Pelastetaan pölyttäjät – mehiläisiltä
Jani Kaaro
8/31/2023
Kuva: Anete Lusina / Pexels
Lukijoiden tuella
Meillä ihmisillä on tapana pilata monta asiaa tekemällä pienestä suurta. Kun mediassa kerrotaan, että saksanpähkinä on hyväksi terveydelle, pian jossakin parturoidaan metsää saksanpähkinäplantaasien tieltä. Vastaavasti kun lehdissä hehkutetaan avokadon terveysvaikutuksia, pian siitä tulee niin haluttua, että mafia alkaa pyörittää niiden vientiä.
Entä miettikääpä miten idylliseltä kuulostaa pientila, jossa on pari kolme lehmää, kun vertaat sitä hyperfarmiin, jossa lehmiä on tuhansia?
Tämän kolumnin aiheena ovat kuitenkin mehiläiset. Harva asia herättää minussa niin hellää empatiaa kuin mehiläisten kasvatus. Olen itsekin ollut mukana tarkastamassa mehiläiskennoja, asialliset suojahaalarit päällä ja harsohattu päässä.
Oli elokuu. Muistan savun tuoksun ja mehiläisparven, joka pauhasi ylös ja alas auringossa kuin keltaisesta valosta tehty vesiputous.
Mehiläisten kasvatus on hienoa – mutta nyt sekin on sairastunut mammuttitautiin ja samalla muuttunut ympäristölle vahingolliseksi.
Aloitetaan kuitenkin alusta.
Muistanette, kun muutama vuosi sitten sanomalehdet kertoivat huolestuttavia uutisia mehiläisten joukkotuhosta Yhdysvalloissa. Syistä, joita ei kai vieläkään tiedetä, monet kasvattajat menettivät suuren osan, jopa yli puolet, koloniansa ”työvahvuudesta”. Suuressa osassa tapauksia mehiläiset vain katosivat, eli kuolinsyytä oli mahdotonta selvittää. Ilmiö sai nimekseen colony collapse disorder.
Ilmiö herätti ihmisissä suurta huolta. Monet siteerasivat Albert Einsteinin suuhun laitettua väitettä, jonka mukaan mehiläisten kadotessa ihmiskunnalla on vain neljä vuotta elinaikaa.
Tosiasiassa mitään erityistä huolta mehiläiskadosta tuolloin ei ollut. Toisin kuin luonnonvaraisten eläinten kohdalla, jos kasvattaja menetti osan mehiläisistään, hän saattoi ostaa uusia.
Yhdysvalloissa mehiläisten kasvatus on paisunut teollisuuden mittoihin ja mehiläiset ovat tuon teollisuuden karjaa. Tässä teollisuudessa hunaja on sivuseikka, sillä asiakkaina ovat maanviljelijät ja puutarhurit, ja myytävä palvelu on pölytys. Niinpä mehiläisten kasvattajat kiertävät mehiläisrekoilla ympäri Yhdysvaltoja maatilalta toiselle sen mukaan missä mikäkin viljelykasvi kukkii. Tärkein pölytyskohde ovat Kalifornian manteliplantaasit, mutta myös vesimelonit, tomaatit, omenat, kirsikat, pähkinät ja avokadot tarvitsevat pölytystä.
Mehiläiskasvattajien näkökulmasta mehiläisten joukkotuho oli huolestuttavaa, koska se haittasi pölytysbisnestä. Ilman mehiläisten joukkotuhoakin pölytys jäi joka vuosi vajaaksi, koska Yhdysvalloissa ei ole riittävästi teollisuusmehiläisiä hoitamaan hyönteispölytteisiä viljelykasveja.
Tämä mehiläisten teollinen käyttö saattoikin olla yksi syy joukkotuhoon. Mehiläiset kävivät lähes yksinomaan viljelykasveilla, joita käsiteltiin usein kasvinsuojeluaineilla, joten ne saattoivat saada torjunta-aineista yliannoksen.
