Valemedia vai mediavale – korjaako valtamedia omat virheensä? Entä mitä siihen sanoo JSN?
Jani Kaaro
11/2/2016
Lukijoiden tuella
Samalla se antaa myös ymmärtää, että valheet ja virheelliset tiedot on pysäytettävä alkuunsa korjaamalla ne oikeiksi. Jos virheellisten tietojen annetaan elää, ihmiset siteeraavat niitä totena vielä pitkään sen jälkeenkin, kun ne on virheelliseksi osoitettu.
Journalismi pyrkii totuudenmukaiseen viestintään, joten journalismissa virheellisten tietojen korjaamiseen suhtaudutaan vakavasti. Näin ainakin sanotaan. Esimerkiksi tämän vuoden maaliskuussa julkaistussa valtamedian kannanotossa valemediaa vastaan yli 20 valtamediaa edustavaa päätoimittajaa korostivat virheiden oikaisemisen merkitystä: ”Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta.”
Jos tämä on totta, eikä pelkkiä korusanoja, virheiden oikaisujen pitäisi näkyä konkreettisesti valtamedian toiminnassa. Toisin sanoen, jos media tulee tietoiseksi levittämästään virheellisestä tiedosta, voimme olettaa median oikaisevan sen Julkisen sanan neuvoston (JSN) edellyttämällä tavalla. Jos media ei suostu virhettä korjaamaan, voimme edelleen olettaa, että voimme saada median korjaamaan virheensä tekemällä virheen korjaamatta jättämisestä kantelun JSN:ään. Kantelussa perustelemme, miksi tieto on virheellinen, miksi virhe on olennainen ja mihin tietomme oikeasta tiedosta perustuu. Jos olemme oikeassa, voimme olettaa, että virhe tulee korjatuksi, kun JSN tekee kantelusta langettavan päätöksen ja huomauttaa mediaa hyvän journalistisen tavan rikkomisesta. Näin median kuluttajat voivat luottaa tiedonvälityksen totuudenmukaisuuteen.
Mutta mitä me tiedämme siitä, miten halukkaasti media korjaa virheitään? Mitä tiedämme siitä, miten tiukasti JSN patistaa mediaa korjaamaan virheitään? Ainoa keino saada siitä luotettavaa tietoa on lähettää mediaan oikaisupyyntöjä, ja jos media ei virheitä korjaa, tehdä kanteluja JSN:ään. Harva meistä kuitenkaan tekee yhtään tällaista oikaisupyyntöä elämänsä aikana, vielä harvempi kantelee JSN:ään. Siksi on aika esitellä henkilö, joka on tehnyt tämän uuvuttavan työn puolestamme. Hänen aineistonsa on ainutlaatuinen: se käsittää satoja oikaisupyyntöjä mediaan ja lähes sata kantelua JSN:ään. Korjaako media virheensä niin kuin päätoimittajat julistavat? Miten JSN virheistä tehtyihin kanteluihin reagoi? Pian saamme nähdä.
Henkilö, josta puhumme, on Markku Lehtola. Hänen nimensä tunnetaan sanomalehtien toimituksissa ympäri maata, eikä hänestä aina ajatella kovin kauniisti. Lehtola saattaa olla pahin ”pain in the ass”, mitä suomalaistoimituksissa on pitkään aikaan koettu. Ei mene viikkoa, tai ainakaan kuukautta, ettei Lehtolalta tule oikaisupyyntöä jostakin väitetystä virheestä. Eräs nimettömänä esiintyvä median edustaja sanoo uskovansa, että Lehtola lukee lehtiä kuin piru raamattua, ja etsimällä etsii sieltä asiavirheitä. Lehtola sanoo, että monet toimittajat ovat lakanneet vastaamasta hänen viesteihinsä. ”Ovat ehkä panneet minut kategoriaan kylähullu”, hän sanoo.
Termi kylähullu ei kuitenkaan tee Lehtolalle oikeutta. Hän on, päinvastoin, varsin terävä ja tietoviisas henkilö, joka tuntee median sisältäpäin. Hän työskenteli pitkään Yleisradiossa A-studion toimittajana. 1990-luvulla hän edusti henkilöstöä lautakunnassa, joka valvoi hallintoneuvoston puolesta Ylessä sen oman eettisen koodin noudattamista. Silloiset kollegat kertovat, että Lehtola oli toimittajana tinkimätön ja erittäin tarkka siitä, että faktat pitivät paikkansa. ”Markku ei voinut sietää sitä, jos kokenut toimittaja teki työnsä laiskasti ja jätti faktat tarkistamatta”, kollega sanoo. Silloin hän antoi palautteen suoraan ja se ei ollut kovin mukavaa. Kollegan mukaan Lehtola oli kuitenkin oikeudenmukainen. Jos nuori toimittaja teki virheitä kokemattomuuttaan, hän kyllä huomautti siitä, mutta ystävällisesti.
