Väärässä oleminen ei tunnu pahalta
Voiko poliittisen keskustelukulttuurin vielä pelastaa?
Jani Kaaro
7/11/2023
Kuva: Miggy Rivera / Pexels
Lukijoiden tuella
Muistatteko, kun media raportoi muutama vuosi sitten Pekka Haaviston ja Teuvo Hakkaraisen epätavallisesta ystävyydestä. Miesten maailmankuvat eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan, mutta niin vain he olivat solmineet ystävälliset välit keskenään ja pitivät yhteyttä toisiinsa. Haavisto vieraili Hakkaraisen sahalla ja Hakkarainen toimitti Haavistolle itse tekemiään linnunpönttöjä, jotka Haavisto ripusti puuhun kesäpaikassaan.
Miettikääpä tätä hetki – etenkin nyt, kun puheet uuden hallituksen myötä ovat koventuneet ja pääministerikin varoittaa kansan jakautumisesta kahtia.
Tutustu viholliseesi! Kannattaako se? Uskaltaisiko? Jos veljeilen tuon kanssa, saastunko? Onko poliittisesti turvallisempaa sanoutua ehdottomasti irti ja pysyä mahdollisimman kaukana – vai voiko pirulle antaa pikkusormen?
Nämä eivät ole turhanpäiväisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä alkoi kahtiajako myös Yhdysvalloissa, etenkin kun republikaani Newt Gingrich vuonna 1995 valittiin kongressin puhemieheksi. Gingrich ymmärsi miten ihmismieli toimii ja tiesi, että paras tapa luoda viholliskuvia on pitää vastustaja etäisyyden päässä. Niinpä hän suositteli, etteivät kongressin republikaaniedustajat muuttaisi Washingtoniin, ja ensitöikseen hän muutti kongressin työjärjestystä siten, että edustajat saattoivat palata koteihinsa viikonlopun viettoon jo torstaina.
Näin varmistettiin se, että republikaanit olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä demokraattien kanssa. Heidän lapsensa eivät kohtaisi toisiaan koulun tai harrastusten kautta tai puolisot toisiaan hyväntekeväisyystapahtumissa.
On helpompaa vihata kuviteltua vihollista kuin oikeaa ihmistä omassa oikeassa elämässään.
Maailmankuva täydemmäksi
Kukaan ei varmaankaan halua Suomeen amerikkalaistyylistä kahtiajakoa, jossa eri leireihin kuuluvat eivät enää edes halua keskusteluyhteyttä toisiinsa. Joku voi sanoa, että meille ei voi käydä niin koska meillä ei ole kaksipuoluejärjestelmää. Viime aikojen kuohunnan jälkeen en olisi siitä niin varma. Siksi koetan tässä hahmotella ajatuksia, jotka kenties saisivat meitä ymmärtämään toisiamme paremmin.
Ensin on hyvä palauttaa mieliin, miksi keskusteluyhteys toisin ajatteleviin on tärkeää. Tässä hyvä ohjenuora on filosofi John Stuart Millin sananvapauden puolustus. En siteeraa klassista kohtaa sanatarkasti, vain keskeisen ajatuksen.
Sen mukaan hän, joka tietää asiasta vain oman näkemyksensä, tietää siitä vain vähän. Jos hän ei tunne vastakkaista näkemystä, hänellä ei ole perusteita puolustaa kumpaakaan mielipidettä. Lisäksi hän sanoo, että oppiakseen tuntemaan vastapuolen näkemyksen ei riitä, että kuulee siitä ulkopuoliselta tai lukee siitä sanomalehdestä, se on kuultava ihmiseltä, joka kiihkeästi puolustaa omaa näkemystään.
New Yorkin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt on ilmaissut tämän toisella tavalla. Hänen mukaansa kukaan ei ole vapaa vahvistusharhasta. Jos olemme jotakin mieltä jostakin asiasta, keräämme ympärillemme vain niitä faktoja, jotka vahvistavat omaa näkemystämme. Siksi käytännössä ainoa tapa tarkastaa omaa näkemystään on mennä niiden joukkoon, jotka ovat toista mieltä.
Haidtia siteeraten: Miltä väärässä oleminen tuntuu? Pahalta? Kamalalta? Ei mitään sinne päinkään. Pahalta meistä tuntuu vasta kun huomaamme olevamme väärässä. Sitä ennen väärässä oleminen tuntuu täsmälleen samalta kuin olla oikeassa.
Moraalinystyröiden anatomia
Haidt voi olla hyvä opas myös siinä, miten voisimme ymmärtää toisiamme paremmin. Hän julkaisi vuonna 2012 teoksen The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion, jossa hän tarkastelee konservatiivien ja liberaalien moraalisia eroja. Kirjasta on keskusteltu Yhdysvalloissa valtavasti. Kuten Suomessa, myös Yhdysvalloissa ihmetellään laajasti, miksi niin monet työläiset, köyhät ja merkittävä osa latinoista äänestää republikaaneja – se kun monien mielestä tarkoittaa, että he äänestävät omia etujaan vastaan. Haidtin työ voi osin selittää tätäkin.
