Plutokraattien passikauppaa
Jani Kaaro
11/2/2016
Lukijoiden tuella
Atossa Araxia Abrahamian on Al-Jazeeran toimittaja Yhdysvalloissa. Hän on aina ollut kiinnostunut kansalaisuuden ideasta, eikä ihme, sillä hänellä itsellään on Kanadan, Iranin ja Sveitsin kansalaisuus. Eräänä päivänä hän liittyi verkostoon nimeltä A Small World, jonka jäsenet ovat kiinnostuneita globaalin kansalaisuuden ideasta, ja hän osallistui verkoston kautta aihetta käsittelevään konferenssiin. Abrahamian tiesi, että maailmankansaiaisuuden idealla oli aina ollut läheinen suhde rauhanaatteeseen, mutta tämä konferenssi oli jotakin täysin muuta. Siellä kokoontuivat upporikkat porhot, jotka vertailivat eri maiden passeja: mitä ne maksoivat ja millaisia etuja ne tarjosivat. Passeista puhuttiin kuin ne olisivat olleet brändejä ja niitä ostettiin kuin kenkiä.
Konferenssin järjestäjä oli konsulttifirma Henley&Partners. Se oli vielä 2000-luvun alussa pieni sveitsiläinen lakiasiaintoimisto, jonka yhtenä erikoisalana oli maahanmuutto. Sitten tuli onnenpotku. St. Kitts ja Nevis, kahden saaren kääpiövaltio Karibialla, konsultoi toimistoa passiasioissa. St. Kitts ja Nevis oli perustanut jo vuonna 1984 ohjelman, jonka kautta rikkaat saattoivat ostaa saarivaltion passin ja kansalaisuuden, mutta passit eivät menneet kaupaksi. Henley&Partners kirjoitti ohjelman uusiksi: 250 000 dollarin sijoitusta vastaan investoijat saivat maan passin ja kansalaisuuden ilman, että heidän koskaan tarvitsi käydä koko saarella. Sen jälkeen Henley&Partnersilla on pitänyt kiirettä ja heillä on nyt toimistot yli 20 maassa.
Kansalaisuuden hakeminen on lähes kaikissa sivistysvaltioissa ollut aina yksi vahvimmin säädeltyjä alueita. Valtion asettamat kansalaisuuden kriteerit on täytettävä eikä oikoreittejä ole. Viime vuosina yhä useammat maat ovat kuitenkin halunneet höllentää säädöksiään, jos hakijalla on riittävän paksu lompakko. St. Kitts ja Nevisissä, Barbudalla, Antigualla, Dominicalla, Maltalla ja Kyproksella passin ja kansalaisuuden saadakseen ei tarvitse koskaan edes käydä koko valtiossa, tai siellä täytyy viettää korkeintaan muutama päivä. Diiliin ei yleensä kuulu äänioikeutta, ellei sijoittaja myös ole kirjoilla valtiossa, mutta tästä passien ostajat harvoin ovat edes kiinnostuneita.
Monilla teollisuusmailla puolestaan on omat ohjelmansa, joilla rikkaat voivat ostaa oleskeluluvan ja näin jouduttaa kansalaistamistaan. Ohjelmia on ainakin 20 maalla, kuten Britannialla, Yhdysvalloilla, Australialla, Portugalilla, Espanjalla, Irlannilla, Bulgarialla, Latvialla, Kreikalla ja Makedonialla. Suomessakin vastaava ohjelma on suunnitteilla. Sisäasiainministeriössä selvitellään parhaillaan, miten sijoittajien, yrittäjien ja erityisasiantuntijoiden maahanmuuttoa voitaisiin helpottaa. Ehdotuksessa on mukana oleskeluluvan myöntäminen ”yrityksiin kohdistuvien sijoitusten perusteella.”
Yhdysvaltain EB5-ohjelmassa hakijan on investoitava maahan miljoona dollaria, tai puoli miljoonaa dollaria, jos sijoitus kohdistuu korkean työttömyyden alueelle. Sijoitusta vastaan hakija saa Green Cardin, ja sitä kautta mahdollisuuden hakea kansalaisuutta. Tämä antaa sijoittajille huomattavan edun, sillä Green Cardin saaminen muutoin on varsin vaikeaa. Esimerkiksi niin sanottuun Green Card lottoon on osallistunut vuosittain 9-14 miljoonaa ihmistä, ja heistä oleskeluluvan saa vain 0,5 prosenttia tai vähemmän.
