Nooran monta minää
Noora oli parikymppinen kaupunkilaistyttö, jolla oli ongelmia mielenterveytensä kanssa. Päästäkseen jaloilleen itsemurhayrityksen jälkeen, hän hakeutui terapiaan yksityiselle psykiatrille. Vanhemmat olivat ensin toiveikkaita, mutta sitten kaikki alkoi mennä järjestelmällisesti pieleen.
Jani Kaaro
11/2/2016
Lukijoiden tuella
Ensimmäinen luku
Ensin terapiassa nousi esiin traumamuisto, jonka mukaan Nooraa oli käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Sitten Noora alkoi uskoa, että hänen sisällään oli sivupersoonia, jotka määräsivät hänen elämästään.
Sitten tapahtui vielä jotakin täysin odottamatonta, minkä seurauksena Nooran mielenterveys mureni entisestään ja Nooran koko perhe ajautui kaaokseen.
Nooran tarina saattaa olla yksi uskomattomimmista ja traagisimmista ihmiskohtaloista, joita suomalaisessa terapiamaailmassa on nähty. "Nooran kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten vaikeaa huonovointisia potilaita on suojella terapeuttien puoskaroinnilta ja epäeettiseltä toiminnalta", sanoo tapauksen tunteva oikeuspsykologian tutkija Julia Korkman HUS:ista.
Nooran äiti otti minuun yhteyttä yli vuosi sitten, kun olin julkaissut Helsingin Sanomien verkkosivuilla kolumnin Mitä tapahtuu terapeutin suljettujen ovien takana. Hänet havahdutti kolumnia seurannut keskustelu, jossa Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen totesi, että valemuistojen ongelman täytyy suomalaisessa terapiakentässä olla marginaalinen. Jos se olisi ongelma, se näkyisi Valviraan tulleissa valituksissa, mutta mitään sellaista ei valituksissa näkynyt. Äiti soitti minulle kertoakseen, että hänen perheensä oli joutunut keskelle tällaista valemuistopainajaista. Traagisista tapahtumista oli tuolloin kulunut puoli vuotta, eikä hän silloin kyennyt puhumaan siitä enemmän. Äiti aikoi kuitenkin tehdä valituksen Valviraan.
Valviran päätös tuli viime vuoden joulukuussa. Siinä Valvira tyytyi vain huomauttamaan psykiatria eettisestä rikkeestä. Isä ja äiti olivat pöyristyneitä. Niin oli myös Korkman, jonka tietoon tapaus tuli. Hän ihmettelee, miksi Valvira ei reagoinut asiaan voimakkaammin. Lisäksi hän ihmettelee, miksi Valvira ei ottanut mitään kantaa terapiassa ilmenneisiin väitteisiin persoonan hajoamisesta toisistaan tietämättömiin osiin, jollaisia lääketiede pitää erittäin ongelmallisina.
Valviran päätös sai vanhemmat kertomaan oman puolensa tarinasta. Heidän lisäkseen juttuun on haastateltu Nooran parasta ystävää sekä Nooran läheisiä. Koska tapaus on hyvin yksityinen, tapausta lähemmin tuntevia henkilöitä on varsin vähän.
Vanhemmat kertovat, että Noora oli lapsena muuten tavallinen tyttö, mutta hänen persoonallisuudessaan oli piirre, johon ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Hän halusi olla kaikessa paras. ”Jos hän ei ollut paras, hän harjoitteli, kunnes oli paras”, isä sanoo.
Äidin mukaan Noora pyrki kaikessa täydellisyyteen ja sai uutteran harjoittelunsa ansiosta hurjasti kannustusta. Kun hän aloitti huilunsoiton, hänen opettajansa oli haltioissaan, ja suositteli rinnalle toista puhallinsoitinta. Kun hän ylitti itsensä tässäkin, opettaja ehdotti rinnalle pianoa. Kun hän osoittautui taitavaksi pianistiksi, hänelle suositeltiin jälleen uutta instrumenttia, josta tuli hänelle se instrumentti, jolle hän omistautui täysin. Myös koulussa Noora oli täyden kympin tyttö. Ystävä sanoo, ettei kykene muistamaan koulussa yhtään ainetta, jossa Noora ei olisi ollut paras.
Äiti sanoo, että Nooran perfektionismi huolestutti vanhempia, ja se oli tytölle taakkakin. Mutta muuten kaikki vaikutti olevan hyvin. Noora oli kiltti, avoin, helposti innostuva ja iloinen tyttö. Ehkä aika ja elämänkokemus tasoittaisivat Nooran tarvetta täydellisyyteen.
Perfektionismi voi parhaimmillaan olla positiivinen elämänvoima, joka ajaa ihmisen ylittämään itsensä. Mutta nuorelle tytölle maailmassa, jossa ravinto on moraalinen miinakenttä ja ruoka valinta hyvän ja pahan välillä, perfektionismi voi olla huono uutinen.
”Syömishäiriö, se hiipi vähitellen”, äiti sanoo. Ensin Noora oli aloittanut karkkilakon. Sitten hän oli lopettanut punaisen lihan. Sitten hän lopetti kanan, kalan ja munan. Lopulta, kun jäljellä oli vain soijaa ja tofua, hän oli vähentänyt niitäkin.
Nooran suhtautuminen ruokaan huolestutti vanhempia, ja he puhuivat asiasta kouluterveydenhoitajan kanssa. Pysähdys tuli, kun kouluterveydenhoitaja eräänä päivänä soitti vanhemmille kotiin: Noora ei ollut syönyt viikkoon muuta kuin sämpylän ja lasin vettä päivässä. Hän ehdotti, että Nooralle tilattaisiin aika sairaalan lastenpsykiatriselta osastolta.
Isä näyttää minulle valokuvia tuolta ajalta, ja niissä Noora näyttää olevan täysin normaaleissa mitoissa. Hänellä on pyöreät teinitytön posket, urheilijan jäntevä vartalo, ja hän näyttää hyvin terveeltä. Isä sanoo, että bulimiassa kasvot usein pyöristyvät imurauhasten turpoamisen vuoksi.
Vasta sairaalassa vanhemmat ymmärsivät, miten vakava Nooran tilanne oli. Noora otettiin lastenpsykiatriselle osastolle, jossa hän vietti pari kuukautta. Sieltä hänet siirrettiin erilliseen syömishäiriöyksikköön suljetulle osastolle. "Se oli kova paikka", isä sanoo, "Oma tytär suljetulla osastolla."