Haidt lähtee ajattelussaan viidestä moraalisesta ”universaalista”, joista on tullut osa psykologiaamme pitkän evoluutiomme aikana. Samalla tavalla kuin meillä on viisi erilaista makunystyrää, joilla voimme aistia erilaisia makuja, meillä on viisi ”moraalista makunystyrää”, joihin perustuvat moraaliset arvomme. Haidtin mukaan konservatiivien ja liberaalien erot johtuvat pitkälti siitä, että heidän moraaliset makunystyränsä ovat hieman erilaiset. Seuraavassa esittelen lyhyesti nämä moraalinystyrät.
Huolenpito/vahingoittaminen. Ihmiset ovat nisäkkäitä, joten meille on tärkeää pitää huolta läheisistämme. Huolenpito ja läheisistä välittäminen on tärkeä moraalinen arvo sekä liberaaleille että konservatiiveille, mutta heillä on tässä eroavaisuutensa. Liberaaleille välittäminen on universaalia, ja se koskee kaikkia elollisia olentoja turkiseläimistä pakolaisleirien lapsiin, kun taas konservatiiveille välittäminen koskee ensisijaisesti oman ryhmän jäseniä, etenkin sellaisia, jotka ovat tehneet uhrauksia kansakunnan puolesta. Esimerkkinä isänmaallisten sotien veteraanit.
Oikeudenmukaisuus/vääryys. Oikeudenmukaisuus on toinen moraalinen arvo, joka on tärkeä sekä liberaaleille että konservatiiveille, mutta he painottavat sitä eri tavalla. Liberaaleille oikeudenmukaisuus tarkoittaa ensisijaisesti tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta kaikille, mutta konservatiivien versio oikeudenmukaisuudesta kuuluu: kullekin ansionsa mukaan. Niinpä jos yritysjohtaja luotsaa yhtiönsä maailman huipulle hänelle kuuluukin muita korkeammat ansiot; ja jos joku syyllistyy rikoksiin, hänelle kuuluu siitä ankara tuomio. Tähän arvoon perustuu myös se, miksi konservatiivit suhtautuvat karsaasti niin sanottuihin vapaamatkustajiin – he kun eivät ole tehneet mitään etujensa eteen.
Uskollisuus/pettäminen. Tämä moraalinen arvo on perua pitkästä historiastamme pienissä heimoyhteisöissä, joissa liittolaisuus oikeiden ihmisten kanssa merkitsi eroa elämän ja kuoleman välillä. Hädässä ystävä tunnetaan ja kaikki vihaavat ihmistä, joka pettää luottamuksen. Konservatiiveille tämä on erittäin tärkeä arvo ja se näkyy selvimmin isänmaallisuutena ja kansallismielisyytenä. Liberaaleille tämä arvo – ja sen ymmärtäminen – sen sijaan tuottaa hankaluuksia, sillä nationalismi ei istu liberaalien vaalimaan ajatukseen ihmiskunnan universaaliudesta. Usein käy jopa niin, että konservatiivit kokevat liberaalien olevan isänmaan pettäjiä, kun nämä esimerkiksi vastustavat Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa tai kotoisammin, ovat valmiita lisäämään ”haittamaahanmuuttoa”.
Auktoriteettiusko/kumouksellisuus. Auktoriteettiusko on myös heimolaisuushistoriamme tuotosta, ja se jakaa konservatiiveja ja liberaaleja erittäin voimakkaasti. Konservatiiveille auktoriteetin (jumala, poliisi, perheen pää) kunnioittaminen ja hierarkia ovat tärkeitä arvoja, liberaaleille suorastaan punainen vaate, koska hierarkiat eivät sovi tasa-arvon ihanteeseen.
Puhtaus/pyhyys. Puhtauden ja pyhyyden vaaliminen perustuvat primitiiviseen inhon tunteeseen. Nämä arvot ovat erittäin tärkeitä konservatiiveille, joilla tutkimustenkin mukaan on keskimääräistä alhaisempi kynnys tuntea inhoa. (Ks. esim. Inhon pelikenttä). Puhtautta ja pyhyyttä korostavat erityisesti uskonnolliset konservatiivit, jotka ovat tehneet esimerkiksi abortista poliittisen kysymyksen. Suuri osa niin sanottujen kulttuurisotien kiistakysymyksistä palautuvat puhtauden ja pyhyyden teemoihin.