Britannian sijoittajaohjelmassa oleskeluluvan voi ostaa kahdella miljoonalla punnalla. Kuten kaikkien muidenkin, sijoittajan on oleskeltava maassa viisi vuotta, ennen kuin hän voi hakea kansalaisuutta. Kansalaisuuden hakemista voi kuitenkin jouduttaa. Jos maksaa viisi miljoonaa puntaa, kansalaisuutta voi hakea kolmen vuoden jälkeen. Kymmenen miljoonan punnan sijoituksella kansalaisuutta voi hakea jo kahden vuoden päästä..
Portugalin Citizenship by Investment -ohjelmassa vaaditaan miljoonan euron pääomasijoitusta, 500 000 euron kiinteistökauppoja ja työpaikkojen luomista. Sitä vastaan sijoittajat saavat rajoittamattoman oleskeluluvan viideksi vuodeksi, minkä jälkeen he voivat hakea kansalaisuutta. Pakettiin kuuluu vapaa matkustus Schengen-maissa ja oikeus tuoda perheenjäsenet maahan. Espanjan ohjelma on pääpiirteissään samanlainen, mutta halvempi.
Maltalla ”kultaiseksi passiksi” kutsutun asiakirjan saa 650 000 eurolla. Maltan ohjelma poikkeaa Portugalin ja Espanjan vastaavista siinä, että kansalaisuuden saadakseen ei tarvitse koskaan käydä Maltalla. Kun ohjelma perustettiin, Maltan hallitus lupaili, että passin saajien nimetkin pidettäisiin salaisina. Tämä kaatui viime hetkellä rajuun vastustukseen: maltalaisilla oli sentään oikeus tietää ketkä muut ovat maltalaisia. Maltan ohjelma on herättänyt närää muissa EU-maissa, sillä Malta käytännössä avaa EU:n ulkopuolisille sijoittajille takaoven koko EU:hun, ja pilkkahinnalla.
Kyproksen Citizenship by Investment -ohjelmassa kansalaisuuden voi ostaa viidellä miljoonalla eurolla. Mielenkiintoisesti Kypros myös tarjosi kansalaisuutta kompensaationa niille rikkaille, jotka menettivät varoja 3 miljoonaa euroa tai enemmän Kyproksen pankkikriisissä.
Tunnettu esimerkki tällaisen investointiohjelman kautta kansalaistetusta henkilöstä on miljardööri Frank Stronach. Stronach syntyi Itävallassa, mutta muutti Kanadaan ja teki omaisuutensa siellä. Kun Stronachista tuli nuorena Kanadan kansalainen, hänen piti luopua Itävallan kansalaisuudesta, koska Itävalta ei hyväksy kaksoiskansalaisuutta. Stronachin palatessa miljardeineen Itävaltaan hän sai erikoiskohtelun: hänelle sallittiin kaksoiskansalaisuus.
Kansalaistamisensa jälkeen Stronach on ollut poliittisesti aktiivinen. Hän keräsi bisnesimperiumiinsa monia vaikutusvaltaisia poliitikkoja, ja perusti myöhemmin oman poliittisen puolueen, Team Stronachin. Hän sijoitti vaaleihin omaa rahaa noin 30 miljoonaa ja puolue pääsi parlamenttiin. Puolue on euroskeptinen ja oikeistopopulistinen, mutta ei leimallisesti maahanmuuttovastainen. Näin kansalaisuuden ostaneista superrikkaista voi tulla merkittäviä tekijöitä uuden kotimaansa politiikassa.
