Pelottavat rituaalit tekevät heimotunteen
Jani Kaaro
10/25/2023
Lukijoiden tuella
Tosiasiat eivät yhdistä ihmisiä. Päinvastoin, tiede on omistautunut tosiasioiden tutkimiselle, mutta silti se on täynnä erimielisiä kuppikuntia, jotka tuntevat jopa vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan. Mutta pudotetaanpa faktat pelistä pois niin ihmiset muuttuvat yllättäen hyvinkin ryhmähenkisiksi.
Donald Trump suoltaa valheita päivittäin, mutta hänen kannattajajoukkonsa on pysynyt tiiviinä ja yhtenäisenä. Ilmastonmuutoksen kieltäjät ja salaliittouskovaiset ovat osoittautuneet varsin sitkeäksi joukoksi kaikesta heihin kohdistuvasta tuomitsemisesta, arvostelusta ja jopa naureskelusta huolimatta. Eikä sovi unohtaa amerikkalaista uskonnollista oikeistoa, joka vastustaa evoluution opetusta ja uskoo sen sijaan Raamatun luomiskertomukseen. He vasta yhtenäisiä ovatkin.
Miksi juuri nämä ryhmät ovat niin yhtenäisiä? Onko kyse siitä, mihin he uskovat vai pelkästään siitä, että he ylipäänsä uskovat? Tätä on pohdittu loputtomiin viimeistään siitä lähtien kun Trump esitteli ”vaihtoehtoisten faktojen” käsitteen suurelle yleisölle.
On kuitenkin eräs tieteenala, jolle tämä kysymys kuuluu enemmän kuin muille: antropologia. Antropologit ovat seuranneet läheltä erilaisten ryhmien toimintaa; miten ne määrittelevät rajansa ja miten ne lujittavat ryhmähenkeä. Ehkä antropogit voivat kertoa meille jotakin siitä miksi trumppilaiset pysyvät trumppilaisina vaikka mitä tapahtuisi.
Eräs antropologi, jonka tutkimus tulee lähelle tätä kysymystä, on Oxfordin yliopiston antropologian professori Harvey Whitehouse. Whitehouse lähtee ajatuksesta, jonka mukaan ihminen on rituaalinen eläin ja rituaalinen eläin haluaa ensisijaisesti kuulua ryhmään.
Ryhmään liittymisessä on kuitenkin eroja. On eroa sillä liitytkö ryhmään maksamalla jäsenmaksun vai vihitäänkö sinut ryhmään jonkinlaisen initiaatioriitin kautta. Whitehouse uskoo löytäneensä mekanismin, jolla rituaalit toimivat – eli miten ne voivat siirtää rajaa yksilön ja ryhmän välillä.
Whitehousen ydinkäsite on identiteettifuusio. Normaalissa länsimaisessa elämänmenossa meillä on persoonallinen identiteetti – kuka olen, mistä tulen, mikä on tarinani – sekä ryhmäidentiteetti – olen osa perhettä ja sukua, mutta olen myös suomalainen ja eurooppalainen. Whitehousen mukaan näiden identiteettien suhde on vuorotteleva, eli kun yhtä korostaa, toinen pienenee.
Identiteettifuusio on kuitenkin jotain täysin muuta. Siinä persoonallinen identiteetti ja ryhmäidentiteetti sulautuvat yhteen siten, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Jos jokin uhkaa ryhmää, se uhkaa myös yksilöä. Ja toisinpäin.
Mekanismi, jolla identiteettifuusio saadaan aikaan on Whitehousen mukaan dysforinen rituaali, dysforisen ollessa euforisen vastakohta. Whitehousen teoria selittääkin ensimmäisen kerran, miksi pienissä primitiivisissä yhteisöissä tavataan niin usein julmia, pelottavia ja väkivaltaisia rituaaleja.
Rituaaleissa ihmisiä eristetään, pelotetaan, satutetaan ja poltetaan. Riitteihin osallistuminen ei ole vapaaehtoista, vaan uhrit usein kaapataan yön pimeydessä. Julmat rituaalit eivät rajoitu vain initiaatioriitteihin. Päinvastoin, monissa heimokulttuureissa dysforiset rituaalit ovat olleet säännöllisesti toistuva osa elämää.
Whitehousen mukaan dysforiset rituaalit vievät ihmisen emotionaalisille äärirajoille, jolloin identiteettifuusio voi tapahtua. Elämää muuttava yhteinen kokemus johtaa yhteenkuulumisen tunteeseen, jota voi verrata vain kuulumiseksi samaan perheeseen.
Heimoyhteisöissä tämä on ollut tärkeää. Jos ihmiset kokevat, että se mikä tapahtuu ryhmälle, tapahtuu myös minulle, he eivät pakene esimerkiksi taistelu- tai sotatilanteessa.
