Nooran monta minää
Jani Kaaro
11/2/2016
Lukijoiden tuella
Ensimmäinen luku
Ensin terapiassa nousi esiin traumamuisto, jonka mukaan Nooraa oli käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Sitten Noora alkoi uskoa, että hänen sisällään oli sivupersoonia, jotka määräsivät hänen elämästään.
Sitten tapahtui vielä jotakin täysin odottamatonta, minkä seurauksena Nooran mielenterveys mureni entisestään ja Nooran koko perhe ajautui kaaokseen.
Nooran tarina saattaa olla yksi uskomattomimmista ja traagisimmista ihmiskohtaloista, joita suomalaisessa terapiamaailmassa on nähty. "Nooran kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten vaikeaa huonovointisia potilaita on suojella terapeuttien puoskaroinnilta ja epäeettiseltä toiminnalta", sanoo tapauksen tunteva oikeuspsykologian tutkija Julia Korkman HUS:ista.
Nooran äiti otti minuun yhteyttä yli vuosi sitten, kun olin julkaissut Helsingin Sanomien verkkosivuilla kolumnin Mitä tapahtuu terapeutin suljettujen ovien takana. Hänet havahdutti kolumnia seurannut keskustelu, jossa Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen totesi, että valemuistojen ongelman täytyy suomalaisessa terapiakentässä olla marginaalinen. Jos se olisi ongelma, se näkyisi Valviraan tulleissa valituksissa, mutta mitään sellaista ei valituksissa näkynyt. Äiti soitti minulle kertoakseen, että hänen perheensä oli joutunut keskelle tällaista valemuistopainajaista. Traagisista tapahtumista oli tuolloin kulunut puoli vuotta, eikä hän silloin kyennyt puhumaan siitä enemmän. Äiti aikoi kuitenkin tehdä valituksen Valviraan.
Valviran päätös tuli viime vuoden joulukuussa. Siinä Valvira tyytyi vain huomauttamaan psykiatria eettisestä rikkeestä. Isä ja äiti olivat pöyristyneitä. Niin oli myös Korkman, jonka tietoon tapaus tuli. Hän ihmettelee, miksi Valvira ei reagoinut asiaan voimakkaammin. Lisäksi hän ihmettelee, miksi Valvira ei ottanut mitään kantaa terapiassa ilmenneisiin väitteisiin persoonan hajoamisesta toisistaan tietämättömiin osiin, jollaisia lääketiede pitää erittäin ongelmallisina.
Valviran päätös sai vanhemmat kertomaan oman puolensa tarinasta. Heidän lisäkseen juttuun on haastateltu Nooran parasta ystävää sekä Nooran läheisiä. Koska tapaus on hyvin yksityinen, tapausta lähemmin tuntevia henkilöitä on varsin vähän.
Vanhemmat kertovat, että Noora oli lapsena muuten tavallinen tyttö, mutta hänen persoonallisuudessaan oli piirre, johon ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Hän halusi olla kaikessa paras. ”Jos hän ei ollut paras, hän harjoitteli, kunnes oli paras”, isä sanoo.
Äidin mukaan Noora pyrki kaikessa täydellisyyteen ja sai uutteran harjoittelunsa ansiosta hurjasti kannustusta. Kun hän aloitti huilunsoiton, hänen opettajansa oli haltioissaan, ja suositteli rinnalle toista puhallinsoitinta. Kun hän ylitti itsensä tässäkin, opettaja ehdotti rinnalle pianoa. Kun hän osoittautui taitavaksi pianistiksi, hänelle suositeltiin jälleen uutta instrumenttia, josta tuli hänelle se instrumentti, jolle hän omistautui täysin. Myös koulussa Noora oli täyden kympin tyttö. Ystävä sanoo, ettei kykene muistamaan koulussa yhtään ainetta, jossa Noora ei olisi ollut paras.
