Hätä tarvitsee kasvot
Suvi Auvinen
7/10/2018
Kun kaikki Thaimaassa loukkuun jääneet lapset on pelastettu luolasta, voi kansainvälinen draamaa seurannut yleisö huokaista helpottuneena. “En halua lukea uutisia luolalapsista, tarina on liian kauhea”, on moni sanonut kuitenkin samalla seuraten tapahtumia vähintään otsikkotasolla. Thaimaan pääministeri on puhunut luolan suulla, miljonäärit tarjonneet avaruusrakettisukellusveneitä avuksi, media on seurannut henkeään pidättäen mahdottomalta vaikuttavaa, olosuhteita ja jumalia uhmaavaa tehtävää, jokainen on joutunut ottamaan kantaa maailmaa vavisuttaneeseen draamaan.
Me olemme kuuliaisesti näytelleet yleisön roolia sen sijaan että olisimme yhteisö.
Samaan aikaan olemme lukeneet uutisia siitä, kuinka siirtolaisia mereltä pelastavien alusten toiminta on kriminalisoitu ja estetty Välimerellä. Satoja tai tuhansia kuolleita. Miksi Thaimaan luolalapset ovat nousseet yhteisen välittämisen ja hädän kasvoiksi samalla, kun kollektiivisesti käännämme katseemme pois niistä lapsista, joiden annamme hukkua Välimereen?
Dalai-lama on sanonut useaan otteeseen, että rakkaus on vihaa luonnollisempaa, altruismi egoismia luonnollisempaa, sillä syntymästä kuolemaan me kaikki tarvitsemme selvitäksemme rakkautta, sekä annettuna että vastaanotettuna. Jos uskomme että rakkaus on meille luontaista, kuinka on mahdollista, että välitämme muutamasta yksilöstä Thaimaassa enemmän kuin niistä sadoista tai tuhansista omilla rajoillamme? Eikö jokaisen elämän pitäisi olla yhtä arvokas? Eikö hädän tulisi olla Välimeren rannalla tuhatkertainen?
On vaikea uskoa, että muutamia epäsosiaalisia yksilöitä lukuunottamatta kukaan maailmassa tahtoisi pahaa lapsille. Jokaiselle eläinlajille on tärkeää varmistaa lajin tulevaisuus, ja vaikka jotkin lajit hotkivat kilpailevan yksilön poikasia, huolehtivat monet muut kollektiivisesti jälkikasvusta. Ihmiskunnallekin näyttäisi olevan luontaisempaa huolehtia koko kylän lapsista kuin tuhota naapurin ipanat. Universaalina eleenä kurotamme kätemme suojelemaan lapsia lajina, mutta lopulta suljemme turvalliseen syliimme vain osan.
Sille miksi Thaimaassa jumissa olevat lapset nousivat maailman ykkösuutiseksi Välimereen hukkuvien sijaan on muutama syy. Vaikkeivät asiat muuten ole rinnastettavissa, pätee sama logiikka suhteessamme eläimiin. Kun ihmiset hurraavat yksittäisille teurasautosta paenneille eläinyksilöille mutta sulkevat silmänsä tehotuotannon kauhuilta, tai katsovat ihastuneina videota söpöistä possuista samalla kinkkuleikkelettä syöden operoidaan vastaavilla, vaikeilla alueilla.
Ensinnäkin syynä on se, että meidän on helpompi kokea toisen tuska, jos voimme yksilöidä kokijan. Yksilöiden hätä koskettaa meitä enemmän kuin kasvottoman massan hätä. Voimme helpommin asettaa toisemme sen asemaan, jota voimme katsoa silmästä silmään. “Hän on kuin minä, miltä minusta tuntuisi samassa tilanteessa”, ajattelemme. Itsen tunnistaminen toisessa on avain empatiaan. Thaimaan luolalapset voidaan yksilöidä ja nimetä, näiden perheet nostaa esiin, kuvitella lapset omiksemme ja omat vanhempamme huolehtimaan meistä samassa tilanteessa. Välimereen katoava lapsi sen sijaan on kasvoton ja vieras, osa tarkoituksella hämärrettyä massaa, josta on puhuttu luonnonilmiön lailla. Lapsi ei kuitenkaan virtaa, ei vyöry, ei tulvi, vaan on ihmistaimi jota sinnikkäästi vältämme katsomasta silmiin välttääksemme itse itsellemme suuntaamamme kysymyksen: “Miten me saatamme?”