Whitehousen työ identiteettifuusiosta onkin saanut paljon huomiota poliittisilta päättäjiltä. Itsemurhapommittajat, ja muut ilmiöt, joissa ihmiset uhraavat itsensä oman ryhmän puolesta, eivät olisi mahdollisia ilman identiteettifuusiota. Tämä tarkoittaa sitä, että on voimien tuhlaamista koettaa vaikuttaa siihen, mihin fundamentalistit uskovat.
Se, mikä saa ihmiset toimimaan, ei ole mikään yksittäinen tosiasia, vaan heimotunne.
Modernissa maailmassa dysforisia rituaaleja tavataan armeijassa, rikollisjengeissä ja joissakin harrastusryhmissä – esimerkkinä brasilialaisen jiujitsun piiskausinitiaatioriitti. Identiteettifuusioon johtavista dysforisista kokemuksista tavallisin lienee kuitenkin sota tai muu aseellinen konflikti. Whitehousen mukaan ei ole sattumaa, että sotaveteraanit monissa eri kulttuureissa kokevat asetoverinsa ”veljekseen” tai ”perheekseen”.
Whitehouse on tehnyt kenttätutkimusta monenlaisten ryhmien parissa: islamistifundamentalisteista Vietnamin sodan veteraaneihin ja Libyan kapinallistaistelijoista jalkapallohuligaaneihin. Tutkimuksissa on tarkasteltu sitä, missä määrin yksittäiset ihmiset kokevat olevansa yhtä ryhmän kanssa.
Hyvä esimerkki on Whitehousen ja kollegoiden tutkimus Libyan kapinallistaistelijoista. Siinä tarkasteltiin kuinka paljon taistelijat kokivat olevansa yhtä seuraavien ryhmien kanssa a) oman perheensä b) saman joukko-osaston c) toisten taisteluun osallistuneiden sotilaiden kanssa, joita he eivät tunteneet ja d) vallankumouksen kannattajien, jotka eivät osallistuneet taisteluun.
Tulokset osoittivat, että yhteenkuuluvuuden tunne oli yhtä voimakasta oman perheen ja oman joukko-osaston välillä. Yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri myös muiden taistelijoiden kanssa, mutta käytännössä olematon vallankumouksen kannattajien kanssa, jos he eivät osallistuneet taisteluun.
Toisessa tutkimuksessa he mittasivat yhteenkuuluvuuden tunnetta toisten taistelijoiden ja taisteluun osallistumattoman logistiikkahenkilöstön välillä. Odotetusti identiteettifuusio oli paljon selvempi taistelijoiden kuin logistiikkahenkilöstön kanssa.
Kaikki rituaalit eivät kuitenkaan ole dysforisia. Whitehousen ryhmä on kerännyt laajan tietopankin rituaaleista eri kulttuureissa ja havainneet, että kun heimokulttuurit ovat muuttuneet laajemmiksi ja kompleksisemmiksi agraarisivilisaatioiksi, dysforiset rituaalit ovat korvautuneet symbolisilla ja rutiininomaisilla rituaaleilla kuten marsseilla, lauluilla, tansseilla ja esimerkiksi ruoan uhraamisella esi-isille.
Rituaalit rutinisoituvat, mutta niillä ei enää ole samaa identiteettifuusiota tuottavaa voimaa kuin dysforisilla rituaaleilla. Niillä on kuitenkin enemmän voimaa kuin jos rituaaleja ei olisi ollenkaan.
Whitehousen tutkimus voi auttaa ymmärtämään, miksi tietyt ryhmät ovat yhtenäisempiä kuin toiset.
Amerikan uskonnollinen oikeisto ymmärtää rituaalien arvon ja hyödyntää niitä monipuolisesti osallistumalla seremonioihin ja laulamalla ja tanssimalla yhdessä. Trumpin kampanjatilaisuuksien tunnelmaa taas on verrattu uskonnolliseen hurmokseen, ja merkittävä osa hänen kannattajakunnastaan kuuluukin jo valmiiksi rituaaleissa marinoituun uskonnolliseen oikeistoon.
Entä salaliittoteoreetikot ja ilmastodenialistit? Ehkä heitä yhdistävät yhteiset dysforiset kokemukset. Heidän narratiiviinsahan kuuluu, että heitä ei kuunnella, heitä syrjitään ja jopa vainotaan. Kenties mitä enemmän heitä panetellaan, sitä tiiviimmäksi kasvaa heidän oma heimotunteensa.
Whitehouse ja kollegat ovat esimerkiksi osoittaneet, että jos oma jalkapallojoukkue häviää koko ajan, kannattajien heimotunne on paljon voimakkaampi kuin oman joukkueen kulkiessa voitosta voittoon.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
