistaa SVL sivuillaan.
HELSINKI PRIDE – JA KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?
Juuri kukaan ei ole kuullut Suomen Vastarintaliikkeestä aiemmin, kunnes heinäkuussa 2010 rysähtää. Ryhmä tekee pippuri- ja kyynelkaasuiskun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta järjestettyyn Helsinki Pride -kulkueeseen ja syyllistyy sekä 88 henkilön pahoinpitelyyn että poliittisten toimintavapauksien loukkaamiseen.
”Tajusin heti ettei tämä ole ihan perusjuttu”, muistelee tutkinnanjohtajaksi päätynyt rikoskomisario Petri Juvonen. ”Ei minulle olisi perusjutusta edes viikonloppuna ilmoitettu.”
Media kiinnostui tapauksesta ja tuolloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen vaati asian tutkimista "riittävällä vakavuudella". ”Isku ei mielestäni ollut niin merkittävä kuin muiden asiaan reagoineiden mielestä. Tutkittavakseni tulee paljon juttuja ja tämä oli yksi muiden joukosta, mutta herätti sillä lailla mielenkiintoa että se oli kohdistunut kulkueeseen ja asianomistajien määrä oli niin suuri”, Juvonen miettii. Poliisi tutkikin alkuun iskua viharikoksena ja Juvonen on edelleen samaa mieltä: ”Kyllä se oli viharikos, ilman muuta.”
Paikan päältä otettiin kiinni kolme henkilöä, joiden hallusta löytyi kaasuiskussa käytettyjä pippuri- ja kyynelkaasuja sekä nyrkkirauta. Media pääsi nopeasti kaasuttajien aatetaustasta selville ja asia valkeni poliisillekin viimeistään kotietsinnöissä. ”Jonkinlaisia natsisympatioita kiinniotetuilla oli”, Juvonen toteaa varmana.
Iskun esitutkinnan kuulusteluissa kiinniotetuilta kyseltiin skinhead-yhteyksistä. Juvonen kertoo laatineensa kysymykset yhdessä tutkijan kanssa. Miksi kiinniotetuilta kyseltiin skineistä, vaikka suuri osa uusnatseista ei ole skinejä eivätkä kaikki skinit ole uusnatseja? ”Itse en ole koskaan ajatellut skinheadien ja uusnatsien välillä olevan eroa”, vastaa Juvonen hämmästyneenä. ”En ole perehtynyt siihen niin että osaisin erotella niitä, en ole koskaan vaivannut päätäni tuollaisella. Tämmöiset tiedot uusnatsien ja skinien eroista meidän olisi pitänyt saada silloin tutkinnan aikana.”
SUUNNITELMAA VAI SATTUMAA?
Maaliskuu 2010, neljä kuukautta ennen Pride-iskua. Kursori vilkkuu 18-vuotiaan Artun tietokoneen näytöllä tämän huoneessa hämärtyvässä illassa espoolaisessa punatiilisessä rivitalossa. Arttu asuu kotona äitinsä ja tämän miesystävän kanssa.
Käynnissä on keskustelu nimimerkkien ”Hempeä Romantikko” (Arttu) ja ”Eppu” välillä. Arttu ja Eppu keskustelevat Artun koulukaverista.
Hempeä Romantikko: mä kyrvähi siihen jo meiän koulun risteily jlk se rotupetturuutee yms
Eppu: ai onks seki antanu lovee jollekki niggalle
Hempeä Romantikko: pussannu jtn kai puoliks kosovolaist kerra ja sit istunu dösäs ainaki kerra neke vieres ja sit jubannu jtn mu koululaise kurdi kans. eli nekru nussija in my eyes + narkki
Eppu: junkie niggalova. uunii
Hempeä Romantikko: tai kaasukammioo
Eppu: kaasukammion kautta uunii
Hempeä Romantikko: jep
Eppu: vittu millo helsingis o taas pride marssi? onks mitää hajuu? ku me kelattii et isketää sinne ja ruvetaa biittaa fägiksii.
Hempeä Romantikko: :D
Kesäkuussa 2010 Hempeä Romantikko on vaihtanut nimimerkkiä. Nykyään ”Metsästäjänä” tunnettu Arttu keskustelee jälleen ”Epun” kanssa. Keskustelu ajautuu seuraavan viikon suunnitelmiin.
Eppu: ota muute joku kaasu tai joku mekee
Metsästäjä: juu juu
Eppu: ounataa vitusti jengii
Metsästäjä: ooks tesmannu noit KO pilli suihkui :D iha vitun kämäsii ainaki ne mitä japel, tonil ja mul oli. japen ja tonin kai su kaut. mul on omii.
Eppu: onks jäbä muute sinne pridee tulos?
Metsästäjä: ai fäg pride? :D
Suvi Auvinen
10/27/2014