Valtiot siis kilpailevat rikkaista, ja rikkaat vastaavasti kilpailuttavat valtioita. Tässä tärkeä työkalu on Henley&Partnersin julkaisema maailman passi-indeksi, jossa maailman passit laitetaan arvojärjestykseen sen mukaan, miten vapaata liikkuvuutta ne tarjoavat. Parhaat passit tarjoavat vapaan pääsyn mahdollisimman moneen maahan ja tällä listalla kärkisijoilla paistattelevat sellaiset maat kuin Sveitsi, Saksa, Suomi, Ruotsi, Italia ja Ranska. Näiden maiden passit avaavat pääsyn 173-177 maahan. Häntäpäässä ovat sellaiset maat kuin Somalia, Irak ja Afganistan, joiden passilla pääsee vain noin kolmeenkymmeneen maahan. Jos maailman siirtolaisuudessa on yksi suunta, se on huonojen passien maista kohti hyvien passien maita.
Kaikissa listan kärkimaissa passit eivät tietenkään ole myytävänä. Henley&Partnersin varsinainen työsarka on siis niissä maissa, joista heidän asiakkaansa voivat saada passin. Näiden joukosta he etsivät asiakaskunnalleen parhaan kohteen – valtion, jonka passi tarjoaa eniten liikkumavapautta ja parhaita muita etuja mahdollisimman edulliseen hintaan. Nämä ovat käypää valuttaa niille miljonääreille, jotka tulevat Lähi-Idän maista, Afrikasta, Venäjältä tai Kiinasta, joiden passit rajoittavat liikkumista. ”Passini ovat kuin luottokortteja. Käytän sitä, mikä säästää minulta eniten aikaa ja rahaa”, totesi eräs miljonääri Edinburghin yliopiston maahanmuuttotutkija Katy Longille.
Passikauppaa ja Citizenship by Investment -ohjelmia on toki myös arvosteltu. Yhdysvaltojen ohjelma on saanut kritiikkiä siitä, että se on sijoittajille vain hyvää bisnestä. Kokenut sijoittaja voi valita kohteensa siten, että hän todennäköisesti saa suuren osan sijoituksestaan takaisin. Koska sijoitus on kannattavaa bisnestä joka tapauksessa, miksi sellaisesta pitää palkita kansalaisuudella? Britanniassa ohjelmat ovat herättäneet närkästystä toisesta syystä. Lontoossa on enemmän miljonäärejä kuin missään muualla maailmassa, ja monien mielestä sen seurauksena kiinteistöjen ja asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin. Kiinteistö- ja asuntokaupan osalta trickle-down on osoittautunut olevan trickle-up. Lisäksi aina kun superrikkaita ”uhataan” veronkiristyksillä tai heiltä vaaditaan läpinäkyvyyden lisäämistä talousasioissaan, he uhkaavat lähteä Britanniasta.
Eiväkä ongelmat lopu tähän. Australiassa havaittiin pari vuotta sitten, että rahalla ostettava oleskelulupa oli houkutellut maahan suuret määrät Kiinan Kommunistisen puolueen entisiä virkailijoita, jotka oli Kiinassa etsintäkuulutettu talousrikoksista. Kanada puolestaan sanoi irti St. Kitts ja Nevisin kanssa solmitun sopimuksen, jolla St. Kitts ja Nevisin passilla pääsi vapaasti Kanadaan. Kanadassa havahduttiin siihen, että monet pakotteiden alla olevat rikkaat iranilaiset olivat ostaneet St. Kitts ja Nevisin passin ja koettivat sillä päästä Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
Suurin näitä ohjelmia koskeva kysymys on tietenkin se, onko niillä toivottuja kansantaloudellisia vaikutuksia. Yhdysvaltain sisäisestä turvallisuudesta vastaavan viraston selvitys vuodelta 2013 ei suuria lupaile. Sen mukaan ohjelman hyötyjä ei kyetä osoittamaan ja että se on riskialtis huijauksille ja väärinkäytöksille. Rahoja ei ole sijoitettu sinne, minne on luvattu, ja yhdessä tapauksessa Manhattanilla sijaitseva rakennustyömaa oli merkitty heikon työllisyyden alueen projektiksi. Valvonta on ollut heikkoa, joten kiinnijäämisen riski on ollut pieni.
