Kun koirat kisaavat metsästystaidoissa, tarvitaan kokemusta ja hyvää tuuriakin. 

Haukku-ottelu kokoaa vuosittain maan parhaat suomenpystykorvat haukkumaan metsoja, teeriä ja pyitä. Kun lintu pyrähtää oksalle pakoon, koiran tehtävä on pitää se haukkumalla puussa kunnes isäntä tai emäntä on ryöminyt vaivihkaa näköetäisyydelle. Kisoissa lintua ei ammuta, mutta metsästäjä käy toteamassa haukun kohteen.  

Piireissä sanotaan, että suomenpystykorvan hännän liike ”lumoaa linnun puuhun”. 

— Tämmöinen näkemys on tosiaan syntynyt, sanoo Haukku-otteluiden ylituomarina toiminut Antti Aarnio.

— En osaa kuvailla linnun tunne-elämää, mutta kyllä sellainen lumovaikutus ihmiselle tulee, hän naurahtaa.

Aarniolle on jäänyt kisoista päällimmäiseksi mieleen tapahtuman hieno henki.

— Ottelussa ollaan ylpeitä siitä, että meillä on vielä tänäkin päivänä mukana tämmöinen koira, joka on ammoisista ajoista pitänyt Suomen heimoa tavallaan pystyssä. On voimakas tunne, että me vaalimme ottelussa kansallista kulttuuriamme, Aarnio selittää.

Haukku-ottelussa on kyse ikivanhan perinteen ylläpidosta. Rodun historia tekee selväksi, että se kytkeytyy tiiviisti Suomen kansan tarinaan. Suomenpystykorva on valittu syystä Suomen kansalliskoiraksi. 

SUPISUOMALAINEN KOIRA



Punertavia pystykorvaisia koiria on ollut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä metsästäjien apuna ja kotien vahtina satoja, ellei tuhansia vuosia. 1600-luvulla Lapissa kiertänyt ranskalainen tutkimusmatkailija Pierre Martin de la Martinière kuvaili nähneensä tummanpunaisia koiria, jotka olivat mahdollisesti suomenpystykorvan kantavanhempia.

— Sitähän ei kukaan tiedä, kuinka kauan se on Suomen heimon mukana ollut, Aarnio kertoo.

Hän selittää, että koira oli aikoinaan eräänlainen henkivakuutus, kun se toi ruokaa pöytään ja varoitti vihollisista. Ylläpito ei ollut vaikeaa, kun koira metsästi oman ruokansa.  

— Sen kummempia lukkoja ei tarvittu. Varkailla ja vierailla ei ollut mitään asiaa, kun se vain asusti pihapiirissä. Juuri siksi se löytyi aikanaan lähes joka talouden pihapiiristä, Aarnio sanoo.

Suomenpystykorvan historiaa luodataan syvältä Koiramuseon verkkonäyttelyssä, jonka laatimiseen myös Antti Aarnio on osallistunut. Sen artikkeleissa pannaan merkille, että Elias Lönnrotin keräämissä kansanrunoissa puhutaan koirasta, joka haukkuu kuusen alla suomenpystykorvan tapaan. Näyttely jopa mainitsee, että Suomen kivikautisista kalliomaalauksista löytyy koiramainen hahmo, jonka korvat ovat pystyt ja jonka häntä kaartuu tutulla tavalla selän ylle.

Suomenpystykorva määriteltiin rotuna Suomessa 1800-luvun lopussa. Suomen Kennelklubi laati kuvauksen maan pohjois- ja itäosissa yleisestä metsästyskoirasta ja lisäsi sen rotukirjaan ”suomalaisen haukkuvan lintukoiran” nimellä. Vasta vuonna 1946 rotu nimettiin suomenpystykorvaksi.

Suomenpystykorva on maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen metsästyskoira, koska se on jalostettu suoraan luonnonkannasta ilman risteytyksiä.

VASTUU TULEVAISUUDESTA

Nykyään Suomen Pystykorvajärjestö (SPJ) kantaa vastuun siitä, että rotu säilyy terveenä ja elinvoimaisena myös tuleville sukupolville. Se auttaa kasvattajia löytämään nartuille sopivia uroksia ja valvoo, että rodun perimä säilyy monimuotoisena.  

— Valitettavasti suomenpystykorvan historiassa on käytetty liian kapeaa jalostuskantaa, niin kuin monella muullakin rodulla, sanoo Thommy Svevar, joka toimii järjestössä suomenpystykorvien jalostusryhmän puheenjohtajana.

Svevar selittää, että jalostukseen valitaan mielellään vain parhaita huippuyksilöitä, mutta tämä johtaa helposti geenipohjan kapenemiseen. Rodun terveyden kannalta on tärkeää pitää perimä niin laajana kuin mahdollista. Järjestö rohkaisee kasvattajia valitsemaan jalostukseen muitakin kuin suosituimpia koiria. 

SPJ tukee rahallisesti niin sanottuun PEVISA-ohjelmaan kuuluvia joukkotarkastuksia, joissa kartoitetaan perinnöllisten sairauksien tilannetta. Järjestö edistää myös terveystutkimuksia, joiden avulla voidaan ehkäistä silmäsairauksien ja polvivaivojen periytymistä. Svevar painottaa, että sairaudet voidaan monesti tunnistaa vain tutkimuksella.

— Silmävikaa ei välttämättä huomaa koiralla muuten. Koira voi menettää osan näkökyvystään, mutta eläin on sellainen, että se ei näytä heikkouttaan. Se on luonnon laki, että heikolta ei saa näyttää.

