Plasebovaikutus on ihmismielen kiinnostavimpia ilmiöitä. Jos vain uskot, että lääke auttaa, se usein auttaa, vaikka lääke olisi pelkkää korppujauhoa. Toisaalta, jos sinulle kerrotaan, että samainen korppujauhokapseli voi aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia, se todennäköisesti aiheuttaa niitäkin. Plasebolääkkeet voivat siis toistaa oikeiden lääkkeiden positiiviset ja negatiiviset vaikutukset.
Moni lääke kuitenkin aiheuttaa myös riippuvuutta. Riippuvuuden eräs tunnusmerkki on voimakkaat vieroitusoireet, jos lääkettä ei ole saatavilla. Näin voi käydä myös plasebon kanssa.
Plasebolääkeriippuvuudesta kertoo seuraava tapauskertomus Tsekkoslovakiasta. British Journal of Psychiatry -sarjassa vuonna 1969 julkaistu kertomus on niin erikoinen, että se ansaitsee tulla käsitellyksi kokonaisuudessaan. Psykiatri Oldrich Vinarin kirjoittama raportti kertoo 44-vuotiaasta naisesta, joka on saanut skitsofreniadiagnoosin 18 vuotta aiemmin. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ovat olleet tavanomaisia kuten koulumenestyskin. Hän työskenteli sihteerinä ja työnantaja oli ollut hänen työhönsä tyytyväinen. Miesten suhteen potilas oli poikkeuksellisen ujo ja pelokas eikä hänellä ollut koskaan ollut poikaystävää.
Mielenterveyden alamäki alkoi potilaan ollessa 26-vuotias. Palatessaan kotiin elokuvista potilas kertoi äidilleen, että takarivissä istunut mies oli raiskannut hänet sormellaan. Potilas oli niin kiihtyneessä tilassa, että potilaan äiti oli vienyt tämän sairaalaan. Lääkäri oli tutkinut potilaan ja todennut, että immenkalvo oli ehjä. Koska potilas oli edelleen poissa tolaltaan, hänet toimitettiin psykiatriseen sairaalaan Prahassa.
Psykiatrisessa sairaalassa hän ei ensin suostunut puhumaan mistään muusta kuin raiskauksesta. Kun hän oivalsi, että häntä ei uskota, hän lakkasi puhumasta. Pian hän lakkasi myös syömästä ja vaipui katatoniseen tilaan. Hänelle annettiin kolmen vuoden aikana 80 sähköshokkihoitoa ja 150 insuliinikoomahoitoa, mutta ne eivät mainittavasti parantaneet hänen tilaansa.
Kun Vinar tutustui potilaaseen, tämä oli 31-vuotias ja ollut viisi vuotta samassa psykiatrisessa sairaalassa. Hän puhui kuiskaten, seisoi kaiket päivät yhden jalan varassa nurkassa pitäen toisella kädellä kiinni hameestaan ja toisen käden etusormea imien. Yleisilmeeltään hän oli riutunut ja nukkavieru.
Markkinoille oli juuri tullut uusi lääke, reserpiini, joten Vinar päätti kokeilla sitä potilaaseen. Seuraavan kahden kuukauden sisällä potilaan vointi alkoikin kohentua. Hän vietti enemmän aikaa muiden potilaiden kanssa päivähuoneessa, luki sanomalehtiä ja alkoi puhua lääkärille vapaammin. Hän väitti kuitenkin edelleen, että hänet oli raiskattu ja että hän oli sairaalassa johtuen raiskauksen aiheuttamasta traumasta. Vinar ei ollut luottavainen sen suhteen, että voinnin koheneminen tästä jatkuisi.
Sitten tapahtui kuitenkin jotakin perin merkillistä. Vinar kannusti potilaan äitiä ottamaan tyttärensä kotilomalle, mutta äiti piti tätä liian uuvuttavana. Samoihin aikoihin potilaan isä kuoli. Äiti ei kertonut tästä tyttärelleen, mutta Vinar kertoi. Seurasi ihmeparantuminen! Mitä tahansa oireita potilaalla oli ollut, hän parani niistä saman tien. Hänet kotiutettiin kahdessa viikossa ja kaksi kuukautta tästä hän oli saanut paikan kirjastonhoitajana teknologisessa tutkimuskeskuksessa Prahassa.
Potilas palasi normaaliin elämään, mutta pysyi psykiatrin seurannassa. Ainoa ongelma oli enää väsymys, jonka arveltiin johtuvan lääkkeiden sivuvaikutuksesta. Useita eri psyykenlääkkeitä kokeiltiin, mutta ongelma pysyi. Niinpä vuonna 1963 Vinar päätti siirtyä plaseboon. Hän esitteli vaaleanpunaisen pillerin potilaalle uutena psyykenlääkkenä, jolla ei ole mitään sivuvaikutuksia. Uusi ”lääke” saikin väsymyksen katoamaan ja potilas oli nyt täysin tyytyväinen. Vaikka psyykenlääkkeet lopetettiin kokonaan, hänellä ei ollut mitään skitsofrenian oireita.
