Parissa edellisessä kirjoituksessani olen käsitellyt tutkijoihin kohdistuvaa häirintää ja pilkkaa. Luulin jo keksineeni ikiliikkujan, kun tekstien somejakojen alalaidat täyttyvät juuri sen kaltaisista kommenteista, joita kirjoitukseni käsittelivät.
Mutta maailmasta taitaa loppua rautalanka, jos yritän vääntää uudestaan ja uudestaan aidon kritiikin ja haukkumisen eroa. Mainittakoon nyt vielä, että painonpudotuskehotus ei ole tutkimukseeni eikä edes kolumnitekstin sisältöön mitenkään relevantisti liittyvä kommentti. Ja kritiikkiä se ei ole nähnytkään.
Tutkijoiden, toimittajien, poliitikkojen ja muiden yhteiskunnallisessa keskustelussa aktiivisesti mukana olevien ihmisten kohtaama häirintä on edelleen lähellä sydäntäni, ja minua kiinnostaa mitä sille voitaisiin tehdä.
Maalittamiseen liittyvä lainsäädäntö ja poliisin herkempi puuttuminen verkkoväkivaltaan ovat paljon peräänkuulutettuja rakenteellisia ratkaisuja. Ne eivät kuitenkaan ole edenneet mihinkään. Erilaiset dialogikampanjat, joita erityisesti media suosii, ovat hyviä yrityksiä ratkaista ongelmaa yksilöiden toiminnan ja keskustelukulttuurin muuttamisen tasolla. Ylen Hyvin sanottu ja Helsingin Sanomien Suomi puhuu ovat esimerkkejä tällaisista hankkeista. Vertaistukiverkostot verkkoväkivallan kohteille toimivat joskus hyvin. Myös vaikkapa yliopistojen häirinnän vastaiset julkilausumat ovat tärkeä viesti yliopistoyhteisön jäsenille ja yliopistojen somehäirintätiimit parhaimmillaan tarjoavat konkreettista apua häirinnän kohteelle. Samoin toimittajat voivat saada apua työyhteisössään ja työantajiltaan.