Vanhemmat sanovat, että kun suljetun osaston ovet sulkeutuivat, he jäivät passiiviseen sivustakatsojan rooliin. Keskustelut psykiatrien kanssa he kokivat syyllistävinä. Äiti sanoo, että psykiatrit eivät vastanneet hänen kysymyksiinsä Noorasta, vaan esittivät vastakysymyksiä äidin lapsuudesta. Isä taas muistaa, että keskustelut psykiatrien kanssa pyörivät pääasiassa lääkityksen ympärillä. Isä sanoo, että psykiatrit halusivat lähes väkipakolla aloittaa Nooralla mielialalääkityksen, vaikka niitä ei oltu testattu 15-vuotiailla.
Syömishäiriöyksikössä Nooran oli pakko syödä, mutta isän ja äidin mielestä syömishäiriön paranemista se ei edistänyt. Päinvastoin, isän mukaan Noora käytti ajan syömishäiriöyksikössä syömishäiriönsä opiskeluun. Kun lääkärit olivat ehdottaneet, että Nooralla on bulimia, hän oli opiskellut bulimiasta kaiken ja omaksunut kaikki bulimiapotilaan tunnusmerkit.
Se oli kova paikka. Oma tytär suljetulla osastolla.
Ymmärtääkseni paremmin Nooran syömishäiriötä, otan yhteyttä psykologi Pia Charpentieriin, jolla on pitkä kokemus syömishäiriöpotilaiden hoidosta. Häntä minulle suositellaan Syömishäiriöliitosta.
Charpentier sanoo, että perfektionistinen luonne on melko yleinen syömishäiriöön sairastuvilla. Perfektionistille syömisestä tulee herkästi perfektionistinen projekti kuten kaikesta muustakin, minkä hän aloittaa. Jos tämä johtaa syömishäiriöön, hän tekee myös syömishäiriöstä projektin, jossa hän haluaa mahdollisimman hyvin toteuttaa omaa diagnoosiaan. ”Perfektionistinen syömishäiriöpotilas haluaa olla oppikirjatapaus ”, sanoo Charpentier. Jos potilas käyttäytyy näin, se tarkoittaa, että sairaus on voimakkaasti päällä, eikä potilas tässä vaiheessa yleensä reagoi hoitoon kovin hyvin.
Noora pääsi syömishäiriöyksiköstä ja sitä seuranneesta avohoidon yksiköstä vasta vuoden päästä. Isä kertoo, että eräänä aamuna tämän jälkeen Noora oli noussut aamulla sängystään, syönyt kerralla koko paketillisen muroja ja mennyt sitten vessaan oksentamaan. "Se siitä paranemisesta", isä sanoo ajatelleensa.
Isä ja äiti kertovat olleensa koko lailla erimielisiä siitä, miten Nooran syömishäriöön pitäisi suhtautua. Äiti sanoo koettaneensa kulkea pienimmän mahdollisen vastarinnan tietä, ja hän myötäili Nooran oikkuja. Isä sanoo olleensa päinvastaista mieltä. Tilanne kiristi vanhempien välejä, mutta etenkin Nooran ja isän välejä. Noora alkoi ottaa etäisyyttä isään, mutta uskoutui äidilleen.
Lukion loputtua Nooran tilanne näytti hetken valoisammalta. Noora halusi musiikkikouluun Lontooseen ja oli siitä innoissaan. Noora pääsikin sinne heittämällä sisään, ja aloitti opiskelun Lontoossa.
Seuraavan vuoden keväällä ongelmat alkoivat toden teolla. Lähtölaukaus niille oli puhelinsoitto, jonka äiti sai Lontoosta. Noora oli yrittänyt itsemurhaa nielemällä kourallisen mielialalääkkeitä. Ystävä muistaa, että Noora oli näihin aikoihin ollut hyvin ahdistunut. Hän pelkäsi, ettei hän kestäisi koulun kovaa rääkkiä. Yksi tyttö oli juuri erotettu musiikkikoulusta, ja Noora pelkäsi samaa kohtaloa.
Äiti kertoo matkustaneensa saman tien Lontooseen, jossa toinen itsemurhayritys tuli heti perään. Äiti pakkasi parhaillaan Nooran tavaroita, jotta tämä tulisi kotiin toipumaan. Noora oli mennyt suihkuun ja jättänyt veden valumaan, ja tyhjensi samalla lääkepussinsa kaikki lääkkeet. Äiti sanoo, että kun Noora tuli kylpyhuoneesta, hän oli sekava. Oletko sinä ottanut jotakin, äiti oli kysynyt. Samassa Noora oli lysähtänyt lattialle. Tällä kerralla kuolema liippasi läheltä. Noora vietti monta päivää teho-osastolla.
Äiti sanoo, ettei hän Suomeen päästyään uskaltanut jättää Nooraa silmistään. Sairaalasta oli tuolloin ehdotettu, että hänet otettaisiin turvaan psykiatrisen puolen suljetulle osastolle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Noora nähtiin tällä osastolla, mutta hänestä tulisi siellä vielä tuttu potilas.
Äiti ehdotti Nooralle, että hänelle etsittäisiin terapeutti, joka keskittyisi hänen ongelmiinsa. Äidin hämmästykseksi Nooralla oli jo mielessä sopiva terapeutti. Noora kertoi, että kun hän oli ollut syömishäiriöyksikössä, heille oli tarjottu yksikön ulkopuolella liike- ja kehoterapiaa. Siellä hän oli kuullut psykiatrista, joka varmasti osaisi auttaa häntä. Noora ei vielä tässä vaiheessa kertonut, että kehoterapiassa oli tapahtunut jotakin, joka vaivasi hänen mieltään, ja jolla tulisi olemaan vielä suuri vaikutus kaikkien elämään.
Vielä suurempi vaikutus tulisi kuitenkin olemaan Nooran ehdottamalla psykiatrilla, johon äiti otti yhteyttä. Äiti sanoo, ettei hän tuolloin kuullut mitään varoituskellojen kilinää. Hän ei tiennyt, ettei psykiatrilla ollut psykoterapeutin pätevyyttä, ja vaikka olisi tiennyt, ei olisi tiennyt onko se hyvä vai paha. Terapiamaailma oli hänelle vieras. Psykiatrilla oli lääketieteellinen koulutus, ja se herätti luottamusta.
Noora aloitti tapaamiset psykiatrin kanssa jo samana kesänä. Kyse ei ollut vielä varsinaisesta terapiasta, vaan alkutunnustelusta. Sen tarkoituksena oli kartoittaa, oliko Noora sellainen potilas, jota psykiatri voisi auttaa. Kesä, syksy ja talvi menivätkin melko tasaisesti. Ystävä sanoo, että Noora koki vihdoin löytäneenä terapeutin, joka ymmärtää häntä. Noora myös uppoutui omiin ongelmiinsa entistä syvemmin. Hän ahmi tietoa kaikesta mielenterveyteen liittyvästä netin keskustelupalstoilla, ja hän spekuloi jatkuvasti, mitkä oireet sopivat tai eivät sopineet häneen.