Valitus- ja kantelutehtailija Lehtolasta tuli vasta vuonna 2010, jolloin hän oli jo eläkkeellä. Hän sanoo olleensa aina kiinnostunut kriminologiasta, ja seuraa siksi aktiivisesti alan uutisia ja julkaisuja. Kesällä 2010 hän kiinnitti huomiota Helsingin Sanomien juttuun, jossa väitettiin, että KRP:n mukaan viime vuonna jo 44 prosentissa ilmitulleista talousrikoksista oli yhteys järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Lehtola tarkisti lähteen ja huomasi, että asia oli aivan toisinpäin: järjestäytyneen rikollisuuden jutuista 44 prosenttia oli luokiteltu talousrikoksiksi. Juttu antoi taloudellisesta rikollisuudesta niin virheellisen kuvan, että Lehtola teki toimitukselle oikaisupyynnön. Korjausta ei kuitenkaan tehty.
”Olin hämmästynyt, että Helsingin Sanomien kaltainen media ei korjannut tämän mittaluokan erehdystä”, hän sanoo.
Oli kuitenkin muutakin. Vuoteen 2004 asti, eli läpi koko Lehtolan omien toimittajavuosien, median itsesääntely perustui seuraavalla tavalla muotoiltuun oikeuteen: Hyvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta. Seuraavana vuonna tämä kohta muutettiin laveammaksi ja käytännössä mitäänsanomattomaksi: Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
Kohta kansalaisten oikeudesta saada oikeita ja olennaisia tietoja oli pudotettu pois. Ohjeissa kuitenkin luki edelleen, että olennaiset asiavirheet on korjattava. Mutta mikä oli olennainen asiavirhe? Lehtolan mielessä alkoi muhia ajatus. Linjaus olennaisesta asiavirheestä voitiin tehdä vain JSN:ssä. Hän alkaisi järjestelmällisesti tehdä oikaisupyyntöjä mediassa havaitsemistaan asiavirheistä, ja jos media ei korjaisi virheitä, hän tekisi niistä kantelun JSN:ään. ”Halusin oikeasti tietää, missä menee olennaisen ja ei-olennaisen virheen raja ja miten JSN sitä linjaa”. Lehtola kutsuu tätä JSN-testiksi.
Lehtola on julkaissut JSN-testinsä tulokset oheisessa Kulissien takana -raportissa, johon hän on valinnut 32 JSN:ään tehtyä kantelua. Näistä kanteluista valtaosa sijoittuu kaudelle, jolloin JSN:n puheenjohtajana toimi Risto Uimonen. Nostan raportista esiin seitsemän tapausta, mutta kehotan kaikkia kuitenkin tutustumaan tapausten yksityiskohtaisempaan käsittelyyn Lehtolan raportista.
Ennen kuin menemme raportin tapauksiin, on syytä kertoa, että JSN ei ole koskaan käsitellyt näitä kanteluita. Tämä johtuu siitä, että JSN:llä on karsintaprosessi, jossa puheenjohtaja päättää, mitä kanteluja ei oteta ja mitkä otetaan neuvoston käsiteltäväksi. Lehtola luonnehtii karsintaprosessia ei-julkiseksi. Karsintapäätöksiä ja niiden perusteluja ei koskaan julkaista, ne vain merkitään JSN:n puheenjohtajan päätöspöytäkirjaan. Jos niihin haluaa tutustua, on matkustettava Helsinkiin, JSN:n toimistoon, ja luettava päätökset päätöspöytäkirjasta. Karsittujen kanteluiden materiaalia ei säilytetä pysyvästi, joten vanhemmista kanteluista pöytäkirjassa on vain puheenjohtajan tekemä tulkinta kantelun sisällöstä, ei alkuperäistä kantelua. Näiden tekijöiden vuoksi suuri yleisö ei käytännössä koskaan saa tietää karsituista kanteluista. Tässä kolumnissa muutama karsittu kantelu pääsee ensimmäisen kerran julkisuuteen, ja lukijat voivat itse arvioida, oliko karsintapäätös oikea.