EPILEPSIA EHTI KARATA KÄSISTÄ

Epilepsian karsiminen rodusta on menestystarina, joka tuo muiden rotujen yhdistyksiä kysymään neuvoja Suomen Pystykorvajärjestöltä.

Svevar sanoo, että tauti ehti yleistyä ennen kuin ongelmasta alettiin puhua. Kaikki kasvattajat eivät ilmoittaneet epilepsiakohtauksista vastuullisesti. Tittelit, voitot ja pentujen myynti olivat joillekin tärkeämpiä kuin tulevien koirasukupolvien terveys. 

— Se meni liian pitkälle aikoinaan, sanotaan 30 vuotta sitten. Kun Suomen Pystykorvajärjestö alkoi valvoa asiaa, epilepsiaa oli ehkä seitsemällä tai kahdeksalla prosentilla rodussa. Yleensä puhutaan, että jos jonkin sairauden osuus nousee yli kolmen prosentin, sitä pitää alkaa valvoa, Svevar kertoo.

Rodun epilepsia laitettiin kuriin laajalla hankkeella. Suomen Pystykorvajärjestö ja Kennelliitto käynnistivät projektin, johon saatiin mukaan maan parhaat asiantuntijat. Nykyään epilepsian esiintyvyys rodussa on 1—2 prosentin luokkaa. 

Järjestöllä on laaja tietokanta koirien epilepsiatapauksista. Kun kasvattaja suunnittelee jalostusta, hän voi tarkistaa tietokannasta koirien epilepsiatiedot ja yhdistelmästä syntyvän jälkeläisen epi-luvun. Luku kertoo, miten suuri riski koiralla on sairastua epilepsiaan.

Näistä kokemuksista halutaan kuulla koirajärjestöissä ulkomaita myöten. 

— Minulle on soitettu myös Belgiasta ja Norjasta, Svevar mainitsee. 

RODUN SOSIAALISET TAIDOT NOTKISTUVAT

Thommy Svevar painottaa, että suomenpystykorva on aikoinaan tuonut monelle perheelle ruokaa pöytään.

— Esimerkiksi minun mummolassani ukki ampui 15 metsoa ja teertä pystykorvan kanssa. Linnut myytiin ja niillä rahoilla taloon vedettiin sähköt, hän mainitsee koiran merkityksestä.

Svevar sanoo, että rotu on kansallista kulttuuria siinä missä historialliset rakennuksetkin. Suomenpystykorvaa on yritetty saada mukaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. 



Nykyajan sosiaaliset pystykorvat ovat toisenlaisia kuin menneiden vuosikymmenien räksyttävät pihavahdit. Svevar selittää, että nykykoirat elävät toisenlaista elämää ja sen myötä myös käytös on toisenlaista. Puoli vuosisataa sitten eläneet koirat pidettiin pihalla hihnassa ja ne varoittivat kärkkäästi isäntäväkeä vieraiden lähestymisestä. Nyt metsästyskaudet ovat rajatumpia, koirat elävät perheiden kanssa sisätiloissa ja tottuvat kaupungilla ja kauppareissuilla myös muihin koiriin. Rodun ajatellaan sopivan hyvin myös koko perheen lemmikiksi. 

Suomen Pystykorvajärjestö kuitenkin painottaa jalostuksessa nimenomaan metsästyskoiran ominaisuuksia. Jälkeläisiä tuotetaan yksilöillä, jotka on todettu hyviksi metsästyksessä. Suomenpystykorvien kanssa metsästetään metsäkanalintujen lisäksi esimerkiksi hirviä, näätiä ja supikoiria. Koira- ja metsästysjärjestöt pitävät perinnettä yllä järjestämällä koulutusta ja koirien metsästyskokeita. 

— Pystykorvaa pitää kouluttaa niin, että isäntä antaa sille mahdollisuuden kehittää liikunnalla rakennettaan ja toteuttaa samalla hiljalleen esiin tulevia viettejä ja vaistoja, Aarnio sanoo.

Metsällä revonkarvaisen haukkujan kanssa voi aistia jotain pohjoisen elämänmuodon ikiaikaisista kerroksista. Samantyyppisten koirien kanssa saalistettiin jo silloin, kun  metsästäjät käyttivät tuliaseiden sijasta jousia.

Svevar muistelee myhäillen reissua Ruotsiin, Åselen kuntaan, jossa Kielo-koira paikansi valtavan metson. Isäntä hiipi kohti haukkua kunnes näköesteet loppuivat ja hän joutui etsimään uuden reitin ampumetäisyydelle. Tarkka laukaus pudotti oksalta 5,1-kiloisen linnun. 

— Yksi vanha metsästäjä sanoi, että tuollaisia saa ehkä kerran 20 vuodessa, hän suhteuttaa.

Metsästäjän ja koiran pitää oppia ymmärtämään toisiaan. Sanattomassa vuorovaikutuksessa on jotain kaunista, jota on vaikea pukea sanoiksi. Antti Aarnio puhuu keskinäisestä luottamuksesta ja uskollisuudesta.

— Koiran ystävyys ei ole mitään teeskentelyä, se on viimeisen päälle rehellistä ja vilpitöntä ystävyyttä, hän miettii.

Tämä juttu on aiherahoitettua journalismia. Rahoittaja on Suomen Kennelliitto. Rapportin aiherahoitetun journalismin mallissa rahoittaja tuo toimittajan haluamansa aiheen äärelle, ja toimittaja kirjoittaa jutun itsenäisesti ja aihetta lukuun ottamatta tilaajasta riippumattomasti. Tilaaja on vaikuttanut sisältöön ainoastaan toimeksiannolla, voit tutustua toimeksiantoon täältä.