Karibian saarivaltioissa huolena on ohjelmien vaikutus demokratiaan. Jos poliittinen eliitti saa yhä merkittävämmän osan tuloistaan superrikkailta ja suhteessa siis vähemmän omilta kansalaisiltaan, silloin se on yhä vähemmän velvollinen vastaamaan tekemisistään kansalle. Köyhyys ja rikollisuus eivät ole kadonneet St. Kitts ja Nevisiltä mihinkään, vaikka passeja on myyty jo kymmenen vuotta, ja maan pääkaupunki Basseterre on monena vuonna keikkunut kärkisijoilla maailman murhapääkaupunkien listalla.
Abrahamian paljastaa kirjassaan The Cosmopolites: The Coming of the Global Citizen, passikaupasta vielä yhden hyvin erikoisen tapauksen. Kuwait ja Arabiemiraatit aloittivat vuonna 2008 epäviralliset neuvottelut pienen Komorien valtion kanssa. Komorit on kolmen saaren muodostama valtio, jossa 45 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella, 60 prosentilla ei ole sähköä ja lähes yhtä monella ei ole juoksevaa vettä. Saari on kipeästi rahan tarpeessa eikä houkuttele rikkaita. Siksi maan hallitus oli ihmeissään ja imarreltu Kuwaitin ja Arabiemiraattien kiinnostuksesta heitä kohtaan. Kiinnostava oli myös näiden rikkaiden maiden ehdotus.
Kuwaitissa ja Arabiemiraateissa elää melko suuri ”valtioton” väestö. Tämä ryhmä syntyi kun Kuwait ja Arabiemiraatit 1960-1970-luvuilla itsenäistyivät, ja nämä heimoryhmistä muodostuneet kansat määrittelivät kansalaisuutensa kansallisvaltiomallin pohjalta. Osa väestöstä otettiin kansalaisuuden piiriin, osa jätettiin ulkopuolelle. Nämä ulkopuolelle jääneet ei-kansalaiset tunnetaan nimellä bidoon. Heillä ei ole normaaleja kansalaisoikeuksia, ja he edustavat näiden valtioiden köyhälistöä. 2000-luvulla ihmisoikeusjärjestöt alkoivat yhä voimakkaammin painostamaan Kuwaitia ja Arabiemiiraatteja kansalaistamaan ei-kansalaisensa. Myös bidoonit itse aktivoituivat ja alkoivat blogata ja kampanjoida parantaakseen asemiaan. Jotakin oli tehtävä.
Jos olette koskaan kuulleet vitsiä, jonka mukaan homot, luonnonsuojelijat tai rasistit pitäisi siirtää Ahvenanmaalle, tällainen juuri oli Kuwaitin ja Arabiemiraattien suunnitelma. He ostaisivat Komoreilta passeja, ja antaisivat passit bidooneille. Komorien hallinnolle vakuuteltiin, että bidoonit toisivat mukanaan investointeja ja työvoimaa. Bidooneille taas uskoteltiin, että passin hyväksyminen olisi heille ensimmäinen askel kohti Kuwaitin tai Arabiemiraattien kansalaisuuutta.
Ehdotuksen sisältö oli, että jos bidoonit hyväksyisivät Komorien passin, he saisivat viiden vuoden oleskeluluvan Kuwaitissa tai Arabiemiraateissa, edellyttäen, että heillä ei ole rikosrekisteriä tai he eivät tee uusia rikoksia. Rikoksiin syyllistyneet karkotettaisiin Komoreille: karkotuksesta ei voisi valittaa eikä karkotetuilla ollut oikeutta palata Kuwaitiin tai Arabiemiraatteihin.
Kun Komorit olivat hyväksyneet asemansa rangaistussiirtolana, Kuwaitilla ja Arabiemiraateilla ei ole ollut vaikeuksia rangaista. Abrahamian kertoo absurdeista oikeudenkäynneistä, joissa poliittisesti aktiivisia bidooneja on syytetty maanpetoksesta, vaikka heillä ei ole maata, jota pettää. Rangaistus on Komorien passi tai elinkautinen vankilassa. Passi ei kuitenkaan takaa bidooneille kansalaisoikeuksia Komoreilla; he eivät saa äänestää, liittyä armeijaan tai työskennellä hallituksessa. Kuwait ja Arabiemiraatit odottavat, että tulevina vuosina tuhansia bidooneja siirtyy Komoreille, minkä jälkeen he ovat Komorien vastuulla. Mitä se tarkoittaa bidooneille ja poliittisesti epästabiilille saarivaltiolle jää nähtäväksi.