Kuulemme näistä tapauksista ensimmäisen kerran myös siksi, että mikään media ei ainakaan Lehtolan materiaalista ole aiemmin suostunut kirjoittamaan. Lehtola sanoo lähestyneensä aiheesta toistuvasti lukuisia valtamedian edustajia ja jopa Journalistiliittoa, jotta ne kertoisivat suurelle yleisölle JSN:n karsintaprosessista. ”Hiljaisuus on ollut korviahuumaavaa.”
Tapaus 1: Pohjolan Sanomat väitti pääkirjoituksessaan 16.6.2013, että Espanjassa yli puolet nuorista on työttöminä. Väite oli virheellinen, sillä tuolloin vain joka viides espanjalaisnuori oli vailla työtä. Virheellinen väite perustui väärinkäsitykseen työttömyysasteen käsitteestä ja oli siinä määrin yleinen, että jopa Tilastokeskus koetti oikoa sitä.
Lehtola teki Pohjolan Sanomille oikaisupyynnön, mutta koska lehti ei suostunut oikaisua julkaisemaan, hän kanteli asiasta JSN:ään. Puheenjohtaja Uimonen kuitenkin karsi kantelun. Karsintapäätöksen perusteluista ilmenee, että hän teki työttömyystilastoista aivan saman tulkintavirheen kuin Pohjolan Sanomat.
Uimonen vetosi lisäksi toiseen, niin sanottuun NEET-tilastoon ja korosti, että tilastoja voidaan tulkita monella tavalla. NEET-tilastokaan ei kuitenkaan tukenut väitettä, että Espanjassa yli puolet nuorista oli työttöminä. Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja kirjoitti tästä Hyvinvointikatsauksessa 1/2013 näin: Niitä nuoria, joilla ei ole koulutuspaikkaa, työtä ja jotka itse kokevat olevansa työttömiä, on Espanjassa ja Kreikassa alle 15 prosenttia ikäluokasta. Larja korosti, että luku oli kyllä suuri, mutta kaukana siitä virhetulkinnasta, että joka toinen nuori olisi työtön.
JSN:n puheenjohtajan mielestä Pohjolan Sanomien väite ei siis ollut olennainen asiavirhe. Lehtola katsoi Uimosen käsittäneen kantelun taustatiedot väärin ja pyysi JSN:n uudelleenkäsittelyelimeltä (UKP-ryhmä) kantelun uudelleenkäsittelyä. UKP-ryhmä hylkäsi pyynnön.
Tapaus 2: Jos lähes 30 prosenttiyksikön heitto työttömyystilastoissa ei ollut olennainen asiavirhe, entäpä sitten yli 30 miljoonan euron heitto YLE:n budjetissa? Tammikuussa 2015 Satakunnan Kansan entinen päätoimittaja Erkki Teikari kirjoitti, että YLE:n vuoden 2014 budjetti oli 510,5 miljoonaa euroa. Lehtola tarkisti asian YLE:n vuoden 2014 tilinpäätöksestä, ja sen mukaan YLE:n budjetti oli 478,8 miljoonaa euroa. Erotus johtui pääosin siitä, että 507,9 miljoonan euron määrärahasta YLE:n oli tilitettävä valtiolle 10 prosentin arvonlisävero.
Lehtola ajatteli testata, onko Teikarin antama liioiteltu luku olennainen asiavirhe: 31,7 miljoonalla YLE olisi voinut pestata taloon 450 toimittajaa. Uimonen kuitenkin karsi kantelun sillä perusteella, että 510,5 miljoonaa kertoi paljonko rahaa YLE sai käyttöönsä ja arvonlisäveron osuuden puuttuminen ei ollut olennainen asiavirhe. Lehtola pyysi kantelun uudelleenkäsittelyä, mutta UKP-ryhmä hylkäsi pyynnön.
Tapaus 3: Entäpä sitten asiavirhe, jonka voi tarkistaa lakikirjasta? Helmikuussa 2015 Pohjalainen julkaisi pääkirjoituksen otsikolla Yleisradiolle täytyy kertoa rajat. Siinä kirjoitettiin: ”Yleisradiolaki ei määrittele Ylen tehtäviä, vaan julkista palvelua voi olla kevyt viihde yhtä lailla kuin tiukka asiaohjelma.” Lehtolan mielestä väite oli yksiselitteisesti virheellinen. Yleisradion tehtävät määritellään nimenomaisesti yleisradiolain kolmannessa luvussa. Lehtola ajatteli, että olisiko tässä JSN:n mielestä olennainen asiavirhe. Ei ollut. Puheenjohtaja karsi kantelun, koska hänen tulkintansa mukaan väite oli lehden kanta siihen, että yleisradiolaki ei riittävän tarkasti määrittele yhtiön tehtäviä.
