Muistatteko, kun media raportoi muutama vuosi sitten Pekka Haaviston ja Teuvo Hakkaraisen epätavallisesta ystävyydestä. Miesten maailmankuvat eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan, mutta niin vain he olivat solmineet ystävälliset välit keskenään ja pitivät yhteyttä toisiinsa. Haavisto vieraili Hakkaraisen sahalla ja Hakkarainen toimitti Haavistolle itse tekemiään linnunpönttöjä, jotka Haavisto ripusti puuhun kesäpaikassaan.
Miettikääpä tätä hetki – etenkin nyt, kun puheet uuden hallituksen myötä ovat koventuneet ja pääministerikin varoittaa kansan jakautumisesta kahtia.
Tutustu viholliseesi! Kannattaako se? Uskaltaisiko? Jos veljeilen tuon kanssa, saastunko? Onko poliittisesti turvallisempaa sanoutua ehdottomasti irti ja pysyä mahdollisimman kaukana – vai voiko pirulle antaa pikkusormen?
Nämä eivät ole turhanpäiväisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä alkoi kahtiajako myös Yhdysvalloissa, etenkin kun republikaani Newt Gingrich vuonna 1995 valittiin kongressin puhemieheksi. Gingrich ymmärsi miten ihmismieli toimii ja tiesi, että paras tapa luoda viholliskuvia on pitää vastustaja etäisyyden päässä. Niinpä hän suositteli, etteivät kongressin republikaaniedustajat muuttaisi Washingtoniin, ja ensitöikseen hän muutti kongressin työjärjestystä siten, että edustajat saattoivat palata koteihinsa viikonlopun viettoon jo torstaina.
Näin varmistettiin se, että republikaanit olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä demokraattien kanssa. Heidän lapsensa eivät kohtaisi toisiaan koulun tai harrastusten kautta tai puolisot toisiaan hyväntekeväisyystapahtumissa.
On helpompaa vihata kuviteltua vihollista kuin oikeaa ihmistä omassa oikeassa elämässään.
