Mitä on paranoia? Jos tietosi paranoiasta ovat peräisin amerikkalaisista elokuvista, mieleesi saattaa juolahtaa foliohattuinen propellipää, joka suoltaa keskeytymättä salaliittoteorioitaan ja harhaisia assosiaatioitaan. Totuus on kuitenkin usein kaukana tästä, osoittaa Oxfordin yliopiston psykologi ja paranoian asiantuntija Daniel Freeman viime vuonna julkaistussa kirjassaan Paranoia: A Journey Into Extreme Mistrust and Anxiety. Freemanin mukaan tavallinen tarina paranoiasta on tarina ihmisestä, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Hänen elämäänsä hallitsee niin tavattoman suuri pelko kaikkea ulkopuolista kohtaan, että hän on linnoittautunut pysyvästi oman itsensä sisään. Hän hädin tuskin uskaltaa kodistaan ulos, vielä vähemmän hän uskaltaa puhua kenellekään muukalaiselle.
Freeman peräänkuuluttaa teoksessaan paradigman muutosta paranoian ymmärtämisessä ja hoidossa. Hänen mukaansa paranoiaan on tähän asti suhtauduttu samalla tavalla kuin äänien kuulemiseen; että vainoharhaisuus on vain skitsofrenian sivuoire, sinällään merkityksetön, ja että siihen ei pidä kiinnittää huomiota. Psykiatrit on koulutettu ajattelemaan, että ei pidä mennä potilaan harhoihin mukaan, koska se voi vain vahvistaa niitä.
Freeman kuitenkin näkee paranoian ennen kaikkea luottamuksen patologiana, ja sitä kautta jokainen meistä ymmärtää paranoiaa paremmin. Kaikkihan me taistelemme joskus luottamuksen ja epäluottamuksen kanssa. Voinko luottaa myyjään tori.fi -palvelussa kun niin monet ovat tulleet huijatuksi? Pettääkö puolisoni minua vaikka hän esittää kaiken olevan hyvin?
Vainoharhainen kallistuu akselilla luottamus-epäluottamus sen yhteen ääripäähän eikä pääse sieltä omin avuin pois. Mutta toinenkin ääripää, liiallinen sinisilmäisyys, voi olla patologista, sillä tällainen ihminen päätyy herkästi hyväksikäytetyksi. Suuri osa meistä liikkuu jossakin kohtaa tätä jatkumoa, välillä enemmän ja välillä vähemmän luottavaisina.