Tapaus 4: Lehtola sanoo, että yksi hänen ikimuistoisimmista kanteluistaan liittyy Satakunnan Kansan väitteeseen huumekaupan osuudesta maailmankaupassa. Päätoimittaja kirjoitti, että laittoman huumebisneksen arvo on arviolta 400 miljardia dollaria vuodessa eli vajaa 10 prosenttia maailmankaupan arvosta. Tiedon päätoimittaja oli saanut Wikipediasta. Lehtolan mielestä prosenttiluku liioitteli rajusti huumekaupan osuutta. WTO:n mukaan maailmankaupan arvo on ollut viime vuosina noin 18 000 miljardia. Siitä 400 miljardia oli siis vain reilut kaksi prosenttia, ei kymmenen.
Tällä kerralla Lehtola tunsi ensin pientä voitonriemua, sillä puheenjohtaja päätti viedä kantelun neuvoston käsittelyyn. Sitten tuuli kääntyi. Kävi ilmi, että Satakunnan Kansan päätoimittaja Tapio Vallin oli vastauksessaan JSN:lle kertonut kantelijan epäasiallisesta kielenkäytöstä: ”Lehtola on löytänyt kolumneistani useita muitakin virheitä ja kyseenalaisia kohtia, joita hän toistuvasti on vaatinut oikaistaviksi, antaakseen minulle koirakoulua.” Lisäksi hän kertoi Lehtolan kirjoittaneen sähköpostissa: ”käännyn mieluusti sen vitsikkään itsesääntelyä harrastavan huijariporukan eli Julkisen sanan neuvoston puoleen. Kertyyhän JSN-testiini tästäkin tapauksesta sitten kiinnostavaa matskua.”
Uimonen päätti lopettaa kantelun käsittelyn vedoten JSN:n rooliin sananvapauden vastuullisessa edistämisessä. ”Satakunnan Kansan vastauksen perusteella on ilmeistä, että kantelijalla on muitakin kuin edellä mainittuja motiiveja. Tätä osoittavat hänen käyttämänsä epäasialliset luonnehdinnat koirakoulusta, huijariporukasta ja siitä, että hän ilmoitti keräävänsä kanteluiden avulla aineistoa johonkin tarkoitukseen, joka ei JSN:n käsityksen mukaan liity sananvapauden vastuulliseen käyttämiseen ja ammattieettiseen keskusteluun.”
Lehtola sanoo, että tapaus on jäänyt mieleen absurdiutensa vuoksi. ”Lopettamalla kantelun käsittelyn JSN:n puheenjohtaja rankaisi minun epäasiallisesta kielenkäytöstäni Satakunnan Kansan viattomia lukijoita. Ratkaisun takia he eivät saaneet tietää, että lehden tieto huumekaupan osuudesta maailmankaupassa oli suuruusluokaltaan virheellinen."
Tapaus 5: Toinen ikimuistoinen tapaus liittyy Hufvudstadsbladetin kirjoitukseen kreikkalaisen rap-artisti Pavlos Fyssasin taposta. Asiaa koskevassa pääkirjoituksessaan Hbl kirjoitti näin: Att arbetslösheten är skyhög i Grekland är ingenting nytt, inte heller [att] långt över hälften av de arbetslösa är unga, under 25 år. Kirjoittaja siis väitti, että Kreikassa reilusti yli puolet työttömistä oli alle 25-vuotiaita. Eurostatin tilastojen mukaan luku oli kuitenkin väärä: vain 13 prosenttia Kreikan työttömistä oli alle 25-vuotiaita nuoria.
Hbl ei suostunut oikaisemaan väärää tietoa, joten Lehtola kanteli JSN:lle. Uimonen karsi kantelun. Hän väitti Hbl:n kirjoittaneen, että Kreikassa runsas puolet alle 25-vuotiaista on työttömänä. Lehti oli hänen mielestään oikeassa ja kantelija väärässä. Lehtola puolestaan huomautti Uimosen kuvanneen Hbl:n kirjoituksen aivan väärin ja teki UKP-ryhmälle pyynnön kantelun uudelleenkäsittelystä. UKP-ryhmä totesi puheenjohtajan tehneen käännösvirheen ja päätti viedä kantelun neuvoston käsiteltäväksi. (Käännösvirhettä on vaikea ymmärtää, sillä Lehtola oli kääntänyt käsittelyssä olleen kohdan suomeksi.)
