Moraalijudoa mediassa
Suvi Auvinen
3/15/2019
Kuluneen viikon aikana Helsingin Sanomien etusivulla on toimintaansa mainostanut kahteen otteeseen Suomen Turkiskasvattajat. Ensimmäinen mainos vertasi turkistarhalla kasvatettavaa kettua marsuun, jälkimmäinen mainos puhuu kuolemasta. Kolmas mainos julkaistaan lauantaina ja se keskittyy turkiksen ekologisuuteen.
Jo ensimmäisen mainoksen kohdalla nousi kysymys siitä, mitä kampanjalla voidaan tavoitella. Koko sivun mainos alkaa kysymyksellä “voiko elämä häkissä olla hyvä?” Mainos jatkaa: “Lemmikeistä marsut, hamsterit ja kanit elävät häkeissä, joissa on pesäkolo.” Tämän jälkeen kerrotaan turkistarhojen eläimien elävän vastaavissa oloissa.
Jälkimmäinen mainos puolestaan kysyy “saako eläimiä tappaa?” Mainoksessa kuvaillaan turkistarhojen olosuhteita ja päädytään lopulta moraalifilosofian tontille: “Mutta saako eläimiä ylipäätään edes tappaa? Siihen tiedät vastauksen vain sinä itse.”
Voiko elämä häkissä olla hyvä? Saako eläimiä ylipäätään tappaa?
Kysymyksillään Turkiskasvattajat pyrkivät moraalijudoon. Moraalijudo on kirjailija Milan Kunderan käyttämä termi. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa kuulija hämätään erikoiseen moraaliseen tilanteeseen, jossa puhuja näyttäytyy eettisesti ylivertaisena. Moraalijudon harjoittaja esittäytyy moraalisena, syvällisenä ja henkevänä, vaikka tietää olevansa alakynnessä. Tehokkain moraalijudon liike onkin vaatia vastauksia omiin moraalisiin vaateisiin julkisesti, yllättävässä tilanteessa ja väittää toisen osapuolen nolaavan itsensä jos vaateisiin ei pystytä vastaamaan. Juuri näin Turkiskasvattajat kampanjassaan tekevät. Käytännössä Turkiskasvattajien viesti on “jos sinulla on lemmikki tai syöt lihaa, ei sinulla ole moraalista oikeustusta tulla arvostelemaan elinkeinoamme tai olet tekopyhä.” Äkkiseltään spinnaus näyttää tehokkaalta, mutta väite ei kestä analyyttisempaa tarkastelua.
Suomen Turkiskasvattajat pyrkivät alueelle, jossa hämärretään ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä. Ensimmäisessä mainoksessa mennään filosofisen peruskysymyksen ytimeen siitä, mitä ylipäätään on “hyvä elämä” ja kuka sen voi määritellä. Jälkimmäinen kysymys pyrkii tekemään elämästä ja kuolemasta suhteellisen aiheen.
Turkiskasvattajien väitteet ovat herättäneet keskustelua. Ensimmäinen mainos vertaa turkistarhojen eläimiä lemmikkeihin. Jos Turkiskasvattajat haluavat rinnastaa turkiseläimet ja lemmikit, oikea rinnastus ei tosin ole pieni jyrsijä vaan koira. Turkistarhoilla kasvatettavat siniketut ovat koiraeläimiä. Kokonsa puolesta sinikettu vastaa suunnilleen jackrusselinterrieriä. Olisiko mainoksen sävy muuttunut, jos se olisi marsun sijaan kysynyt, saako jackrusselinterrieriä pitää häkissä? Voiko koiran elämä häkissä olla hyvä?
Hyvän elämän käsite ei ole myöskään lopulta kovin vaikea. Vaikkei “hyvän elämän” filosofisesta merkityksestä olisi yhtenevää näkemystä, voidaan todeta, että hyvään elämään kuuluu yleensä ainakin mahdollisuus suojaan, hoivaan, vapauteen ja kärsimyksen välttämiseen. Yhdenkään eläimen elämä ei ole hyvä, jos se vietetään häkissä. Eläimet eivät synny häkkieläimiksi, eikä eläin syntyjään valitse häkkiä. Häkkiä eivät valitse marsut, jackrusselinterrierit eivätkä ketut. Häkki ei ole yhdenkään eläimen luontainen elinympäristö, vaan ihmisen keksintö, joka tekee eläimen säilyttämisen helpommaksi. Häkki kahlitsee eläimessä olevan villin, se eristää eläimen luonnosta, kanavoi sen energian poukkoilemaan verkkoseinien sisään. Häkki on ihmisen keino pakottaa eläin ihmisen ymmärtämään muotoon.