Samoin yksittäisen eläimen kärsimys eläinrääkkääjän käsissä saa keskustelupalstat syttymään vihasta. Nälkään kuolevat tietyn tilan lehmät nähdään tragediana ja epäonnistuneen eläimenpidon brutaaliutta kauhistellaan, mutta samaan aikaan loppumattomana virtana teurastamojen ovista sisään marssivaa lehmäjonoa pidetään luonnonlakina, vaikka harva asia on yhtä kaukana luonnollisuudesta kuin elämänsä vankeudessa elänyt ja kliinisissä oloissa pihvistetty suurisilmäinen märehtijä, jonka eläimellisyyttä ja persoonaa emme koskaan päässeet kohtaamaan. Me järkytymme kun aktivistien salakuvissa pieni tipu haukkoo henkeään tehokanalan lattialla, mutta sokaistumme massalle, joka kanalakuvissa velloo lattian peittona. Pystymme samastumaan yksilöön, emme yleiskäsitteeseen.
Toisekseen syy preferoida yksilöiden hätää johtuu siitä, että suuremman tuhon massiivinen mittakaava on liian kauhea ajateltavaksi. Thaimaan lapset ovat suoraan pelastettavissa media- ja pelastusoperaatiolla ja meille on varattu turvallinen yleisön rooli. Maailmamme rajoilla kuolevat lapset taas voitaisiin pelastaa hitaamman poliittisen päätöksenteon seurauksena ja niin, että joutuisimme itse vaatimaan toimia emmekä voisi enää toimia globaaleina statisteina. Pelastuslaivat saavat kyllä ihmiset poimittua merestä, mutta näiden lähtömaiden katastrofaalisen tilanteen tai koko eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan muokkaaminen ovat hitaampia projekteja. Yksikään EU:n pääministeri ei ilmesty kyynelehtien Lampedusaan pitämään puhetta siitä, kuinka tragedialle täytyy laittaa stoppi kuluja säästelemättä. Miljonäärien sukellusveneet eivät nouse pintaan Libyan laeista piittaamatta, yleisö ei pidätä hengitystään ja twiittaa jokaista käännettä. Hukkuneesta ei tule uutissähkettä puhelimeen. Me tiedämme, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi huuhtoutua Välimereen, mutta koemme tuskallisen hitaiksi ne tavat, joilla kuolemat olisivat pysyvästi estettävissä. Siksi emme ajattele asiaa, emme halua miettiä sitä, emme ratkaista. Kun tuttua yleisön roolia ei ole tarjolla, olemme mieluummin täysin roolitta, sivuutamme näytelmän yhtä helposti kuin aktivistien sähkökaappiin liimaaman julisteen.
Kukaan yhteiskunnassamme elävä ei ole voinut välttyä tiedolta siitä, millaisista oloista liha tulee. Eläinten tehotuotannon ympärillä pyörivä tuhokoneisto on kuitenkin niin perustavanlaatuisesti meitä järkyttävä mittakaavassaan ja mielettömässä kärsimyksessään, ettemme voi ajatella asiaa aktiivisesti. Me emme halua ajatella ilmastonmuutosta, hukkuvia lapsia tai tehotuotantoa siitä syystä, että asiat ovat niin hirvittäviä ja lopullisia, että koemme voimattomuutta niiden edessä. Me tiedämme, ettemme voi kohdella muita eläimiä siten kuin nyt teemme, me tiedämme tulevien sukupolvien katsovan aikaamme ja kysyvän kauhistuneina: “Miten te saatoitte?” Emme etsi vastausta, sillä tiedämme ettei oikeutusta toimillemme ole. Kun entisajan ihminen kohotti katseensa jumaliin me sen sijaan painamme päämme alas, kohti maata josta olemme kaikki tulleet ja jonka kautta olemme yhtä kaiken elävän kanssa. Ehkä juuri kaiken yhteyden ymmärtäminen saa ihmisen järkyttymään piittaamattomuudestaan niin ettei kykene sitä käsittelemään. Se saa meidät lopulta myös hylkäämään paikkamme katsomossa ja ryhtymään toimiin.
Kolmas yhtenevä syy ihmisten ja muiden eläinlasten kohtaloiden kauhistelussa liittyy empatiaväsymykseen. Me koemme empatiaa ja myötätuntoa, mutta ne eivät ole sama asia. Empatiaan voi väsyä, myötätuntoon ei. Empatia on portti myötätuntoon. Empatian avulla voimme ymmärtää mitä toinen ajattelee tai tuntee ja kuvitella, miltä tuntuu tuntea niin. Myötätunto taas saa meidät tuntemaan mitä toinen tuntee ja tarttumaan sen perusteella toimeen. Empatia saa meidät ajattelemaan miten ahdistavaa olisi olla luolassa jumissa. Myötätunto saa tämän perusteella lahjoittamaan rahaa kansainvälisille avustusjärjestöille. Empatia saa meidät miettimään millaista on olla porsitushäkkiin paikoilleen kahlittu äitisika. Myötätunto saa meidät lopettamaan possunlihansyönnin tämän tunteen myötä. Me väsymme empatiassa siihen, ettemme näennäisesti voi vaikuttaa asioihin. Samalla haluamme pitää siitä kiinni, sillä empatia varaa meille turvallisen, passiivisen aseman.
Suvi Auvinen
7/10/2018