Äiti sanoo, että Nooran perfektionismi huolestutti vanhempia, ja se oli tytölle taakkakin. Mutta muuten kaikki vaikutti olevan hyvin. Noora oli kiltti, avoin, helposti innostuva ja iloinen tyttö. Ehkä aika ja elämänkokemus tasoittaisivat Nooran tarvetta täydellisyyteen.
Perfektionismi voi parhaimmillaan olla positiivinen elämänvoima, joka ajaa ihmisen ylittämään itsensä. Mutta nuorelle tytölle maailmassa, jossa ravinto on moraalinen miinakenttä ja ruoka valinta hyvän ja pahan välillä, perfektionismi voi olla huono uutinen.
”Syömishäiriö, se hiipi vähitellen”, äiti sanoo. Ensin Noora oli aloittanut karkkilakon. Sitten hän oli lopettanut punaisen lihan. Sitten hän lopetti kanan, kalan ja munan. Lopulta, kun jäljellä oli vain soijaa ja tofua, hän oli vähentänyt niitäkin.
Nooran suhtautuminen ruokaan huolestutti vanhempia, ja he puhuivat asiasta kouluterveydenhoitajan kanssa. Pysähdys tuli, kun kouluterveydenhoitaja eräänä päivänä soitti vanhemmille kotiin: Noora ei ollut syönyt viikkoon muuta kuin sämpylän ja lasin vettä päivässä. Hän ehdotti, että Nooralle tilattaisiin aika sairaalan lastenpsykiatriselta osastolta.
Isä näyttää minulle valokuvia tuolta ajalta, ja niissä Noora näyttää olevan täysin normaaleissa mitoissa. Hänellä on pyöreät teinitytön posket, urheilijan jäntevä vartalo, ja hän näyttää hyvin terveeltä. Isä sanoo, että bulimiassa kasvot usein pyöristyvät imurauhasten turpoamisen vuoksi.
Vasta sairaalassa vanhemmat ymmärsivät, miten vakava Nooran tilanne oli. Noora otettiin lastenpsykiatriselle osastolle, jossa hän vietti pari kuukautta. Sieltä hänet siirrettiin erilliseen syömishäiriöyksikköön suljetulle osastolle. "Se oli kova paikka", isä sanoo, "Oma tytär suljetulla osastolla."
Vanhemmat sanovat, että kun suljetun osaston ovet sulkeutuivat, he jäivät passiiviseen sivustakatsojan rooliin. Keskustelut psykiatrien kanssa he kokivat syyllistävinä. Äiti sanoo, että psykiatrit eivät vastanneet hänen kysymyksiinsä Noorasta, vaan esittivät vastakysymyksiä äidin lapsuudesta. Isä taas muistaa, että keskustelut psykiatrien kanssa pyörivät pääasiassa lääkityksen ympärillä. Isä sanoo, että psykiatrit halusivat lähes väkipakolla aloittaa Nooralla mielialalääkityksen, vaikka niitä ei oltu testattu 15-vuotiailla.
Syömishäiriöyksikössä Nooran oli pakko syödä, mutta isän ja äidin mielestä syömishäiriön paranemista se ei edistänyt. Päinvastoin, isän mukaan Noora käytti ajan syömishäiriöyksikössä syömishäiriönsä opiskeluun. Kun lääkärit olivat ehdottaneet, että Nooralla on bulimia, hän oli opiskellut bulimiasta kaiken ja omaksunut kaikki bulimiapotilaan tunnusmerkit.
Se oli kova paikka. Oma tytär suljetulla osastolla.
Ymmärtääkseni paremmin Nooran syömishäiriötä, otan yhteyttä psykologi Pia Charpentieriin, jolla on pitkä kokemus syömishäiriöpotilaiden hoidosta. Häntä minulle suositellaan Syömishäiriöliitosta.
