Muistatteko, kun media raportoi muutama vuosi sitten Pekka Haaviston ja Teuvo Hakkaraisen epätavallisesta ystävyydestä. Miesten maailmankuvat eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan, mutta niin vain he olivat solmineet ystävälliset välit keskenään ja pitivät yhteyttä toisiinsa. Haavisto vieraili Hakkaraisen sahalla ja Hakkarainen toimitti Haavistolle itse tekemiään linnunpönttöjä, jotka Haavisto ripusti puuhun kesäpaikassaan.
Miettikääpä tätä hetki – etenkin nyt, kun puheet uuden hallituksen myötä ovat koventuneet ja pääministerikin varoittaa kansan jakautumisesta kahtia.
Tutustu viholliseesi! Kannattaako se? Uskaltaisiko? Jos veljeilen tuon kanssa, saastunko? Onko poliittisesti turvallisempaa sanoutua ehdottomasti irti ja pysyä mahdollisimman kaukana – vai voiko pirulle antaa pikkusormen?
Nämä eivät ole turhanpäiväisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä alkoi kahtiajako myös Yhdysvalloissa, etenkin kun republikaani Newt Gingrich vuonna 1995 valittiin kongressin puhemieheksi. Gingrich ymmärsi miten ihmismieli toimii ja tiesi, että paras tapa luoda viholliskuvia on pitää vastustaja etäisyyden päässä. Niinpä hän suositteli, etteivät kongressin republikaaniedustajat muuttaisi Washingtoniin, ja ensitöikseen hän muutti kongressin työjärjestystä siten, että edustajat saattoivat palata koteihinsa viikonlopun viettoon jo torstaina.
Näin varmistettiin se, että republikaanit olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä demokraattien kanssa. Heidän lapsensa eivät kohtaisi toisiaan koulun tai harrastusten kautta tai puolisot toisiaan hyväntekeväisyystapahtumissa.
On helpompaa vihata kuviteltua vihollista kuin oikeaa ihmistä omassa oikeassa elämässään.
Maailmankuva täydemmäksi
Kukaan ei varmaankaan halua Suomeen amerikkalaistyylistä kahtiajakoa, jossa eri leireihin kuuluvat eivät enää edes halua keskusteluyhteyttä toisiinsa. Joku voi sanoa, että meille ei voi käydä niin koska meillä ei ole kaksipuoluejärjestelmää. Viime aikojen kuohunnan jälkeen en olisi siitä niin varma. Siksi koetan tässä hahmotella ajatuksia, jotka kenties saisivat meitä ymmärtämään toisiamme paremmin.
Ensin on hyvä palauttaa mieliin, miksi keskusteluyhteys toisin ajatteleviin on tärkeää. Tässä hyvä ohjenuora on filosofi John Stuart Millin sananvapauden puolustus. En siteeraa klassista kohtaa sanatarkasti, vain keskeisen ajatuksen.
Sen mukaan hän, joka tietää asiasta vain oman näkemyksensä, tietää siitä vain vähän. Jos hän ei tunne vastakkaista näkemystä, hänellä ei ole perusteita puolustaa kumpaakaan mielipidettä. Lisäksi hän sanoo, että oppiakseen tuntemaan vastapuolen näkemyksen ei riitä, että kuulee siitä ulkopuoliselta tai lukee siitä sanomalehdestä, se on kuultava ihmiseltä, joka kiihkeästi puolustaa omaa näkemystään.
New Yorkin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt on ilmaissut tämän toisella tavalla. Hänen mukaansa kukaan ei ole vapaa vahvistusharhasta. Jos olemme jotakin mieltä jostakin asiasta, keräämme ympärillemme vain niitä faktoja, jotka vahvistavat omaa näkemystämme. Siksi käytännössä ainoa tapa tarkastaa omaa näkemystään on mennä niiden joukkoon, jotka ovat toista mieltä.
