Luonnonsuojelun linnoituksessa ei ole sijaa alkuperäiskansoille
Jani Kaaro
9/19/2023
Kuva: Mike Arney / Unsplash
Lukijoiden tuella
Mitä jos lähtisi gorillasafarille? Enkö minä rakastakin gorilloja? Eikö kuka tahansa rakasta gorilloja? Mutta ei, ei sittenkään. Se olisi masentavaa.
Voin kuvitella, kuinka saapuisin Bwindin kansallispuiston liepeille Ugandaan. Gorillat olisivat jossakin syvällä sademetsässä ja safarin vetäjät veisivät meidät turvallisesti niitä katsomaan. Mutta samalla en voisi olla kiinnittämättä huomiota pienikokoisiin alkuperäisasukkaisiin siellä täällä kansallispuiston naapurustossa. He ovat Batwa-pygmejä. He elävät kansallispuiston liepeillä itse rakennetuissa aaltopahvihökkeleissä. Köyhinä, kurjina ja kodittomina he katselevat, kuinka turistilauma toisensa jälkeen katoaa viidakkoon, jonka he tuntevat paremmin kuin kukaan muu.
Joskus pieni ryhmä batwoja lähtee turistien mukaan ja esittää heille eräänlaisena pantomiimina millaista heidän elämänsä oli, kun metsä oli vielä heidän kotinsa. Miten kerättiin hunajaa; mitä miehen oli tehtävä saadakseen puolison. Nyt, batwain näkökulmasta, metsä on museo, ja he ovat museon narreja, jotka esittävät museaalista elämäntapaansa rahasta.
Pois gorillametsästä
Olemme tottuneet lukemaan uutisista, kuinka jokin alkuperäiskansa häädetään ikiaikaisilta mailtaan kaivoksen, öljynporauksen, vesivoimalan tai jonkin muun teollisuusprojektin tieltä. Valtava määrä alkuperäiskansojen ihmisiä joutuu kuitenkin jättämään maansa luonnonsuojelun tähden. Valtava tarkoittaa oikeasti valtavaa: kansallispuistojen ja muiden luonnonsuojelualueiden tieltä häädettyjen ihmisten määrä lasketaan miljoonissa.
Batwat ovat yksi esimerkki. Kun Bwindin kansallispuisto perustettiin 1990-luvulla gorillojen suojelemiseksi, batwat, jotka olivat eläneet alueen sademetsissä ammoisista ajoista lähtien, häädettiin sieltä pois. He eivät saaneet asua metsässä, eivät metsästää riistaa eivätkä kerätä hunajaa. Heille tarjottiin maata viljeltäväksi, mutta miten metsästäjä-keräilijät muka osaisivat viljellä maata. Suuri osa Ugandan 7000 batwasta päätyi Kisoroon, pikkukaupunkiin lähellä kansallispuistoa, jossa monet elävät lähes kerjäläisinä.
Vielä huonommin menee kuitenkin batwoilla, jotka elävät Kongon demokraattisessa tasavallassa. Noin 6000 batwaa häädettiin gorilloistaan kuulun Kahuzi-Biegan kansallispuiston alueelta jo 1970-luvun puolivälissä. Heidän tarinansa on samanlainen kuin batwoilla Ugandassa, paitsi että viimeisen kymmenen vuoden aikana Kongon batwat ovat monin paikoin palanneet kansallispuiston alueelle. Tämä on johtanut tragediaan. Viime vuonna julkaistussa raportissa väitetään, että puistonvartijat ja sotilaat ovat polttaneet kyliä ja tappaneet sekä raiskanneet kymmeniä batwoja pyrkimyksenään ajaa heidät ulos kansallispuistosta.
Saksalaisen Deutsche Wellen mukaan sotilaat ja puistonvartijat olivat kongolaisen luonnonsuojelujärjestön L’Institut Congolais pour la Conservation de la Naturen (ICCN) asialla. Järjestö on vastuussa Kongon seitsemästä kansallispuistosta ja yli 30 luonnonsuojelualueesta.
Luonnonsuojelun linnoitus
Onko ihmisillä sijaa kansallispuistossa? Jos vastauksesi on ei, edustat luonnonsuojelufilosofiaa nimeltä fortress conservation. Sen mukaan biodiversiteetin suojelun tavoitteet saavutetaan parhaiten kun ihminen poistetaan ekosysteemistä ja pidetään sieltä poissa. Tällä filosofialla on pitkät perinteet. Sitä edusti esimerkiksi suuri yhdysvaltalainen luonnonsuojelun pioneeri, John Muir, jonka ansioihin kuuluu maailman ensimmäinen kansallispuisto Yosemite, joka perustettiin vuonna 1864.
Yosemite oli kuitenkin asuttu. Miwok-intiaaneihin kuuluvat yosemitet olivat asuneet siellä tuhansia vuosia. Muir ei heitä arvostanut ja kirjoitti, että he olivat liian rumia niin majesteetillisen kauniiseen maisemaan. Yosemiteja pakkosiirrettiin alueelta useassa eri vaiheessa, vaikka osa saikin töitä kansallispuistosta turistiteollisuudessa. Viimeinen yosemite saatiin ulos kansallispuistosta vuonna 1969.
