Tapauskertomuksia: Koukussa plaseboon
Jani Kaaro
7/4/2023
Kuva: Hakeem James Hausley / Pexels
Lukijoiden tuella
Plasebovaikutus on ihmismielen kiinnostavimpia ilmiöitä. Jos vain uskot, että lääke auttaa, se usein auttaa, vaikka lääke olisi pelkkää korppujauhoa. Toisaalta, jos sinulle kerrotaan, että samainen korppujauhokapseli voi aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia, se todennäköisesti aiheuttaa niitäkin. Plasebolääkkeet voivat siis toistaa oikeiden lääkkeiden positiiviset ja negatiiviset vaikutukset.
Moni lääke kuitenkin aiheuttaa myös riippuvuutta. Riippuvuuden eräs tunnusmerkki on voimakkaat vieroitusoireet, jos lääkettä ei ole saatavilla. Näin voi käydä myös plasebon kanssa.
Plasebolääkeriippuvuudesta kertoo seuraava tapauskertomus Tsekkoslovakiasta. British Journal of Psychiatry -sarjassa vuonna 1969 julkaistu kertomus on niin erikoinen, että se ansaitsee tulla käsitellyksi kokonaisuudessaan.
Psykiatri Oldrich Vinarin kirjoittama raportti kertoo 44-vuotiaasta naisesta, joka on saanut skitsofreniadiagnoosin 18 vuotta aiemmin. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ovat olleet tavanomaisia kuten koulumenestyskin. Hän työskenteli sihteerinä ja työnantaja oli ollut hänen työhönsä tyytyväinen. Miesten suhteen potilas oli poikkeuksellisen ujo ja pelokas eikä hänellä ollut koskaan ollut poikaystävää.
Mielenterveyden alamäki alkoi potilaan ollessa 26-vuotias. Palatessaan kotiin elokuvista potilas kertoi äidilleen, että takarivissä istunut mies oli raiskannut hänet sormellaan. Potilas oli niin kiihtyneessä tilassa, että potilaan äiti oli vienyt tämän sairaalaan. Lääkäri oli tutkinut potilaan ja todennut, että immenkalvo oli ehjä. Koska potilas oli edelleen poissa tolaltaan, hänet toimitettiin psykiatriseen sairaalaan Prahassa.
Psykiatrisessa sairaalassa hän ei ensin suostunut puhumaan mistään muusta kuin raiskauksesta. Kun hän oivalsi, että häntä ei uskota, hän lakkasi puhumasta. Pian hän lakkasi myös syömästä ja vaipui katatoniseen tilaan. Hänelle annettiin kolmen vuoden aikana 80 sähköshokkihoitoa ja 150 insuliinikoomahoitoa, mutta ne eivät mainittavasti parantaneet hänen tilaansa.
Kun Vinar tutustui potilaaseen, tämä oli 31-vuotias ja ollut viisi vuotta samassa psykiatrisessa sairaalassa. Hän puhui kuiskaten, seisoi kaiket päivät yhden jalan varassa nurkassa pitäen toisella kädellä kiinni hameestaan ja toisen käden etusormea imien. Yleisilmeeltään hän oli riutunut ja nukkavieru.
Markkinoille oli juuri tullut uusi lääke, reserpiini, joten Vinar päätti kokeilla sitä potilaaseen. Seuraavan kahden kuukauden sisällä potilaan vointi alkoikin kohentua. Hän vietti enemmän aikaa muiden potilaiden kanssa päivähuoneessa, luki sanomalehtiä ja alkoi puhua lääkärille vapaammin. Hän väitti kuitenkin edelleen, että hänet oli raiskattu ja että hän oli sairaalassa johtuen raiskauksen aiheuttamasta traumasta. Vinar ei ollut luottavainen sen suhteen, että voinnin koheneminen tästä jatkuisi.
Sitten tapahtui kuitenkin jotakin perin merkillistä. Vinar kannusti potilaan äitiä ottamaan tyttärensä kotilomalle, mutta äiti piti tätä liian uuvuttavana. Samoihin aikoihin potilaan isä kuoli. Äiti ei kertonut tästä tyttärelleen, mutta Vinar kertoi. Seurasi ihmeparantuminen! Mitä tahansa oireita potilaalla oli ollut, hän parani niistä saman tien. Hänet kotiutettiin kahdessa viikossa ja kaksi kuukautta tästä hän oli saanut paikan kirjastonhoitajana teknologisessa tutkimuskeskuksessa Prahassa.
