Suomessa puhutaan nyt lisääntymisestä kenties enemmän kuin koskaan. Syntyvyys laskee rajusti, väestö ikääntyy ja kestävyysvaje kasvaa. Maahanmuuton lisääminen alhaista syntyvyyttä kompensoimaan on kuitenkin ongelma perussuomalaisille, ja niinpä perussuomalaisten puheenjohtaja, valtiovarainministeri Riikka Purra on peräänkuuluttanut aktiivisempaa keskustelua perhepolitiikasta. Miten suomalaiset saataisiin lisääntymään?
Syitä alhaiseen syntyvyyteen on selvitetty uutterasti. Monet jäävät vapaaehtoisesti lapsettomiksi, moni lykkää lastentekoa niin myöhäiseksi, että lapsiluku jää väkisinkin vähäiseksi ja onpa yhdeksi syyksi esitetty synnytyspelkoakin. Kaikki nämä selitykset kertonevat alhaisen syntyvyyden syistä jotakin, mutta näiden takana on eräs vielä suurempi kysymys, jota harvoin tulemme ajatelleeksi. Se on, miten ylipäänsä voimme olla näin ronkeleita lisääntymään?
Miten, todellakin, sillä linnut lentävät tuhansia kilometrejä etelästä pohjoiseen ainoana tarkoituksenaan tehdä linnunpoikasia. Hirvi mylvii kiimassa lokakuisessa metsässä, surviaissäsket parveilevat vesien yllä suurina savupatsaina ja lahnat kerääntyvät mataliin vesiin kuolemaa uhmaten – vain siksi, että ne pääsisivät lisääntymään.
Mihin tahansa katsot eläin- tai kasvikunnassa, kaikkien pyrkimys on vain lisääntyä. Mutta ihminen on toista maata. Jos meillä olisi eläimen lisääntymisvaisto, emmekö ajattelisi, että ei ole sen parempaa aikaa lisääntyä kuin tässä ja nyt. Elämme rikkaassa maassa. Kaupat ovat täynnä ruokaa. Voimme tankata itsemme täyteen proteiinia ja hiilihydraatteja, joten emme koskaan ole olleet näin tikissä lisääntymään.
Jos elämän tarkoitus on, – kuten biologit ovat aina väittäneet – levittää geenejämme uusiin sukupolviin, miksi emme tee niin? Miksi toimimme kuin geenien levittäminen olisi meille täysin toissijaista? Onnistuu jos onnistuu; tapahtuu jos tapahtuu; herran haltuun.