Tarina on samanlainen Yellowstonen kansallispuistossa. Kun se perustettiin vuonna 1872, alueella asui useita intiaaniheimoja, minkä lisäksi monet heimot käyttivät sitä nautinta-alueenaan. Kaikki alkuperäisasukkaat häädettiin pois 1877 alkaen ja ensimmäisen 30 vuoden aikana puistonvartijoina toimivat Yhdysvaltain armeijan sotilaat. Kansallispuistoa kutsuttiinkin nimellä ”Fort Yellowstone”, mikä tiivistää hyvin mitä perustajat ajattelivat luonnonsuojelusta. Kansallispuistoa oli suojeltava alkuperäisasukkailta.
Parhaiten tunnettu esimerkki linnoitusajattelusta lienee kuitenkin tuhansien luontodokumenttien helmi – Serengeti, Maasai-heimon ikiaikainen kotiseutu. Serengetin kansallispuiston puuhamies oli saksalainen Bernhard Grzimek. Grzimek oli eläinlääkäri ja eräänlainen Saksan oma Ilkka Koivisto, joka elvytti Frankfurtin eläintarhan ja veti eläinaiheista televisio-ohjelmaa Saksan televisiossa yli kaksi vuosikymmentä. Hän myös ohjasi dokumenttielokuvan ”Serengeti Shall Not Die”, joka voitti ilmestymisvuonnaan parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon. Grzimekin väitetään myös olleen sodan aikana natsipuolueen jäsen ja että hän oli eugeniikan kannattaja.
Grzimek oli linnoitusfilosofian kannattaja, joten kun kansallispuisto 1950-luvulla perustettiin, maasait häädettiin kansallispuistosta ulos.
Maasain tragedia on valitettavasti jatkunut tämän jälkeenkin ja tähän päivään asti. Osa maasaista asettui asumaan Tansanian Loliondoon. Viime vuonna maasaille kuitenkin ilmoitettiin, että heidät häädetään Loliondosta, koska alue on varattu yksinoikeudella Otterlo Business Corporationin (OBC) käyttöön. OBC on Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin rekisteröity yritys, joka järjestää metsästyssafareja rikkaille. Maasait ovat vastustaneet päätöstä, mikä on johtanut väkivaltaisiin yhteenottoihin maasain ja puistonvartijoiden välille.
Tuli vapaa!
Intia on myös yksi niistä valtioista, jotka ovat omaksuneet linnoitusfilosofian. Siellä etenkin tiikerien suojelu on ajanut metsissä elävät alkuperäisasukkaat ahtaalle – ja pahemmaksi menee. Jo tähän mennessä tuhansia alkuperäiskansojen jäseniä on ajettu pois luonnonsuojelualueilta, mutta intialaisille luonnonsuojelujärjestöille tämä ei riitä. He ovat vaatineet Intian korkeimmalta oikeudelta, että kaikki alkuperäisasukkaat on häädettävä luonnonsuojelualueilta. Korkein oikeus asettui vuonna 2019 luonnonsuojelujärjestöjen puolelle, mikä voi tarkoittaa jopa seitsemän miljoonan ihmisen häätämistä pois kotiseudultaan.
Päätöstä on vastustettu niin paikallisesti kuin kansainvälisestikin ja aika näyttää, mihin suuntaan tilanne etenee. Tapaus kuitenkin kertoo paljon siitä, miten kovaa peliä luonnonsuojelujärjestöt ovat valmiita pelaamaan alkuperäiskansoja vastaan.
Kovaa on peli myös luonnonsuojelualueiden vartioinnissa. BBC vieraili vuonna 2017 Kazirangan kansallispuistossa, jossa elää Intian suurin sarvikuonopopulaatio. Sarvikuonot ovat aidosti vaarassa joutua salametsästäjien ampumaksi, joten puistonvartijoille on annettu poikkeukselliset valtuudet. Heillä on lupa tappaa eikä tappamisesta koidu heille seurauksia. Vuoden 2017 tilanteessa puistonvartijat olivat tappaneet noin 20 ihmistä vuodessa, mutta olivatko kaikki salametsästäjiä? BBC:n haastattelemat kyläläiset tiesivät kertoa ainakin kahdesta tapauksesta, jossa kyläläiset olivat joutuneet puistonvartijoiden uhriksi. Ensimmäinen, lievästi kehitysvammainen mies, hävisi tietymättömiin eksyttyään kansallispuiston alueelle, ja toinen, nuori poika, menetti jalkansa ampumahaavan seurauksena vain käveltyään kansallispuiston reunalla. Kaikkia tapettuja ei koskaan tunnisteta.
Puistonvartijoiden aseistaminen, mistä myös vihreänä militarismina puhutaan, on yleistä myös Afrikassa ja esimerkiksi Nepalissa. Puistonvartijoina käytetään entisiä ammattisotilaita tai puistonvartijat saavat koulutuksensa armeijan erikoisyksiköiltä, ja he saavat sotilaskäyttöön tarkoitettuja aseita ja muuta välineistöä. Rahoitus koulutukseen ja välineistöön tulee usein kansainvälisiltä luonnonsuojelujärjestöiltä.
Ihminen kuvassa
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, mistä tulee nimitys fortress conservation: luonnonsuojelualueesta tehdään linnoitus, jota puolustetaan sotilaallisesti. Alkuperäiskansojen oikeuksien tallominen kuitenkin sopii ajan henkeen niin huonosti, että monissa luonnonsuojelujärjestöissä on alettu miettiä, onko strategia sittenkään oikea. Ehkäpä se tosiasia, että luonnon monimuotoisuus on säilynyt nimenomaisesti sellaisilla alueilla, missä alkuperäiskansat ovat asuneet tuhansia vuosia, kertookin siitä, että ihmiset voisivat elää tasapainossa biodiversiteetin kanssa.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