Haidtin mielenkiintoinen huomio, jota ei aikoinaan otettu liberaalien leirissä riemastuneesti vastaan, on se, että konservatiivit ovat tietyllä tavalla moraalisempia. Ainakin heillä on käytössä kaikki viisi moraalista nystyrää, kun taas liberaalit ovat rakentaneet politiikkansa kahden ensimmäisen nystyrän ympärille. Konservatiivien moraali on vanhanaikaista ja tribalistista, kun taas liberaalien moraali on modernia ja harvinaista; tämänkaltaista moraalia tavataan lähinnä länsimaisissa demokratioissa.
Onkin huomionarvoista, että monet maahanmuuttajat tulevat kulttuureista, joiden moraalinen maisema on lähempänä konservatiivien kuin liberaalien moraalia ja siksi konservatiivit saavat usein heidän äänensä.
Haidt – vaikka on liberaali itse – ei kuitenkaan näe konservatiivisuutta mörkönä. Päinvastoin, hän ajattelee, että konservatiivisuus ja liberalismi ovat olleet kuin jin ja jang, jotka ovat täydentäneet ja kontrolloineet toisiaan siten, ettei kumpikaan leiri ole päässyt tekemään vakavia ylilyöntejä. Tässä jinin ja jangin kompromississa länsimaiset demokratiat ovat kehittyneet ja länsimaiset yhteiskunnat ovat hyötyneet siitä valtavasti. Mutta nyt tuo semisymbioottinen suhde vaikuttaa olevan ainakin Yhdysvalloissa ohi.
Ääripäät esiin ja härnäämään
Mikä siis rikkoi jinin ja jangin? Tämä on tietenkin kysymys, josta tullaan vielä kirjoittamaan kirjoja, mutta eräs vastaus on molempien leirien radikalisoituminen. Ääripäät saivat vallan ja ne eivät kykene keskustelemaan keskenään, eivätkä edes halua sitä. Haidtin mukaan kehityksen katkaisemiseen tarvittaisiin maltillisia keskitien kulkijoita, mutta heitä ei politiikassa joko ole tai he ovat hiljaa.
Radikalisoitumisen tarina on hieman erilainen eri leireissä. Haidtin mukaan republikaanien tilanne on pahempi, sillä kongressin republikaanit ovat eliminoineet maltilliset edustajat käytännössä kokonaan. Näin heistä on tullut ”rakenteellisesti tyhmiä”; jos puolueesta on korjattu pois maltilliset äänet, jotka voisivat kyseenalaistaa ääripään toiminnan, se on Haidtin mukaan ”määritelmällisesti rakenteellisesti tyhmyyttä”.
Demokraattien tarina on toinen, sillä kongressissa heillä on vielä maltillisia edustajia. Ongelma on siinä, että media ja sosiaalinen media nostaa esiin liberaalien radikaalia ääripäätä, jotka ovat poistamassa patsaita ja vaativat poliisin rahoituksen lopettamista – mikä on saanut monet maltilliset äänestäjät hylkäämään demokraatit. Maltilliset demokraatit eivät ilmeisesti uskalla sanoa mielipidettään, koska ääripää on niin taitava järjestämään lokakampanjoita ja tuhoamaan ihmisten maineen, mikä luonnollisesti on poliitikon tärkeintä pääomaa.
Haidt kuitenkin vakuuttaa, että Yhdysvallat ei ole tullut hulluksi. Sekä demokraattien että republikaanien kannattajissa on edelleen suuri enemmistö maltillisia keskitien kulkijoita, jotka katsovat Washingtonin poliittista hullunmyllyä silmät ymmyrkäisinä. Haidt puhuu heistä ”uupuneena enemmistönä”. Heillä on varmasti mielipide siihen, mitä he näkevät, mutta koska sosiaalisen median ympäristö on niin toksinen, he pitävät mielipiteensä omana tietonaan.
Ja miksi he sanoisivat mitään? Onhan meillä Suomessakin kokemusta siitä mitä tapahtui, kun mediassa lanseerattiin termi ”tolkun ihminen”. Se naurettiin nopeasti kuoliaaksi. Kenties sitten on niin, että aikamme ei tolkun ihmisiä kaipaa. Tai sitten kaipaa.
Jani Kaaro
7/11/2023
Lue Jani Kaaron jutut ennen muita
Jani Kaaro on palkittu tiedetoimittaja, jonka oivaltavat artikkelit herättävät ajatuksia ja laajaa huomiota.
Tue Kaaron journalistista työtä tilaamalla hänen tiedekolumninsa. Pääset lukemaan ne ennen muita ja mahdollistat juttusarjan jatkumisen.
Suoraan — ilman välikäsiä.
2,90 €
5,90 €
25,00 €
Päätä kuukausimaksusi summa itse. Voit keskeyttää tilauksesi milloin tahansa.
Kommentit (0)
Kommenttia ei voi muokata jälkikäteen.
Puheenaiheet
Tilaa maksuton Puheenaiheet-uutiskirjeemme
Haluan tarkkoja näkökulmia, ajattelemaan houkuttelevia juttuja ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.