Jälkimmäisessä mainoksessa rinnastuksessa siirrytään lemmikeistä lihansyöntiin. Mainoksen kysymyksellä “saako eläimiä ylipäätään tappaa” pyrkivät Turkiskasvattajat kyseenalaistamaan ihmisten moraalisen rajanvedon. Jos olet sitä mieltä, että eläimiä saa tappaa ruoaksi, eikö niitä saa silloin tappaa myös vaatteiksi?
Kysymys muiden eläinten kuolemasta on meille yksilöinä ja yhteiskunnallisesti vaikea ja ikävä aihe, johon jokainen sisimmässään tietää kyllä vastauksen. Siksi eläintuotteiden markkinointi tekeekin kaikkensa häivyttääkseen mielikuvistamme lihaan väistämättä liittyvän eläinten kuoleman. Me emme halua katsoa eläinoikeusjärjestöjen kuvia teurastamoilta, koska tiedämme kyllä mitä niissä tapahtuu. Me emme lähtökohtaisesti tapa itse syömäämme lihaa, sillä suurin osa meistä ei pysty siihen. Lihapakkauksiin ei paineta kuvia eläinyksilöistä joista pihvit on leikattu, saati kuvia näiden viimeisistä hetkistä. Ihmiset eivät syö lihaa eläinten kuoleman vuoksi, vaan siitä huolimatta. Mitä vähemmän joudumme ajattelemaan kuolevia eläimiä suhteessa ruokaamme, sen miellyttävämpää meille. Eläimen kuolemasta erityisen ikävän meille tekee ajatus, että kuolema on ollut turha tai kivulias. Erityisen turhana eläintuotannon osana nähdäänkin turkistarhaus.
Eläineettisestä näkökulmasta on helppo sanoa, ettei eläimiä ylipäätään saa tappaa koskaan, sillä eläimellä on oikeus elämään eikä yksikään eläin halua kuolla. Eläinten tappamisen oikeutus ei Suomessa kuitenkaan ole riippuvainen mielipiteestä tai henkilökohtaisesta moraalista. Eläinten tappamista säädellään laeilla, jotka kertovat mitä eläimiä saa tappaa milläkin tavalla. Esimerkiksi koiria ei saa tappaa samalla tavalla kuin tarhakettuja, tai syyllistyy eläinsuojelurikkomukseen.
Lihantuotannon ja turkisteollisuuden rinnastaminen ei kuitenkaan toimi edes niille, jotka syövät pihvinsä hyvällä ruokahalulla. Turkikset nähdään epäeettisenä, epätrendikkäänä ja itsekeskeisenä valintana. Monet maailman suurimmista muotitaloista Guccista Versaceen ovat ilmoittaneet luopuvansa kokonaan turkisten käytöstä. Suomen Eläinlääkäriliiton kanta on, että nykymuotoinen turkistarhaus tulee lopettaa. Euroopan maista 21 onkin kieltänyt turkistarhauksen kokonaan tai osittain, tai on käsittelemässä asiaa parhaillaan. Suomessa turkistarhauksen lopettamiseksi kerättiin kansalaisaloitteeseen 70 000 nimeä. Aloite äänestettiin eduskunnassa kumoon vuonna 2013 ylivoimaisella enemmistöllä, mutta vuonna 2018 kyselyssä selvisi, että jo kolmannes kansanedustajista oli asettunut turkistarhausta vastaan. Yhteiskunta näyttäisi menevän suuntaan, joka vastaa tarhaajien kysymykseen selvästi: “Vaikka eläimiä lain mukaan saa tappaa, niitä ei pidä tappaa ainakaan turkiksiksi.”