Mehiläisten joukkokuolemissa oli se hyvä puoli, että se lisäsi tietoisuutta pölyttäjien merkityksestä ja pölyttäjiä uhkaavista vaaroista, kuten torjunta-aineiden käytöstä. Tämä mahdollisesti toimi myös kimmokkeena urbaanille mehiläiskasvatukselle, jonka suosio on kasvanut valtavasti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana – etenkin suurkaupungeissa. Lehdistö ympäri maailman on raportoinut innoissaan mehiläisistä pilvenpiirtäjien, ravintoloiden ja julkisten rakennusten katoilla.
New Yorkissa oli vuonna 2010 vain 68 mehiläispesää. Noista ajoista pesien määrä on lisääntynyt 500 prosentilla; vuonna 2021 kaupungissa rekisteröitiin 608 uutta pesää ja pelkästään tänä vuonna sinne on ilmestynyt yli neljäsataa pesää lisää. Berliinissä on laskettu olevan 1,6 mehiläispesää neliökilometriä kohden. Lisäksi saksalaiset mehiläiskasvattajat ovat rakentaneet kymmenistä vapaaehtoisista koostuvan verkoston, jonka tehtävä on pyydystää ”kodittomia” mehiläisparvia kaupungin sisältä. Suomessa urbaaneista mehiläispesistä on raportoitu ainakin Savoy-teatterin, kauppakeskus REDin ja Tampere-talon katolla.
Toki urbaani mehiläistenhoito on myös kaupallistettu. Kanadassa yritys nimeltä Alvéole hallinnoi yli 6000 mehiläispesää eri puolilla Pohjois-Amerikkaa. Yhdysvalloissa on myös yrityksiä, jotka perustavat mehiläistarhan takapihallesi ja he pitävät siitä huolta.
Mutta liika on liikaa. Mehiläisiä on monissa kaupungeissa nyt niin paljon, että niille riittää ravintoa vain nippa nappa. Se tarkoittaa, että muut pölyttäjät jäävät ilman – harva pärjää ravintokilpailussa vahvalle ja tehokkaalle kesymehiläiselle.
Viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin kaupunkimehiläisten tiheyttä suhteessa kaupunkien ravinnonlähteisiin 12 sveitsiläisessä kaupungissa. Tulokset osoittivat, että saatavilla olevien kukkien määrä ei mitenkään riitä vuosi vuodelta kasvavalle mehiläispopulaatiolle. Aiemmin tänä vuonna julkaistussa kanadalaistutkimuksessa puolestaan vahvistettiin, että siellä missä on paljon kesymehiläisiä, luonnonvaraisten mesipistiäisten populaatiot laskevat.
Kun siis kannamme huolta pölyttäjistä, kesymehiläisen ei pitäisi kuulua sille listalle. Sen sijaan siihen kuuluvat esimerkiksi erakkomehiläiset, joita meilläkin elää lähes kaksisataa lajia, monet niistä harvinaisia ja uhanalaisiakin. Myös monet kovakuoriaiset, kärpäset ja pistiäiset hoitavat kukkien pölytystä. Kukkakasvien hupeneminen maaseudun rakennemuutoksen myötä on niille valtava ongelma.
Lehmien kadottua metsistä, rantaniityiltä ja ahoilta monien kukkakasvien elinympäristöt ovat rajoittuneet tien- ja ojanpientareisiin sekä muille joutomaille. Lisäksi monet erakkomehiläiset vaativat hiekkapohjaista maastoa, jotka on usein rakennettu täyteen. Niiden elintila on käynyt ahtaaksi eikä kukkiakaan ole – ja jos on, siitä on taisteltava ihmisten kesymehiläiskarjan kanssa.
Jos siis haluamme ehkäistä luontokatoa, kesymehiläiset eivät ole ratkaisu. Lehmät olisivat, mutta ne eivät tule takaisin. Kaupunkiympäristössä hoitamaton ja ruma joutomaa voi olla erakkomehiläisille tärkeämpi kuin takapihan kukkaloisto. Samoin ajamaton nurmikko, jossa apilat ehtivät kukkia, on monille erakkomehiläisille yhtä tärkeä kuin koreat perhoskukat.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