Potilas palasi normaaliin elämään, mutta pysyi psykiatrin seurannassa. Ainoa ongelma oli enää väsymys, jonka arveltiin johtuvan lääkkeiden sivuvaikutuksesta. Useita eri psyykenlääkkeitä kokeiltiin, mutta ongelma pysyi. Niinpä vuonna 1963 Vinar päätti siirtyä plaseboon. Hän esitteli vaaleanpunaisen pillerin potilaalle uutena psyykenlääkkenä, jolla ei ole mitään sivuvaikutuksia. Uusi ”lääke” saikin väsymyksen katoamaan ja potilas oli nyt täysin tyytyväinen. Vaikka psyykenlääkkeet lopetettiin kokonaan, hänellä ei ollut mitään skitsofrenian oireita.
Heinäkuussa 1967 tapahtui jälleen muutos. Potilas oli saanut siirron astetta vastuullisempaan tehtävään. Muutoksen tuoma stressi aiheutti kaikenlaista oireilua: päänsärkyä, ahdistusta ja unettomuutta. Hän sai toiselta lääkäriltä reseptin uuteen lääkkeeseen, mutta tämä ei auttanut. Niinpä hän kertoi Vinarille nostaneensa plasebolääkkeen annostusta omin luvin, koska vain tämä lääke auttoi. Elokuussa hän otti jo yhdeksän tablettia päivässä tunteakseen vointinsa hyväksi. Vinar varoitti, ettei annostusta saisi nostaa omalla luvalla, mutta potilas vakuutti, ettei mitään sivuoireita ollut. Marraskuussa potilas otti jo 12 tablettia päivässä, mutta silti väsymys ja ahdistus vaivasivat.
Plasebolääkkeen väärinkäyttö oli ryöstäytymässä käsistä. Joulukuussa 1967 potilaan äiti soitti Vinarille ja vaati lääkäreitä ottamaan tyttären sairaalaan. Potilas ei ollut käynyt töissä kahteen päivään, koska tämä oli täysin tolaltaan. Hän ei nukkunut, käveli ympäri huonetta kuin häkkieläin ja hikoili voimakkaasti. Haastattelussa kävi ilmi, että potilas oli edelleen nostanut annosta. Lääkkeet olivat loppuneet, koska hän oli ottanut niitä jopa 25 tablettia päivässä, ja samalla vieroitusoireet olivat alkaneet. Lisäksi hän häpesi sitä, että oli jälleen nostanut annostusta omin päin, joten hän ei voinut kertoa siitä lääkärille.
Keskusteltuaan potilaan kanssa he sopivat, että Vinar kirjoittaa potilaan työnantajalle ja ehdottaa, että hänet siirretään takaisin aikaisempaan työtehtävään. Samalla plasebon annostus laskettiin 12 tablettiin päivässä. Vähitellen se vähennettiin kolmeen tablettiin päivässä ja oli vuonna 1969, Vinarin kirjoittaessa tapauskertomusta, kaksi tablettia.
Vinar kirjoittaa, että hänen potilaallaan oli kaikki klassiset lääkeriippuvuuden oireet. Tarve nostaa annosta; kykenemättömyys lopettaa tai vähentää lääkkeen käyttöä ilman psykiatrin apua; ja voimakkaat vieroitusoireet lääkkeen yhtäkkiä loppuessa. Toisin kuin muut riippuvuutta aiheuttavat lääkkeet, plasebo ei vain aiheuttanut potilaassa päihdyttävää tai euforista tunnetta. Vinar mainitsee 1960-luvulta vain yhden vastaavan tapauksen. Siinä morfiiniriippuvaisille annettiin morfiinin sijasta suolaliuosta eivätkä potilaat huomanneet mitään eroa. Vieroitusoireet tulivat vasta kun suolaliuos poistettiin.
Tämä artikkeli on osa Rapportin ja Jani Kaaron juttusarjaa lääketieteen tapauskertomuksista. Edellisessä osassa käsiteltiin mielialalääkkeiden vaikutusta seksuaalisuuteen. Juttusarjan toteutuminen on mahdollista maksavien tilaajien ansiosta. Lue lisää ja osallistu.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