Kansalaisuuden ostamisen idea on hiljattain laajentunut koskemaan myös muita kuin superrikkaita. Yhdysvaltalainen talousnobelisti Gary S. Becker on ehdottanut, että koko maahanmuutto-ongelma pitäisi ratkaista rahalla. Beckerin ehdotuksessa Yhdysvaltain kansalaisuudelle asetettaisiin esimerkiksi 50 000 dollarin hinta. Jos maahanmuuttajat maksaisivat tämän, heistä tulisi Yhdysvaltain kansalaisia. Koska Yhdysvallat ottaa vuosittain sisään miljoona maahanmuuttajaa, ”kansalaisuusmaksu” tuottaisi valtiolle vuosittain 50 miljardin dollarin tulon. Beckerin ehdotuksessa ei unohdeta köyhiä: heitä varten rakennettaisiin opintolainan kaltainen järjestelmä. Myös työnantajat voisivat maksaa kansalaisuuden työntekijöilleen ja periä summan ajan mittaan takaisin. Becker on sanonut, että hänen ehdotuksensa on herättänyt ihmisissä järkytystä. Eihän kansalaisuus voi olla ostettavissa. Beckerin mukaan valtio kuitenkin valikoi jo nyt, keistä tulee kansalaisia. Hänen ehdotuksensa toisi valintaprosessiin vain uuden kriteerin. Becker on myös sanonut, että hänen ehdotuksensa voisi vähentää negatiivisia asenteita maahanmuuttajia kohtaan.
Mitä passikaupasta ja kansalaisuuden ostamisesta siis pitäisi ajatella? Superrikkaiden passikaupassa globaali eriarvoisuus näyttäytyy tietenkin räikeimmillään: ei voi olla oikein, että samalla kun EU rakentaa itsestään linnoitusta pitääkseen köyhät ulkopuolella, rikkaat voivat ostaa tiensä linnoituksen sisään. Passikauppa voidaan nähdä myös neoliberalismin voittona: kansalaisuudesta tulee yksi uusi asia, joka voidaan alistaa markkinamekanismille. Passikauppa voidaan nähdä myös merkkinä valtioiden vallan heikkenemisestä – miten rähmällään valtiot ovatkaan rikkaiden edessä. Sen tärkein opetus voi kuitenkin olla siinä, että se paljastaa jotakin oleellista koko kansalaisuuden olemuksesta.
Ensimmäinen asia on se, miten mielivaltaista kansalaisuus lopulta on. Me vain satumme syntymään johonkin maahan, ja se määrittää sen, minkä maan kansalaisia meistä tulee. Globaalista näkökulmasta mikään muu sattuma ei kuitenkaan vaikuta elämäämme yhtä paljon. Somaliasta ei tule nobelisteja eikä Afganistanista microsofteja.
Passeja ostavat superrikkaat vertaavat kansalaisuutta maaorjuuteen. Kieltämättä, monissa maissa kansalaisuudella ja maaorjuudella on yhtäläisyyksiä. Arabiemiraateissa 15 prosenttia väestöstä nauttii täysiä kansalaisoikeuksia – ja se tarkoittaa heidän tapauksessaan nimenomaisesti etuoikeuksia ilman velvollisuuksia. Toisella puolella samaa kolikkoa ovat Komoreille karkotetut bidoonit, joille Komorien passi on kirous. He eivät voi omistaa maata, mutta maa omistaa heidät.
Miten modernina aikana joku voi päästä nauttimaan kansalaisuuden eduista vain siksi, että sattui syntymään kyseiseen maahan? Miksi kansalaisuutta ei voi myöntää muilla perusteilla? Miksi kansalaisuutta ei voi valita? Somaliasta, Irakista tai Afganistanista katsoen näissä kysymyksissä on kieltämättä järkeä, olit sitten rikas tai köyhä.
