Suomenpystykorvan jalostus on muinaisen kulttuuriperinnön vaalimista — Tutun oloinen koira tulee vastaan kansanrunoissa ja kalliomaalauksissa
Kun koirat kisaavat metsästystaidoissa, tarvitaan kokemusta ja hyvää tuuriakin.
Haukku-ottelu kokoaa vuosittain maan parhaat suomenpystykorvat haukkumaan metsoja, teeriä ja pyitä. Kun lintu pyrähtää oksalle pakoon, koiran tehtävä on pitää se haukkumalla puussa kunnes isäntä tai emäntä on ryöminyt vaivihkaa näköetäisyydelle. Kisoissa lintua ei ammuta, mutta metsästäjä käy toteamassa haukun kohteen.
Piireissä sanotaan, että suomenpystykorvan hännän liike ”lumoaa linnun puuhun”.
— Tämmöinen näkemys on tosiaan syntynyt, sanoo Haukku-otteluiden ylituomarina toiminut Antti Aarnio.
— En osaa kuvailla linnun tunne-elämää, mutta kyllä sellainen lumovaikutus ihmiselle tulee, hän naurahtaa.
Aarniolle on jäänyt kisoista päällimmäiseksi mieleen tapahtuman hieno henki.
— Ottelussa ollaan ylpeitä siitä, että meillä on vielä tänäkin päivänä mukana tämmöinen koira, joka on ammoisista ajoista pitänyt Suomen heimoa tavallaan pystyssä. On voimakas tunne, että me vaalimme ottelussa kansallista kulttuuriamme, Aarnio selittää.
Haukku-ottelussa on kyse ikivanhan perinteen ylläpidosta. Rodun historia tekee selväksi, että se kytkeytyy tiiviisti Suomen kansan tarinaan. Suomenpystykorva on valittu syystä Suomen kansalliskoiraksi.
SUPISUOMALAINEN KOIRA
Punertavia pystykorvaisia koiria on ollut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä metsästäjien apuna ja kotien vahtina satoja, ellei tuhansia vuosia. 1600-luvulla Lapissa kiertänyt ranskalainen tutkimusmatkailija Pierre Martin de la Martinière kuvaili nähneensä tummanpunaisia koiria, jotka olivat mahdollisesti suomenpystykorvan kantavanhempia.
— Sitähän ei kukaan tiedä, kuinka kauan se on Suomen heimon mukana ollut, Aarnio kertoo.
Hän selittää, että koira oli aikoinaan eräänlainen henkivakuutus, kun se toi ruokaa pöytään ja varoitti vihollisista. Ylläpito ei ollut vaikeaa, kun koira metsästi oman ruokansa.
— Sen kummempia lukkoja ei tarvittu. Varkailla ja vierailla ei ollut mitään asiaa, kun se vain asusti pihapiirissä. Juuri siksi se löytyi aikanaan lähes joka talouden pihapiiristä, Aarnio sanoo.
Suomenpystykorvan historiaa luodataan syvältä Koiramuseon verkkonäyttelyssä, jonka laatimiseen myös Antti Aarnio on osallistunut. Sen artikkeleissa pannaan merkille, että Elias Lönnrotin keräämissä kansanrunoissa puhutaan koirasta, joka haukkuu kuusen alla suomenpystykorvan tapaan. Näyttely jopa mainitsee, että Suomen kivikautisista kalliomaalauksista löytyy koiramainen hahmo, jonka korvat ovat pystyt ja jonka häntä kaartuu tutulla tavalla selän ylle.
Suomenpystykorva määriteltiin rotuna Suomessa 1800-luvun lopussa. Suomen Kennelklubi laati kuvauksen maan pohjois- ja itäosissa yleisestä metsästyskoirasta ja lisäsi sen rotukirjaan ”suomalaisen haukkuvan lintukoiran” nimellä. Vasta vuonna 1946 rotu nimettiin suomenpystykorvaksi.
Suomenpystykorva on maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen metsästyskoira, koska se on jalostettu suoraan luonnonkannasta ilman risteytyksiä.
VASTUU TULEVAISUUDESTA
Nykyään Suomen Pystykorvajärjestö (SPJ) kantaa vastuun siitä, että rotu säilyy terveenä ja elinvoimaisena myös tuleville sukupolville. Se auttaa kasvattajia löytämään nartuille sopivia uroksia ja valvoo, että rodun perimä säilyy monimuotoisena.
— Valitettavasti suomenpystykorvan historiassa on käytetty liian kapeaa jalostuskantaa, niin kuin monella muullakin rodulla, sanoo Thommy Svevar, joka toimii järjestössä suomenpystykorvien jalostusryhmän puheenjohtajana.
Svevar selittää, että jalostukseen valitaan mielellään vain parhaita huippuyksilöitä, mutta tämä johtaa helposti geenipohjan kapenemiseen. Rodun terveyden kannalta on tärkeää pitää perimä niin laajana kuin mahdollista. Järjestö rohkaisee kasvattajia valitsemaan jalostukseen muitakin kuin suosituimpia koiria.
SPJ tukee rahallisesti niin sanottuun PEVISA-ohjelmaan kuuluvia joukkotarkastuksia, joissa kartoitetaan perinnöllisten sairauksien tilannetta. Järjestö edistää myös terveystutkimuksia, joiden avulla voidaan ehkäistä silmäsairauksien ja polvivaivojen periytymistä. Svevar painottaa, että sairaudet voidaan monesti tunnistaa vain tutkimuksella.
— Silmävikaa ei välttämättä huomaa koiralla muuten. Koira voi menettää osan näkökyvystään, mutta eläin on sellainen, että se ei näytä heikkouttaan. Se on luonnon laki, että heikolta ei saa näyttää.
EPILEPSIA EHTI KARATA KÄSISTÄ
Epilepsian karsiminen rodusta on menestystarina, joka tuo muiden rotujen yhdistyksiä kysymään neuvoja Suomen Pystykorvajärjestöltä.
Svevar sanoo, että tauti ehti yleistyä ennen kuin ongelmasta alettiin puhua. Kaikki kasvattajat eivät ilmoittaneet epilepsiakohtauksista vastuullisesti. Tittelit, voitot ja pentujen myynti olivat joillekin tärkeämpiä kuin tulevien koirasukupolvien terveys.
— Se meni liian pitkälle aikoinaan, sanotaan 30 vuotta sitten. Kun Suomen Pystykorvajärjestö alkoi valvoa asiaa, epilepsiaa oli ehkä seitsemällä tai kahdeksalla prosentilla rodussa. Yleensä puhutaan, että jos jonkin sairauden osuus nousee yli kolmen prosentin, sitä pitää alkaa valvoa, Svevar kertoo.
Rodun epilepsia laitettiin kuriin laajalla hankkeella. Suomen Pystykorvajärjestö ja Kennelliitto käynnistivät projektin, johon saatiin mukaan maan parhaat asiantuntijat. Nykyään epilepsian esiintyvyys rodussa on 1—2 prosentin luokkaa.