Seuraavana keväänä, kun varsinainen terapia psykiatrin kanssa alkoi, Nooran tilanne muuttui. Noora oli aiemminkin viillellyt itseään, mutta hän aloitti sen taas. Isä sanoo, että Noora alkoi lisäksi saada omituisia poissaolokohtauksia. "Hän saattoi juoda pullon siideriä ja olla sen jälkeen täysin poissa todellisuudesta."
Näihin aikoihin Noora alkoi myös avautua äidilleen terapiasta. Noora kertoi pohtineensa, voisiko hän olla seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Hänellä ei ollut sellaisesta mitään muistikuvia, mutta ajatus siitä, että häntä oli hyväksikäytetty, tuntui hänestä koko ajan vahvemmalta. Hän ei vain tiennyt, kuka hyväksikäyttäjä oli. Noorasta oli myös alkanut tuntua, että kodissa oli jotakin pahaenteistä. Äiti sanoo, että hän ei voinut ymmärtää ajatusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta ei uskaltanut väittää Nooralle vastaan. Hän sanoo pelänneensä, että Noora lakkaisi puhumasta hänelle kokonaan.
Äiti sai kuulla terapiasta lisää, kun hän sai kutsun yhteistapaamiseen Nooran ja psykiatrin kanssa. Siellä hänelle kerrottin, että Nooran ongelmat johtuivat varhaisessa lapsuudessa koetusta traumasta. Trauma oli tapahtunut niin varhain, ettei sillä ollut kielellistä ilmiasua, vaan se oli tallentunut Nooran kehoon. Kehomuistin avulla traumamuistot voitiin kuitenkin palauttaa. Näin tiedettäisiin, mitä Nooralle oli tapahtunut.
Äiti sanoo, että hän oli nähnyt tapaamisessa kaavion, johon oli piirretty Nooran ääriviivat, ja eri puolille kehoa oli kirjoitettu nimiä. Äiti sanoo kysyneensä, mitä nämä nimet ovat ja hänelle vastattiin, että ne ovat Nooran ”osia”. Osilla oli sellaisia nimiä kuin Toivoton tai Tunnoton. Äiti puhuu niistä sivupersoonina.
Osat olivat kuulemma syntyneet, koska Nooran mieli oli ollut liian hauras käsittelemään traumaa. Hän oli siirtänyt traumat osilleen, jotta oikea Noora voisi elää normaalia elämää. Osat eivät olleet tietoisia toisistaan, mutta ne eivät suostuneet olemaan hiljaa. Ne kipuilivat kaikenlaisina ongelmina. Ne halusivat tappaa itsensä, ei Noora. Hoidon tavoitteena oli saada osat tunnistamaan toisensa ja olemaan samaa mieltä keskenään – eli integroitumaan yhdeksi kokonaisuudeksi Näin Noora paranisi. Omituisena yksityiskohtana äiti muistaa, että Nooran ääriviivojen sisään oli piirretty kissa.
Äiti sanoo olleensa tapaamisen jälkeen toiveikas. Nyt tiedettiin, mikä Nooraa vaivaa, ja häntä voitiin hoitaa. Samaa toiveikkuutta ei kuitenkaan näkynyt Noorassa. Eräänä iltapäivänä Noora oli soittanut äidilleen töihin, ja sanonut, ettei hän jaksa enää. Äiti kertoo soittaneensa isälle, että tämä ajaisi heti kotiin - isä ehtisi työpaikaltaan kotiin nopeammin. Isä sanoo, että kun hän pääsi kotiin, Noora oli viiltänyt käsivartensa auki ranteesta kyynärtaipeeseen. Verta oli suihkunnut ympäriinsä ja Noora oli huutanut ”en minä tätä tehnyt, en minä tätä tehnyt”. Myöhemmin he ymmärsivät, että Nooran mielessä ranteet oli viiltänyt auki jokin hänen sivupersoonansa.
Toinen pelottava episodi oli sattunut ystävän kanssa. Ystävä oli viettänyt Nooran kanssa iltaa kaupungilla, ja he olivat sen jälkeen menneet ystävän kämpille nukkumaan. Kun ystävä oli koettanut herättää Nooraa seuraavan päivän aamuna, Noora ei herännyt. Ystävä yritti uudelleen iltapäivällä, mutta ei saanut Nooraa hereille vieläkään. Ystävä soitti äidin paikalle, mutta äitikään ei saanut häntä hereille, ja nyt päivä oli kääntymässä iltaan. Noora oli viety sairaalaan, mutta hän ei ollut herännyt sielläkään. Vasta kolmen vuorokauden kuluttua Noora alkoi hourailla ja kysyi yhtäkkiä, mitä kello on.
Kukaan ei tiedä, mitä Nooralle oli tuolloin tapahtunut. Huumeseulasta ei ollut paljastunut mitään. Lääkeseulasta oli löytynyt vanhan sukupolven trisyklisiä masennuslääkkeitä, jollaisia ei ole löytynyt hänen reseptivihostaan. Isä sanoo, ettei kukaan tiedä, mistä hän oli lääkkeet saanut. Trisykliset masennuslääkkeet voivat vahvistaa alkoholin tai rauhoittavien lääkkeiden vaikutusta, mutta nekään tuskin yksin selittävät Nooran pitkää nukkumiskohtausta.
"Sinä olet minun tyttäreni lääkäri. Miten sinä voit tehdä tällaista", hän oli huutanut. Psykiatri on suunnilleen Nooran isän ikäinen.
Itsetuhoisuuden ja psyykkisen huonovointisuuden vuoksi Noora vietti suuren osan kevättä ja käytännössä koko kesän suljetulla osastolla. Syksy ei kuitenkaan tuonut tullessaan yhtään parempia uutisia. Noora kertoi äidilleen, että tämän ei enää tarvinnut maksaa terapian kuluja. Noora oli kuulemma sopinut psykiatrin kanssa, että hän maksaa terapian tekemällä oikolukuja, hakuja ja käännöksiä, joita terapeutti tarvitsi tutkimusprojektiaan varten. Ystävä vahvistaa, että Noora oli kertonut saman myös hänelle.
Äiti koki, että järjestely oli huono. Nooran diagnoosi oli tuolloin kompleksinen dissosiatiivinen identiteettihäiriö, eli vanhalta nimeltään sivupersoonahäiriö. Nyt psykiatri antoi Nooralle vapaat kädet tutustua kaikkeen diagnoosiaan koskevaan ammattikirjallisuuteen. Äiti sanoo, että mitä enemmän Noora opiskeli diagnoosiaan, sitä enemmän hän muuttui sen näköiseksi. "Hän opiskeli ja puhui siitä jatkuvasti, ja käytti niin tieteellistä kieltä, etten enää ymmärtänyt häntä."