Kalliita valheita
Miksi tarhaajat sitten lähtevät ison rahan moraalijudo-otteluun yhteiskunnan kanssa? Todennäköisin vastaus on, että tarhaajat tietävät moraalisen ja yhteiskunnallisen asemansa kaventuvan uhkaavasti. Kun ymmärrys turkistarhojen olosuhteista kasvaa, yhä useammat ihmiset alkavat vastustaa turkistarhausta. Tarhaajille ei jää muita keinoja kuin tehdä yllättävä ja äkillinen liike, jolla yritetään saada ihmisten omatunto näyttämään naurettavalta. Liikkeissään Turkiskasvattajat ovat kuitenkin saattaneet rikkoa kuluttaja-asiamiehen määräyksiä harhaanjohtavasta mainonnasta.
Ensimmäisessä mainoksessa Turkiskasvattajat puhuivat siitä, kuinka marsujen ja kanien pesäkoloja “vastaavissa oloissa kasvatetaan myös turkiseläimiä pesäkasvatustiloilla.” Kun Turkiskasvattajia pyydettiin tarkentamaan, millaisia nämä turkiseläinten pesät ovat, vastasivat Turkiskasvattajat Facebook-sivullaan seuraavasti: “Pesäkasvatuksen filosofia tarkoittaa turkiseläimelle tuttua paikkaa/pesää alkaen varjotalosta, tutusta häkistä, virikkeistä, lajitovereista samassa tilassa, pesäkopista minkeillä koko ajan ja ketuilla pentuaikaan, tutuista hoitajista, tutuista tuoksuista, laaturehusta jne.“
Pesä ei siis käytännössä tarkoita mitään eikä sitä määritellä laissa mitenkään. Puheet pesäkolosta tarkoittavat kettujen kohdalla pahimmillaan sitä, että eläin on tutussa häkissä koko elämänsä ajan. Kettujen pentuajaksi niille tuodaan puinen katettu laatikko häkkiin. Kettujen olot tarhoilla eivät missään nimessä vastaa lemmikkien oloja.
Kolmas mainos ilmestyy lauantaina ja siinä kysytään, suositko vaatteissasi muovia vai nahkaa. Luonnontuotteeksi listatun turkiksen ekologisuutta hehkutetaan, samoin tehtiin kuoleman oikeutusta pohtineessa mainoksessa, jossa puhutaan turkiksen ympäristöystävällisyydestä. Turkisten markkinointi ympäristöystävällisinä on kuitenkin kielletty. Vuonna 1993 annettu kuluttaja-asiamiehen lausunto totesi: ”Koska nähdäkseni yleisluonteisia ympäristöilmaisuja voidaan käyttää vain suhteellisessa mielessä, ei turkiksia tuoteryhmänä voida kutsua esim. ympäristöystävälliseksi. Aitojen ja keinoturkisten ympäristövaikutuksia ei taas kestävästi voida verrata keskenään, minkä takia aito turkis voi olla ”ympäristöystävällinen” vain suhteessa toiseen tarhaeläimen nahasta valmistettuun turkkiin.” Vaikkei Helsingin Sanomien mainoksessa käytetä fraasia “turkis on ympäristöystävällinen”, on selvää, että se on mainoksen sanoma. Mainoksessa annetaan myös ymmärtää, että luonnollisia materiaaleja ovat eläinperäiset nahka ja turkis, ja näiden vaihtoehto on muovi. Puuvillaa, pellavaa tai muita kasviperäisiä luonnonmateriaaleja ei mainita.
Harhaanjohtava mainonta on kiellettyä, ja kuluttaja-asiamiehen olisi syytä selvittää, onko Turkistuottajien pesämainos harhaanjohtamista. Sama tulee selvittää turkisten ympäristövaikutuksista kertovissa mainoksissa. Myös julkaisijan tulisi kantaa vastuu etusivuillaan esitettävien mainosten paikkansapitävyydestä – Helsingin Sanomat ei ole nimetön kadunvarren ilmoitustaulu, ja siltä sopisi odottaa jonkinlaista eettistä linjausta mainospaikkojensa myynnin suhteen. Ainakin julkaisija voisi tarkistaa, että sen etusivulla esitetyt väitteet ovat totta.
Onko Suomen Turkistuottajat sitten suoranaisesti valehdellut mainoksissaan? Siihen tiedät vastauksen vain sinä itse.
Sinikettu suomalaisella turkistarhalla pesänsä kanssa elokuussa 2014.
Kuva: Oikeutta eläimille
Suvi Auvinen
3/15/2019