Se oli historiallinen ratkaisu monessakin mielessä, Lehtola sanoo. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan kun UKP-ryhmä otti hänen jo karsitun kantelunsa uudelleenkäsittelyyn. Historiallista oli sekin, että neuvosto teki langettavan päätöksen kantelusta, jota puheenjohtajan mielestä ei ollut syytä edes käsitellä neuvostossa.
Tapaus 6: Lehtola on varannut eniten tilaa kahdelle kantelulle, jotka koskevat Helsingin Sanomia. Ensimmäinen käsittelee HS:ssa toukokuussa 2013 julkaistua artikkelia: OECD: Australia on paras. Siinä kerrottiin, että OECD:n tekemän maavertailun mukaan Australia oli paras maa asua. Suomi oli vertailussa 12:s. Toimittajalta oli valitettavasti jäänyt huomaamatta, että OECD ei ollut tehnyt mitään maavertailua. Se oli vain julkaissut version 3.0 Better Life Index -nettityökalusta, jonka avulla työkalun käyttäjät itse saattoivat tehdä omia maavertailujaan OECD:n kotisivuilla.
Indeksissä oli mukana yksitoista hyvinvoinnin osa-aluetta kuten terveys, asuminen ja koulutus, ja käyttäjät saattoivat antaa kullekin osa-alueelle painoarvon 0-5 sen mukaan, kuinka tärkeäksi he itse hyvinvoinnin osa-alueen kokivat. OECD oli antanut kullekin osa-alueelle teknisenä lähtöasetuksena painoarvon 1, ja tämä lähtöasetus tuotti sen HS:n julkaiseman listauksen, jossa Australia oli ensimmäisenä ja Suomi 12:s.
Lehtolan mielestä HS antoi OECD:n Better Life Index -nettityökalusta väärän kuvan julkaistessaan työkalun lähtöasetuksen tuottaman listauksen OECD:n tekemänä maavertailuna. OECD itse oli korostanut, että kyseessä ei ollut järjestön itsensä tekemä maavertailu. Olisiko tämä olennainen asiavirhe?
Uimosen mielestä ei ollut: hän karsi kantelun. Hänen mielestään kyseessä oli maavertailu, jonka HS itse oli tehnyt OECD:n aineiston pohjalta. Uimosen mielestä lukijoille olisi ollut kohtuullista selvittää, miten HS oli rankkauksensa tehnyt, mutta puutetta ei voinut pitää olennaisena asiavirheenä. Tulkinta on mielenkiintoinen. HS oli siis muka tehnyt maavertailun antamalla jokaiselle hyvinvoinnin osa-alueelle saman arvon kuin oli OECD:n lähtöasetuksissa. Kiinnostavaa on sekin, että YLE ja Hufvudstadsbladet tekivät saman virheen kuin HS, mutta oikaisivat sen verkossa heti, kun Lehtola oli esittänyt niille korjauspyynnön. Lehtola pyysi asiassa uudelleenkäsittelyä, mutta UKP-ryhmä ei hyväksynyt sitä.
Tarinassa on jälkinäytös. Keväällä 2015 – eli noin kaksi vuotta näistä tapahtumista – HS esitteli Better Life -indeksin jälleen OECD:n maavertailuna. Australia oli yhä paras maa asua. Nyt HS noteerasi Lehtolan korjauspyynnön ja teki tarkennuksen: ”OECD:n onnellisuuslistauksesta puuttui tieto: OECD:n Better Life Index jättää käyttäjälle mahdollisuuden painottaa eri muuttujia. Julkaistu listaus toteutuu, jos jokaiselle 11 muuttujalle antaa oletuspainotuksen 1.”
Lehtolan mielestä tarkennus ei ollut JSN:n ohjeiden mukainen oikaisu. Siinä jätettiin sanomatta, että kyseessä ei ollut OECD:n tekemä maavertailu ja annettiin ymmärtää, että HS oli itse tehnyt maavertailun antamalla muuttujille oletuspainotuksen yksi. Tämä ei ollut uskottavaa, koska tämä oli OECD:n lähtöasetus. Koska HS ei suostunut tekemään oikaisua, Lehtola kanteli asiasta JSN:lle.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