Vielä omituisempaa oli kuitenkin tulossa. Äiti sai jälleen kutsun yhteistapaamiseen psykiatrin ja Nooran kanssa. Äidin mukaan Noora oli istunut huoneessa hermostuneen oloisena, ja tunnelma oli ollut vaivautunut. Sitten Noora oli sanonut psykiatrille: "Sanotko sinä vai sanonko minä?"
Äiti sai kuulla, että psykiatri ja Noora olivat rakastuneita. He olivat aloittaneet seurustelun ja käytännössä asuivat yhdessä. Äiti kertoo olleensa pettynyt ja raivoissaan. "Sinä olet minun tyttäreni lääkäri. Miten sinä voit tehdä tällaista", hän oli huutanut. Psykiatri on suunnilleen Nooran isän ikäinen.
Kun tilanne rauhoittui, äiti oli keskustellut mahdollisuudesta vaihtaa terapeuttia. Hänelle kuitenkin vakuutettiin, että psykiatrin vaihtaminen on mahdotonta, sillä vain hänellä oli ammattitaitoa auttaa Nooran kaltaisia potilaita.
Äiti sanoo kokeneensa tilanteen täysin mahdottomana. Äidin mukaan psykiatri oli kehottanut Nooraa katkaisemaan välit vanhempiinsa, mutta samalla hän oli sitonut Nooran itseensä.
Äiti sanoo, että Noora piti yhteyttä häneen, mutta muuten hän noudatti psykiatrin ohjeita. Esimerkiksi joulun alla Noora ilmoitti, ettei hän voinut viettää sitä perheensä kanssa. Sen joulun vanhemmat viettivät ilman Nooraa, tietämättä, että asiat olivat kulminoitumassa nopeasti. Noora oli nimittäin näihin aikoihin jo kertonut ystävälleen ja äidin siskolle, että traumamuisto oli saatu terapiassa esiin. Nyt Noora tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut: isä oli raiskannut hänet, kun hän oli ollut nelivuotias.
Tammikuussa Noora kertoi saman äidille. "Olin niin järkyttynyt", äiti sanoo. "Väite oli niin uskomaton, että pidin sitä totena. Ei kukaan sanoisi sellaista, ellei se olisi totta." Äiti kuitenkin ihmetteli, miten Noora ei tätä ennen ollut muistanut hyväksikäytöstä mitään. Noora oli vastannut, että hän ei muistanut mitään, koska hän oli dissosioinut, eli siirtänyt kokemuksen osilleen. Oli siis niin kuin hyväksikäyttöä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Terapiassa muisto kuitenkin oli saatu esiin.
Äiti sanoo, että selitys kuulosti niin uskomattomalta, että hän halusi kuulla toisen mielipiteen. Psykiatri antoi Nooran kautta äidille puhelinnumeron kahdelle kollegalleen ja ohjeen tutustua Traumaterapiakeskuksen sivuihin. Äiti sanoo lukeneensa Traumaterapiakeskuksen sivuilta löytyneitä artikkeleita yötä myöten, ja että ne vahvistivat Nooran kertomaa. Keskuksen materiaaleista kävi ilmi, että seksuaalisen hyväksikäytön trauma voi unohtua ja palautua mieleen terapiassa, ja että ihminen voi "ulkoistaa" traumansa persoonallisuutensa muille osille.
Äiti sanoo käyneensä myös tapaamassa psykiatrin kollegaa, traumapsykoterapeuttia. Äidin mukaan traumapsykoterapeutti vahvisti nämä väitteet. Terapeutti oli sanonut, että äitiä itseäänkin on voitu lapsena käyttää seksuaalisesti hyväksi ilman, että hän muistaisi sitä tietoisesti. Lisäksi terapeutti vahvisti, että sivupersoonat ovat yleisiä; monet hänen potilaistaan kuulemma vaihtoivat persoonasta toiseen kesken istunnon.
Kun aloitin jutun tutkimuksen yli vuosi sitten, minulla oli suunnitelmissa lähettää vapaaehtoinen äänityslaitteen kanssa Nooran psykiatrin vastaanotolle. Näin saisin materiaalia psykiatrin suljettujen ovien takaa enkä olisi vain vanhempien kertoman varassa. Psykiatri ei kuitenkaan suostunut ottamaan uusia potilaita vastaan. Saimme psykiatrilta kuitenkin yhteystietoja tämän kollegoille, jotka antavat samanlaista hoitoa, ja joita vapaaehtoinen tapasi.
Tunnin tapaamisessa vapaaehtoinen kertoi traumaterapeuteille epämääräisistä oireista. Seuraava katkelma yhden terapeutin vastaanotolta edustaa hyvin traumaterapeuttien ajattelua. Olen muokannut katkelmaa niin, ettei kukaan voi tunnistaa siitä itseään:
– Entä sitten tuo dissosiaatio, onko se sinulle tuttu?
– Olen siitä jonkin verran lueskellut.
– Jos ajattelemme ihmisen mieltä, niin mitä nuorempi ihminen on, sitä vähemmän hänellä on psyykkisiä puolustusmekanismeja… Jos lapselle tulee eteen jokin traumaattinen kokemus, niin hänen mielensä ei kykene käsittelemään sitä perinteisten puolustusmekanismien kautta. Silloin mielellä on kaksi mahdollisuutta: Jos mieli on heikko, se hajoaa ja jos se on vähän vahvempi, se dissosioituu. Jos mieli hajoaa, niin edessä on todella vaikeita ongelmia, kuten psykoosi tai bipolaarinen oireyhtymä. Dissosiaatiossa mieli sen sijaan eristää tunteet, myös kehotunteet, ja lapsi kykenee tällä tavalla sietämään tilannetta. Jos tällainen trauma tapahtuu alle kolmen vuoden iässä, niin dissosiaatio on vääjäämätön.
Tutkimusprofessori ja oikeuspsykiatri Hannu Lauerma on tutustunut katkelmaan. "Kyseessä on spekulointi vailla mitään tieteellistä pohjaa", hän sanoo. "Potilaalle annettu selitys vaikuttaa johdattelevalta ja tungettelevalta. Tällainen ei kuulu normaaliin psykoterapiaan."
Äiti ei uskaltanut heti puhua Nooran syytöksestä isän kanssa, koska pelkäsi tämän reaktiota. Mitä jos hän menisi räyhäämään psykiatrille ja pahentaisi Nooran tilannetta? Mutta sitten Noora teki sen itse.
Oli sunnuntai-ilta ja isä oli toimistolla iltatöissä. Hän sai yllättäen Nooralta tekstiviestin: "Mitäs kuuluu <3." "Ihmettelin että mistä nyt tuulee", isä sanoo. Noora oli ollut kylmäkiskoinen häntä kohtaan pitkään. Olikohan tekstiviesti tullut väärälle henkilölle?