Charpentier sanoo, että perfektionistinen luonne on melko yleinen syömishäiriöön sairastuvilla. Perfektionistille syömisestä tulee herkästi perfektionistinen projekti kuten kaikesta muustakin, minkä hän aloittaa. Jos tämä johtaa syömishäiriöön, hän tekee myös syömishäiriöstä projektin, jossa hän haluaa mahdollisimman hyvin toteuttaa omaa diagnoosiaan. ”Perfektionistinen syömishäiriöpotilas haluaa olla oppikirjatapaus ”, sanoo Charpentier. Jos potilas käyttäytyy näin, se tarkoittaa, että sairaus on voimakkaasti päällä, eikä potilas tässä vaiheessa yleensä reagoi hoitoon kovin hyvin.
Noora pääsi syömishäiriöyksiköstä ja sitä seuranneesta avohoidon yksiköstä vasta vuoden päästä. Isä kertoo, että eräänä aamuna tämän jälkeen Noora oli noussut aamulla sängystään, syönyt kerralla koko paketillisen muroja ja mennyt sitten vessaan oksentamaan. "Se siitä paranemisesta", isä sanoo ajatelleensa.
Isä ja äiti kertovat olleensa koko lailla erimielisiä siitä, miten Nooran syömishäriöön pitäisi suhtautua. Äiti sanoo koettaneensa kulkea pienimmän mahdollisen vastarinnan tietä, ja hän myötäili Nooran oikkuja. Isä sanoo olleensa päinvastaista mieltä. Tilanne kiristi vanhempien välejä, mutta etenkin Nooran ja isän välejä. Noora alkoi ottaa etäisyyttä isään, mutta uskoutui äidilleen.
Lukion loputtua Nooran tilanne näytti hetken valoisammalta. Noora halusi musiikkikouluun Lontooseen ja oli siitä innoissaan. Noora pääsikin sinne heittämällä sisään, ja aloitti opiskelun Lontoossa.
Seuraavan vuoden keväällä ongelmat alkoivat toden teolla. Lähtölaukaus niille oli puhelinsoitto, jonka äiti sai Lontoosta. Noora oli yrittänyt itsemurhaa nielemällä kourallisen mielialalääkkeitä. Ystävä muistaa, että Noora oli näihin aikoihin ollut hyvin ahdistunut. Hän pelkäsi, ettei hän kestäisi koulun kovaa rääkkiä. Yksi tyttö oli juuri erotettu musiikkikoulusta, ja Noora pelkäsi samaa kohtaloa.
Äiti kertoo matkustaneensa saman tien Lontooseen, jossa toinen itsemurhayritys tuli heti perään. Äiti pakkasi parhaillaan Nooran tavaroita, jotta tämä tulisi kotiin toipumaan. Noora oli mennyt suihkuun ja jättänyt veden valumaan, ja tyhjensi samalla lääkepussinsa kaikki lääkkeet. Äiti sanoo, että kun Noora tuli kylpyhuoneesta, hän oli sekava. Oletko sinä ottanut jotakin, äiti oli kysynyt. Samassa Noora oli lysähtänyt lattialle. Tällä kerralla kuolema liippasi läheltä. Noora vietti monta päivää teho-osastolla.
Äiti sanoo, ettei hän Suomeen päästyään uskaltanut jättää Nooraa silmistään. Sairaalasta oli tuolloin ehdotettu, että hänet otettaisiin turvaan psykiatrisen puolen suljetulle osastolle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Noora nähtiin tällä osastolla, mutta hänestä tulisi siellä vielä tuttu potilas.
Äiti ehdotti Nooralle, että hänelle etsittäisiin terapeutti, joka keskittyisi hänen ongelmiinsa. Äidin hämmästykseksi Nooralla oli jo mielessä sopiva terapeutti. Noora kertoi, että kun hän oli ollut syömishäiriöyksikössä, heille oli tarjottu yksikön ulkopuolella liike- ja kehoterapiaa. Siellä hän oli kuullut psykiatrista, joka varmasti osaisi auttaa häntä. Noora ei vielä tässä vaiheessa kertonut, että kehoterapiassa oli tapahtunut jotakin, joka vaivasi hänen mieltään, ja jolla tulisi olemaan vielä suuri vaikutus kaikkien elämään.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