Kansalaisuuden sisäpuolelta katsoen asia näyttää kuitenkin toisenlaiselta. Kansalaisuus on ennen kaikkea kuulumista johonkin. Syntymässä siteemme maahan syntyy vanhempiemme siteen kautta, ja yhteenkuulumisen tunne muodostuu suvun, instituutioiden ja kollektiivisten kokemusten kautta. Siksi lähes kaikkien valtioiden ohjenuorana kansalaistamisessa on ollut aika: hakijan on täytynyt elää yhteisön jäsenenä niin kauan, että hänelle on ehtinyt muodostua siihen side, jota hän voi arvostaa. Kansalaistamisen jouduttaminen rahalla on siis ainakin tätä ideaa vastaan.
Kansalaisuus on kuitenkin myös sosiaalisia oikeuksia – filosofi Hannah Arendtin määritelmän mukaan ”oikeus pitää oikeuksia”. Tämä tuntuu olevan se aspekti kansalaisuutta, joka monia maahanmuuttokriittisiä hiertää. Köyhien maahanmuuttajien nähdään olevan vain sosiaalisten etujen perässä ilman aitoa kiinnostusta liittyä yhteisöön. Täsmälleen samasta asiasta voidaan kuitenkin kritisoida passikauppaa: passeja ostava rikas eliitti ei usein edes halua elää niissä maissa, joiden passeja he omistavat. He haluavat vain passin tuomat sosiaaliset edut, eli mahdollisimman vapaan liikkuvuuden maasta toiseen.
Vapaa liikkuvuus onkin se periaate, johon siirtolaisuuden problematiikka tiivistyy. Filosofi John Rawls kehotti ihmisiä miettimään millainen olisi oikeudenmukainen yhteiskunta, jos ihmiset joutuisivat päättämään sen periaatteista tietämättömyyden verhon takana. He eivät tietäisi, mihin maahan tai säätyyn he syntyisivät tai miten he tulisivat yhteiskunnassa sijoittumaan. Rawlsin mukaan tällaisessa tilanteessa oikeudenmukainen yhteiskunta olisi se, joka tarjoaisi ihmisille mahdollisimman suuren valinnanvapauden riippumatta siitä, millaiset kortit he elämän arpapelissä saavat. Jos ihmisillä on riski syntyä Afganistaniin, silloin heillä ei ole intressiä rajoittaa vapaata liikkuvuutta, vaan tukea sitä. Jos ihmisillä on riski syntyä köyhyyteen ja kurjuuteen, heillä ei ole intressiä tukea rikkaiden etuoikeuksia, vaan mahdollisimman laajaa taloudellista tasa-arvoa. Siksi vapaa liikkuvuus on globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta keskeinen ihmisarvo. Se voi olla miljoonille ihmisille tärkein – joskus ainoa – mahdollisuus parantaa tilannettaan.
Globaalissa eriarvoisuuden painekattilassa mikään ei tasoita epätasa-arvoa tehokkaammin kuin köyhien purkautuminen rikkaisiin maihin. Se on luonnonlaki samalla tavalla kuin paine-erojen purkautuminen korkeasta matalampaan. Siksi miljoonat ihmiset ovat liikkeellä, ja he uhmaavat kuolemaa päästäkseen jonnekin. Jos tuo liike estetään, paine kerääntyy rajoille. Tällä hetkellä se painaa Euroopan ulkorajoja niin, että sen hallitsemiseen tarvitaan yhä enemmän resursseja, eikä ongelman ratkaisemisesta ole yksimielisyyttä. Jos EU-maat tässä tilanteessa alkavat suosia rikkaiden maahanmuuttoa köyhien kustannuksella, se kertonee siitä, että kansalaisuuden idea on ehkä todella muuttumassa hyödykkeen kaltaiseksi. Kun Abrahamian kysyi kuwaitilaiselta viranomaiselta, miksi Kuwait ei vain kansalaista bidooneja, viranomainen vastasi: ”Meidän kansalaisuutemme on kallista.” Eri asia kuitenkin on, millä tavalla tällaiset etuoikeudet ja kahden kerroksen väen legitimointi vaikuttavat kansalliseen solidaarisuuteen ja yhteishenkeen, ja siksi asia vaatii varmasti perusteellista julkista keskustelua.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