Hetken kuluttua Noora oli kuitenkin soittanut. Hän oli ollut iloinen ja puhelias ja jutellut niitä näitä. Aivan eri tyttö kuin mihin oli totuttu viime vuosina. Sitten Noora oli alkanut kysellä kummallisia kysymyksiä.
Isä sanoo, että ensin Noora oli kysynyt kysymyksiä nukkumajärjestyksestä silloin, kun hän oli ollut pikkutyttö. Nukkuiko hän esimerkiksi isän vieressä? Sitten hän oli alkanut kysellä sellaisia kysymyksiä kuin onko lapsi hänen mielestään seksuaalinen olento ja voiko aikuinen olla lapsista seksuaalisesti kiinnostunut. Isä sanoo hermostuneensa kysymyksistä ja vaatineensa selitystä. Silloin Noora oli huutanut puhelimeen, että isä oli raiskannut hänet, kun hän oli ollut neljävuotias, ja hän aikoi viedä jutun poliisille.
Isä sanoo olleensa täysin pöllämystynyt. ”Aivan kuin olisi potkaistu mahaan.” Hän sanoo soittaneensa äidille, mutta puhelin oli varattu. "Ajattelin, että hän puhuu Nooran kanssa."
Isä oli oikeassa. Äiti sanoo, että Noora soitti hänelle eikä hän unohda sitä puhelua koskaan. "Noora oli aivan absurdissa tilassa". Äiti sanoo, että Nooran olisi pitänyt olla suljetulla osastolla, mutta hän ei ollut. Hän oli ollut psykiatrin seurassa koko puhelun ajan, ja he olivat äänittäneet puhelun. Kun Noora pääsi takaisin suljetulle osastolle, sieltä soitettiin äidille. Noora oli niin tolaltaan, että henkilökunta pelkäsi hänen tekevän jotakin itselleen, ja hänet laitettiin valvontaan.
Isä oli puhelun jälkeen jäänyt istumaan työpöytänsä ääreen mustan järkytyksen vallassa. Vielä ennen kuin hän nukahti, hän sai tekstiviestin. Se oli Nooralta ja siinä luki: ”Anteeksi, mau!”
"Mau? Mikä ihmeen mau", isä oli ihmetellyt. Myöhemmin hän sai selityksen. Se oli se kissa, jonka äiti oli nähnyt piirrettynä Nooran ääriviivoihin psykiatrin toimistolla - yksi Nooran sivupersoonista
Äiti sanoo, että tämän puhelun jälkeen kaikki oli enää pelkkää alamäkeä. Nooraa ei saanut enää puhutella Noorana, vaan monikossa, koska kaikki sivupersoonat piti ottaa huomioon. Äiti kertoo, että kun hän eräänä päivänä oli pyytänyt Nooraa ulos kävelylle, hän suostui iloisena, mutta hetken päästä perui, koska yksi sivupersoonista ei suostunut tapaamiseen. Sivupersoonien oli oltava kaikesta samanmielisiä.
Äidin mukaan sivupersoonia alkoi tulla lisää. Yksi niistä oli tyttö, jonka oli pakko huorata. Toinen oli kylmäverinen sadisti, jolla ei ollut mitään empatiakykyä. Ainakin kolme sivupersoonista oli miehiä, kaikki pahoja tai hyväksikäyttäjiä. Jotkut sivupersoonista olivat vauvoja, ja jotkut olivat sellaisia nimiä kuin Välinpitämätön, Kylmä ja Kuollut. Noora itse oli pelkkä julkisivu, ja äiti sanoo, että hän puhui usein halustaan eliminoida Noora-persoona kokonaan. Nooran viimeisessä laskelmassa hänellä on 25 sivupersoonaa.
Äiti sanoo, että sivupersoonat hallitsivat Nooran elämää niin vahvasti, ettei hän osannut vielä silloin kyseenalaistaa niitä. Ystävä kertoo, että Nooran sivupersoonat tekivät kommunikoinnin Nooran kanssa mahdottomaksi. Noora kertoi psykiatrin sanoneen, että sivupersoonien suuri määrä todistaa siitä, miten rajua hyväksikäyttö oli ollut.
Äidin mukaan myös Nooran palautetut muistot muuttuivat kesän myötä entistä hurjemmiksi. Noora oli kertonut äidilleen, että seksuaalista hyväksikäyttöä ei ollutkaan tapahtunut vain neljävuotiaana, vaan vaikka kuinka monta kertaa. Viimeinen muistikuva oli ajalta, jolloin Noora oli ollut viisitoistavuotias. Raiskaukset olivat koko ajan brutaalimpia. Noora sanoi näkevänsä niistä jatkuvasti takaumia. Hän ei voinut estää niitä, ja ne kiduttivat häntä ja estivät häntä nukkumasta. Noora yritti itsemurhaa kaksi kertaa. Ensin hän yritti tappaa itsensä lääkkeillä. Sitten hän koetti hirttäytyä vessaan kylpytakin vyöhön, mutta vyö oli mennyt katki, ja Noora oli itse soittanut ambulanssin.
Äiti sanoo, että näihin aikoihin Noora oli itsekin tullut siihen tulokseen, että suhde psykiatriin oli ollut karkea virhe. Noora oli syyttänyt suhteesta psykiatria. Ystävä kertoo, että Noora yritti viimeisinä kuukausina monta kertaa riuhtaista itsensä irti suhteesta, mutta rimpuilu vain osoitti, miten hyödytöntä se oli. Äiti ja ystävä ovat vakuuttuneita, että Noora oli riippuvainen psykiatrista.
Itsemurhayritykset olivat syksyllä vieneet Nooran jälleen suljetulle osastolle. Siellä äiti oli kannustanut Nooraa kertomaan henkilökunnalle, että hänen terapeuttinsa on enemmänkin kuin terapeutti. Noora oli vastahakoinen, mutta suostui siihen. Äiti sanoo, että psykiatrisen osaston henkilökunta oli järkyttynyt tiedosta, ja lupasi olla asiasta yhteydessä Valviraan.
Sitten kului muutama päivä. Äiti sai soiton suljetulta osastolta. Noora oli hirttäytynyt huoneensa vessaan, ja hänet oli viety ambulanssilla keskussairaalaan. Toivoa oli, mutta vain vähän. Kun vanhemmat pääsivät perille keskussairaalaan, toivoa ei enää ollut. Tällä kerralla Noora oli varmistanut, että itsemurha onnistuisi. Hän oli käyttänyt kahta vyötä.
Toinen luku
Tutkiessani Nooran tarinaa sain mielenkiintoisen vihjeen. Länsirannikolla toimiva poliisi suostui kertomaan tapauksesta, jonka hän ajatteli johtuvan valemuistoista. Siinä keski-ikäinen nainen, joka toipui tapaturmaisesta onnettomuudesta, hakeutui yksityisen naishenkilön pitämään terapiaan.
