Lapsikuninkaan alamaiset
Jani Kaaro
3/31/2023
Lukijoiden tuella
Onko sosiaalinen media ja jatkuva oleskelu ruudun äärellä tuhonnut nuorison? Jos lukee lehtien otsikoita, siltä vähän vaikuttaa. Nuoriso on ahdistunutta ja masentunutta ja itsetuhoisuus on lisääntynyt. Vai olisiko tilanne sittenkin päinvastoin? Toiset uutiset kun kertovat, että nuoriso ryyppää ja rötöstelee vähemmän ja on paljon kunnollisempaa kuin omat vanhempansa samassa iässä.
Oli totuus mikä tahansa, kaltaisilleni 1970-luvulla syntyneille on itsestäänselvää, että nuoriso on jollain tavalla muuttunut. Mutta miten? Yhden mielenkiintoisen analyysin on esittänyt San Diegon yliopiston psykologi Jean Twenge, joka kutsuu nuoriamme iSukupolveksi (iGeneration). Tämän sukupolvi on Twengen määritelmän mukaan ”syntynyt vuonna 1995 tai sen jälkeen, kasvanut yhdessä matkapuhelinten kanssa, luonut oman Instagram-profiilin ennen kuin ovat aloittaneet yläasteen eivätkä muista aikaa ennen internetiä.”
Twenge on listannut pitkän rivin iSukupolven yleisiä ominaisuuksia, joista mainitsen tässä vain muutaman. He ovat suvaitsevaisia erilaisia kulttuureita, etnisiä ryhmiä ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan; he ovat varovaisia ja välttävät riskinottoa; he ovat sensitiivisiä epätasa-arvon suhteen; he käyttävät vähemmän alkoholia ja huumeita; he ovat vähemmän kiinnostuneita lehdistä ja kirjoista, mutta rakastavat tietokonepelejä; he viettävät valtavasti aikaa sosiaalisessa mediassa; ja he ovat taipuvaisia masennukseen ja tuntevat itsensä herkästi yksinäiseksi.
Kenties kiinnostavin Twengen havainnoista on kuitenkin se, miten haluton iSukupolvi on aikuistumaan. He ovat vähemmän kiinnostuneita sellaisista aikuisuuden merkeistä kuin kesätyöt, deittailu, ajokortin hankkiminen ja kapinoiminen vanhempia vastaan. Kun mennään askel tästä eteenpäin, kuten muutto omaan asuntoon, vakinainen työpaikka, avioliitto ja perheen perustaminen – kaikkia näitä lykätään eteenpäin määrittelemättömäksi ajaksi.
Twengen mukaan iSukupolven nuoret viettävät enemmän aikaa vanhempiensa kanssa ja vähemmän aikaa kavereidensa kanssa kuin edelliset sukupolvet. Vanhempien vaikutus nuorten elämässä jatkuu epätavallisen pitkään; vanhemmat ovat esimerkiksi älylaitteiden ja sosiaalisen median kautta aina tietoisia missä heidän jälkikasvunsa menee, ja tärkeät päätökset jaetaan usein ensin vanhempien kanssa ja sitten vasta kavereiden kesken.
Kun Twenge kysyi haastateltaviltaan seksistä ja deittailusta, nuoret korostivat seksitautien pelkoa, ja he kokivat intiimit suhteet stressaavina ja uuvuttavina. Työllistymisessä vastaajat karsastivat työelämän yksitoikkoisuutta ja etenkin sitä, että heidän pitäisi sopeutua jonkun toisen tahtoon ja aikatauluihin. Moni haastateltu kertoi, että heillä ei ole kiire työllistyä, koska he saavat rahaa vanhemmiltaan. Osa taas ei tarvinnut ajokorttia, koska vanhemmat kuskasivat heitä mielellään.
iSukupolven edustajat siis pysyivät vanhempiensa lapsena paljon pidempään kuin edellisissä sukupolvissa on totuttu, ja jos vanhemmat olivat olleet lapsen ”kavereita” lapsuudessa, he olivat sitä vielä lapsuuden jälkeenkin. Twengen haastatteluissa nuoret myönsivät pelkäävänsä aikuisuutta, ja he olivat samaa mieltä lauseista kuten: ”Voisinpa palata lapsuusajan turvaan” tai ”Lapsuus oli elämäni onnellisinta aikaa.”
Twengen havainnot muuttuvat varsin mielenkiintoisiksi, kun oppaaksi otetaan Utahin yliopiston antropologi David Lancy. Jos Lancylta kysyttäisiin, mistä iSukupolven ominaisuudet johtuvat, hän todennäköisesti kertoisi, että olemme siirtyneet gerontokratiasta neontokratiaan.