Terapian oli tarkoitus tukea naista tämän kuntoutumisessa, mutta sitten tapahtui omituinen käänne. Terapeutti oli ehdottanut, että nainen voisi kokeilla niin sanottua heikomman käden terapiaa. Sen ideana oli, että kun nainen kirjoittaisi heikommalla kädellään, äänessä olisi hänen lapsiminänsä, ja kun hän kirjoittaisi vahvemmalla kädellään, äänessä olisi hänen nykyinen minänsä. Kun lapsiminä ja aikuisminä keskustelisivat keskenään, voisi syntyä hedelmällistä ja terapeuttista vuorovaikutusta.
Vuorovaikutusta kyllä tuli, mutta ei hedelmällistä. Heikompi käsi nimittäin alkoi muistaa. Se alkoi kirjoittaa muistoja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, rikoksista ja murhista. Tästä muutaman kuukauden kuluttua nainen marssi poliisille, mukanaan kaksi paksua päiväkirjaa täynnä heikomman käden kirjoitusta. Nainen oli itkenyt, että muistoja tuli koko ajan lisää. Vasen käsi ei suostunut lopettamaan. Poliisi on selvittänyt naisen muistoja, ja todennut, ettei niissä ole mitään perää.
En ole voinut olla ajattelematta tätä tarinaa, kun olen kuunnellut Nooran läheisten kertomusta hänen viimeisestä kesästään. Uusia sivupersoonia ja uusia muistoja raiskauksista tuli koko ajan lisää. Aivan kuin joku olisi avannut Nooran päästä Pandoran lippaan, josta muistot tulivat, ja jonka kansi ei enää suostunut sulkeutumaan.
Laajemmat akateemiset kysymykset Nooran tarinan taustalla ovat: Voiko traumamuisto unohtua, voiko unohtuneen traumamuiston saada jollakin terapeuttisella tekniikalla esiin ja voiko mieli hajota erillisiin persoonankaltaisiin osiin, jotka eivät ole tietoisia toisistaan. Ongelmana on, että näistä kysymyksistä vallitsee kaikkien aikojen tiedesota. Traumaorientoituneet terapeutit ja lääketiedettä edustavat psykiatrit ovat näistä asioista hyvin erimielisiä. Ensin mainitut perustavat praktiikkansa tällaisten tapausten hoitamiseen, jälkimmäisten mielestä tieteellinen näyttö tällaisista tapauksista on hyvin vähäistä, ja nämä potilaat tarvitsisivat toisenlaista hoitoa.
Näistä erimielisyyksistä johtuen trauman hoito on alkanut eriytyä yhä selvemmin omaksi kentäkseen, jonka päätoimijat ovat yksityisiä traumaterapeutteja, ja joilla on omat omat lääketieteestä poikkeavat käsityksensä ja käytäntönsä. Monet potilaat kuitenkin äänestävät jaloillaan traumaorientoituneiden terapeuttien puolesta. Kuten Noora, he kokevat saavansa traumaterapeuteilta enemmän ymmärrystä kuin julkisen puolen psykiatriasta. He kokevat, että traumaterapiassa heitä kuunnellaan ja heidän sisäinen kokemuksensa otetaan tosissaan. On lohduttavaa, kun pitkään jatkuneille monimutkaisille ongelmille löytyy yksinkertainen selitys unohtuneesta traumasta.
Lääketieteen näkökulmasta Nooran traumamuistoilla on kuitenkin monia valemuistoon viittaavia merkkejä. Ensinnäkään Nooralla ei ollut mitään muistikuvaa hyväksikäytöstä, eikä hän ollut viitannut sanallakaan sellaiseen mahdollisuuteen ennen terapiaa. Äiti sanoo, että Noora kävi lähes vuoden mittaisen taistelun sitä ajatusta vastaan, että hyväksikäyttäjä olisi isä. Myös ystävä muistaa Nooran miettineen, että ehkä hän on keksinyt kaiken, mutta terapian jatkuessa hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi, että hyväksikäyttö on totta. Terapian kuluessa muistoja syntyi koko ajan lisää, mikä viittaa vahvasti siihen, että muistot olivat terapialähtöisiä.
Nooran jälkeenjääneistä papereista löytyy vihko, jossa Noora-persoona keskustelee muiden sivupersoonien kanssa. Siinä Noora-persoona ei halua myöntää, että isä olisi käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen. Muut sivupersoonat kuitenkin vaativat häntä vaikenemaan, ja ne korostavat, että niillä on ylivoima. Nooran läheiset myös muistavat, millä tavalla muisto hyväksikäytöstä kehittyi Nooran mielessä. Sen jälkeen kun epäilys hyväksikäytöstä oli herännyt, Noora oli katsellut lähes pakkomielteisesti vanhoja valokuvia, kotivideoita ja vaellellut ahdistuneena kotinsa huoneissa koettaen visualisoida, mitä missäkin huoneessa olisi voinut tapahtua ja kenen kanssa. "Hän täytti muistinsa tyhjät aukot omilla kuvitelmillaan", äiti sanoo.
Nooran jälkeenjääneistä papereista löytyy myös todennäköinen skenaario sille, mistä Nooran valemuisto on saanut alkunsa. Aiemmin on kerrottu, että ollessaan hoidossa syömishäiriöyksikössä, Noora kävi keho- ja liiketerapiassa. Noora kertoo yhdessä kirjoituksessaan, että kehoterapeutti oli eräässä tapaamisessa kuljettanut kättään Nooran vartalon yläpuolella. Kun terapeutin käsi oli vatsan kohdalla, Noora oli reagoinut voimakkaasti ja vetäytynyt pois. Terapeutti oli sanonut, että Nooralle oli tapahtunut jotakin pahaa tämän ruumiinosan alueella.
Myöhemmin Noora mainitsee samassa kirjoituksessa, että keho- ja liiketerapiassa voidaan saada selville "autenttisia seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksia". Ystävä muistaa Nooran pohtineen tätä kokemusta paljon: "Kehoterapeutti oli sanonut hänelle, että kyllä sinulle on jotakin hirveää tapahtunut." Kyseinen liike- ja kehoterapeutti tunsi psykiatrin, ja tätä kautta Noora sai häneen yhteyden. Äiti sanoo uskovansa, että Nooran omat epäilyt seksuaalisesta hyväksikäytöstä ovat lähtöisin tästä liike- ja kehoterapiasta, ja että epäily seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli kulkeutunut kehoterapeutilta psykiatrille jo ennen kuin tämä tapasi Nooran.
Nooran diagnoosi, dissosiatiivinen identiteettihäiriö (DID), on yksi asia, jota ei voi niellä ilman reilua annosta skeptisyyttä. Kysyn kolmelta psykiatrilta, Hannu Lauermalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkolalta ja psykiatrian professori Hasse Karlssonilta, ovatko he törmänneet koskaan uransa aikana DID-potilaaseen. Kaikki vastaavat, etteivät ole nähneet potilasta, jolla olisi ollut DID ainoana diagnoosina, eivätkä he ole kuulleet ainoastakaan kollegasta, jolla olisi ollut tällainen potilas. He kuitenkin muistuttavat, että toisinaan nähdään persoonallisuushäiriöistä kärsiviä potilaita, joiden käytös vaikuttaa siltä, kuin heillä olisi kaksi tai kolme persoonaa. "Silloinkin on tavallisimmin kyse siitä, että potilaalla on yksi persoona, joka vain toimii kovin huonosti", sanoo Lauerma. Näissäkin harvinaisissa tapauksissa potilaiden persoonallisuus on jakautunut näennäisesti vain kahteen tai korkeintaan kolmeen eri persoonaan, ja nämä osat ovat yleensä varsin hyvin tietoisia toisistaan. Väitteet kymmenestä tai kahdestakymmenestä persoonallisuudesta kuulostavat haastateltujen mielestä fantasialta.
Nooran DID-diagnoosi on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että Lauerman mukaan kaikki DID:n oireet voidaan periaatteessa saada aikaan psykoterapiassa. Jos potilas on hyvin suggestioherkkä ja hauraassa tilassa ja terapeutti on erityisen kiinnostunut DID:stä, tarvittavat ainekset ovat kasassa. Tästä on olemassa ennakkotapaus Yhdysvalloista.
Nämä tapahtumat alkoivat 1950-luvulla New Yorkissa, kun nuori ja epävakaa nainen nimeltä Shirley Mason hakeutui terapiaan ja sai terapeutikseen freudilaista koulukuntaa edustavan Cornelia B. Wilburin. Terapian kuluessa Mason oppi, että hänen terapeuttinsa oli erittäin kiinnostunut sivupersoonahäiriöstä, joka oli tuolloin lähinnä teoreettinen diagnoosi. Mason koki, että terapeutti ei pitänyt häntä kiinnostavana, joten hän alkoi esittää erilaisia persoonallisuuksia. Se sai terapeutin huomion, ja he aloittivat intensiivisen terapian. Terapiassa Mason sai totuusseerumia, jonka tuolloin uskottiin tuovan unohdetut ja traumaattiset kokemukset pintaan, ja tavallaan näin kävikin. Aineen ja terapeutin vaikutuksen alla esimerkiksi lapsuuden kitarisaleikkaus muuttui seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Wilbur diagnosoi Masonilta kaikkiaan 16 sivupersoonaa.
Masonin tarina julkaistiin vuonna 1973 kirjana nimeltä Sybil (kirjan kirjoitti Wilburin yhteistyökumppani, toimittaja Flora Rheta Schreiber) ja samannimisenä elokuvana vuonna 1976, pääosassa Sally Field. Sekä kirja että elokuva saivat valtavan suosion, ja niiden kautta sivupersoonahäiriö tuotiin suuren yleisön tietoisuuteen. Etenkin elokuvan jälkeen Yhdysvalloissa diagnosoitiin valtava määrä sivupersoonahäiriöitä.
Totuus terapian laadusta alkoi valjeta vuonna 2011, kun tutkiva toimittaja Debbie Nathan törmäsi Schreiberin arkistoituihin papereihin. Niistä kävi ilmi, miten psykiatri ja toimittaja yhteistyössä vääristelivät totuutta tehdäkseen tarinastaan myyvemmän. Papereiden joukossa on myös Shirley Masonin kirje terapeutille. Kirjeessä hän myöntää valehdelleensa ja toteaa, ettei hänellä koskaan ole ollut sivupersoonia. Nathanin mukaan Mason oli yksinäinen nainen, joka halusi vain huomiota terapeutiltaan, ja joka ilmeisesti tuli myös terapeutistaan riippuvaiseksi. Mason muutti Wilburin perässä pois New Yorkista ja eli hänen varjossaan, kunnes Wilbur kuoli vuonna 1992.
Äiti sanoo, että mikään Nooran käytöksessä ei koskaan viitannut sivupersooniin, ennen kuin hän aloitti terapian psykiatrin luona. Ystävä vahvistaa: "Kaikki puhe sivupersoonista tuli mukaan vasta terapian aloittamisen jälkeen." Nooralta löytyy tosin kaksi julkisen terveydenhuollon puolella tehtyä DID-diagnoosia, mutta nekin on tehty vasta sen jälkeen, kun tapaamiset psykiatrin kanssa olivat alkaneet. Äiti epäilee, että julkisen puolen psykiatrit eivät halunneet kyseenalaistaa Nooraa hoitavan psykiatrin diagnoosia. Julkisen puolen diagnoosit on tehty erilaisia hakemuksia varten. Nooran muut diagnoosit julkiselta puolelta ovat syömishäiriö, toistuva masennus ja epätyypillinen persoonallisuushäiriö.
Terminologiasta on syytä mainita sen verran, että traumaterapeutit eivät mielellään käytä termiä sivupersoona, vaan he puhuvat aina "osista". Nooran osien kohdalla sana sivupersoona on mielestäni kuitenkin perusteltu. Joillakin hänen "osistaan" oli miehen tai naisen nimi ja oma luonteensa täsmälleen samalla tavalla kuin sivupersoonia on kuvattu sivupersoonahäiriössä.
Nooran puhelinsoitto isälle ansaitsee myös kommentin. Äidin käsityksen mukaan puhelinsoitto oli osa terapiaa, ja äidillä on jäljellä muistiinpanoja, joita Noora oli tehnyt puhelinsoiton jälkeen. Noora oli isältä saatujen tietojen perusteella piirtänyt kaavion lapsuudenaikaisesta nukkumisjärjestelystä; missä nukkui isoveli, missä Noora ja missä vanhemmat. Äiti sanoo, että kaavio on virheellinen - sängyt eivät olisi mahtuneet pienessä huoneessa siihen järjestykseen, mihin ne oli piirretty. Noora on kirjannut ylös myös psykiatrin kommentteja: "Isän reaktio naiivi ja kypsymätön." "Nooran suoritus upea, silmät loistivat innostuksesta." Jälkimmäinen kommentti on varsin erikoinen, jos sitä verrataan siihen järkytyksen tilaan, jossa Noora palasi suljetulle osastolle puhelinsoiton jälkeen. Puhelinsoitto on myös siinä mielessä erikoinen, että psykiatri tuntuu käytännössä lyöttäytyneen salaliittoon potilaansa kanssa, koettaen yhteistuumin saada isän paljastamaan itsensä.
Professori Sami Pirkola sanooo, ettei edellä kuvatunlaisella toiminnalla ole mitään tekemistä tämän päivän psykiatrian kanssa. "Kertomus edustaa käytännössä kaikkea sitä, mistä moderni psykiatria on järjestelmällisesti pyrkinyt eroon", hän sanoo. Hän toivoo, etteivät lukijat erehtyisi vetämään yhtäläisyysviivoja jutussa kuvaillun menettelyn ja nykyisen psykiatrian välille.
Psykiatri teki itse sitä, mistä hän minua syytti.
Monille asiantuntijoille tapauksen kuohuttavin piire on kuitenkin se, että psykiatri aloitti seksisuhteen Nooran kanssa. Ihastuminen ja rakastuminen ovat toki luonnollisia ansakuoppia terapiatyössä, mutta Nooran tapauksessa on piirteitä, jotka tekevät asian erityisen tuomittavaksi. Näistä raskauttavin on se, että terapiassa oli nimenomaisesti kyse lapsuudessa tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön trauman hoitamisesta. Noora uskoi, että hänen ongelmansa juontuivat seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja psykiatri, jonka piti häntä auttaa, halusikin potilaaltaan seksiä itsekin.
Emme tiedä, onko muisto isän seksuaalisesta hyväksikäytöstä tullut ennen vai jälkeen seksisuhteen alkamisen, mutta sillä ei ole erityistä väliä. Mitä tahansa voi tapahtua, kun auktoriteettiasemassa oleva aikuinen mies – joka tässä tapauksessa on vielä isän ikäinen – aloittaa seksisuhteen mieleltään näin epävakaan, nuoren potilaan kanssa, joka uskoo tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.
Isä sanoo, että tätä puolta tarinasta hänen on kaikista vaikeinta ymmärtää. "Psykiatri teki itse sitä, mistä hän minua syytti - käytti riippuvaista tytärtäni seksuaalisesti hyväksi"
Valviran huomautus koski sekin nimenomaisesti seksisuhdetta. Valvira kuitenkin moitti psykiatria vain siitä, ettei hän lopettanut terapiaa, kun seksisuhde alkoi. Korkman ihmettelee, miksi moitteita ei tullut siitä, että seksisuhde ylipäänsä alkoi. "En voi kuvitella epäeettisempää toimintaa kuin aloittaa seksisuhde nuoren ja hyvin sairaan potilaan kanssa tässä tilanteessa."
Juttua tutkiessa minulta on kysytty, eikö Nooran tapaus ole vain surullinen yksittäistapaus. Psykiatri on ylittänyt lääkärille sopivia rajoja ja tehnyt virheitä, mutta tällainen tuskin on kovin yleistä suomalaisessa terapeuttikunnassa. Jos jätetään tapaus laskuista pois, eikö kokonaiskuva suomalaisesta terapiakentästä ole kuitenkin hyvä ja asiallinen?
Kuinka yleistä unohtuneiden traumojen terapoiminen on Suomessa, on kysymys, johon kukaan ei tiedä vastausta ja jota on myös äärimmäisen hankala selvittää. Terapeutit pääsääntöisesti eivät myönnä tällaista toimintaa, joten ainoa keino saada tietoa aiheesta on kuunnella omaisten kertomuksia. Koska unohtunut trauma on lähes aina lapsuudessa tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö, syytös on niin häpeällinen, että se pitää omaisten suut tehokkaasti kiinni. Kynnys avautua toimittajalle on erittäin korkea, minkä vuoksi tarinat eivät tule julkisuuteen, ja viranomaiset tulkitsevat, että ongelmaa ei ole.
Pelkästään Nooran tapauksen anatomia antaa kuitenkin aihetta olettaa, että ongelma ei ole aivan pieni. Saihan äiti vahvistuksen psykiatrin väitteille kahdelta traumapsykoterapeutilta ja Traumaterapiakeskuksen materiaaleista. Traumaterapiakeskus kouluttaa traumapsykoterapeutteja, ja jos siellä viljellään tällaisia käsityksiä, ne leviävät laajalle traumaan erikoistuneiden terapeuttien parissa. Lisäksi olen aiemmin kirjoittanut valemuistoepäilyistä koskien lestadiolaisten keskuudessa esitettyjä hyväksikäyttöväitteitä.
Kukaan ei voi tietenkään tietää, mikä Nooran kohtalo olisi ollut, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos hän ei olisi koskaan tavannut psykiatria, jos hän ei koskaan olisi alkanut epäillä seksuaalista hyväksikäyttöä, ja jos hän olisi säästynyt sivupersoonallisuuksiensa aiheuttamalta sisäiseltä kakofonialta. Kaikki tämä aiheutti kuitenkin sen, että Noora ajautui yhä kauemmaksi kaikesta, mikä muistutti normaalia elämää. Noora itsekin spekuloi muistivihossaan, miten hän koskaan voisi sopeutua normaaliin elämään, kun hänen minuutensa oli vain kokoelma trauman synnyttämiä dissosiatiivisia osia. Miten kukaan voisi koskaan ymmärtää hänen kokemustaan, hänen elämänsä irrallisuutta arkitodellisuudesta ja sen painajaismaista unenomaisuutta.
Kolmas luku
Otan lopuksi yhteyden psykiatriin. Selitän, että olen selvittänyt Nooran läheisten väitteitä, ja kysyn, haluaako hän kommentoida asiaa. Hän vastaa pitkähköllä viestillä, jonka olennainen sisältö jutun kannalta on tämä: Psykiatri ei suostu vastaamaan kysymyksiin, mutta hän on valmis pitkiin kahdenkeskisiin tapaamisiin, joissa hän koettaa avata ajatteluaan traumasta ja sen hoidosta. En suostu psykiatrin ehdotukseen, mutta teen vastaehdotuksen. Lupaan julkaista hänen vastauksensa editoimatta, niin että hän voi luottaa saavansa kerrottua versionsa omin sanoin. En saa vastausta, joten lähetän vielä yhden viestin, jossa kannustan häntä kertomaan oman versionsa. Psykiatri ei kuitenkaan enää palaa asiaan.
Jani Kaaro
11/2/2016
Lue Jani Kaaron jutut ennen muita
Jani Kaaro on palkittu tiedetoimittaja, jonka oivaltavat artikkelit herättävät ajatuksia ja laajaa huomiota.
Tue Kaaron journalistista työtä tilaamalla hänen tiedekolumninsa. Pääset lukemaan ne ennen muita ja mahdollistat juttusarjan jatkumisen.
Suoraan — ilman välikäsiä.
2,90 €
5,90 €
25,00 €
Päätä kuukausimaksusi summa itse. Voit keskeyttää tilauksesi milloin tahansa.
Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot
Kommentit (0)
Kommenttia ei voi muokata jälkikäteen.
Puheenaiheet
Tilaa maksuton Puheenaiheet-uutiskirjeemme
Haluan tarkkoja näkökulmia, ajattelemaan houkuttelevia juttuja ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.