Lancy kutsuu gerontokratiaksi sellaista yhteiskuntaa, jossa on lapsia kuin vilkkilässä kissoja, mutta jossa vanhukset ovat harvinaisia. Harvinaisuutensa vuoksi vanhuksia kunnioitetaan ja heitä kuunnellaan ja heidän ylläpitoonsa käytetään paljon resursseja.
Neontokratiassa sen sijaan lapsia on vähän ja vanhuksia paljon. Niinpä neontokratiassa vanhukset ovat aina enemmän tai vähemmän ongelma, mutta lapsia arvostetaan ja heidän kasvatukseensa laitetaan valtavasti resursseja.
Lancyn mukaan lasten tarpeiden korostaminen siinä mitassa missä neontokratiat sitä tekevät, on kulttuurihistoriallisesti varsin uusi ilmiö – eikä se välttämättä tee lapsille hyvää.
Gerontokratiassa lapsilla on valtava määrä vapautta leikkiä, kulkea ja tutkia maailmaa omin päin tai eri-ikäisten lasten muodostamissa sekaryhmissä. Näissä ryhmissä he oppivat leikin ja vapaan yhdessäolon kautta elämässä tarvittavia käytännöllisiä ja sosiaalisia taitoja. Lancyn mukaan tämä resepti on perinteisesti tuottanut itsenäisiä ja emotionaalisesti robusteja nuoria, jotka kokevat olevansa oman elämänsä ohjaimissa
Neontokratiassa asiat ovat hieman toisin. Sen sijaan, että lapset viettäisivät aikaansa eri-ikäisten ryhmissä leikkien ja maailmaa tutkien, lapset viettävät suuren osan ajastaan vanhempiensa kanssa tai aikuisten johtamissa harrastuksissa sekä päiväkodissa tai koulussa. Vanhemmat tekevät kaikkensa vastatakseen lastensa pieniinkin tarpeisiin ja laittavat valtavasti resursseja lasten viihtymiseen. Tämä voi tehdä neontokratisesta vanhemmuudesta uuvuttavan kokemuksen. Oma kokemukseni vanhemmuudesta neontokratiassa oli tunne siitä, että jotain on pielessä. Miksi elämä tuntuu pyörivän lasten ympärillä kun lasten kuuluisi pyöriä elämän ympärillä?
Lancyn mukaan iSukupolven haluttomuus aikuistua on suora seuraus neontokratian tavasta kasvattaa lapsia – ja koska koko neontokratia on niin uusi ilmiö, sen sivuvaikutukset alkavat tulla esiin vasta nyt iSukupolven kaltaisena psykologisena profiilina. Yhdysvalloissa ilmiöstä puhutaan nimellä failure to launch, ja sillä tarkoitetaan nuoria aikuisia, jotka eivät halua muuttaa pois kotoa – vaikka heillä olisi työpaikka. Yhdysvalloissa suurten kiinteistönvälittäjien markkinatutkimuksissa on havaittu, että tämä muuttohaluttomien nuorten aikuisten ryhmä on kasvanut vuosi vuodelta ja on nyt suurempi kuin koskaan.
Huolestuttavaa tässä kaikessa toki on se, että nuorten kokema ahdistus ja masennus ovat niin nousujohteisia. Millenniaaleja kutsuttiin hauraaksi sukupolveksi, mutta heidän jälkeensä tulleessa polvessa hauraus tuntuu vain lisääntyneen. Mutta entäpä jos syy ahdistukseen ei ole vain sosiaalisessa mediassa? Entä jos kyse ei ole ympäristöahdistuksesta? Entä jos lasten elämä – ja lapsuus sinänsä – on kokenut neontokratiassa niin valtavan muodonmuutoksen, että alamme nyt vasta nähdä sen vaikutukset? Entä jos lapset kaipaavatkin vapautta ja aikaa poissa vanhempien ja aikuisten jatkuvan valvonnan alta?
Neontokratialle onkin tyypillistä, että siinä puhutaan enemmän vanhemmuudesta kuin lapsuudesta. Jos lapsuudessa on ongelmia, ratkaisuksi tarjotaan koulua ja aikuisten tarjoamia palveluita. Sopiikin kysyä viettävätkö lapset niin paljon aikaa sosiaalisessa mediassa ja moninpeleissä siksi, että siellä he voivat viettää aikaa vertaistensa joukossa omilla ehdoillaan.
Lähteet:
Twenge Jean: iGen: Why Today's Super-Connected Kids are Growing Up Less Rebellious, More Tolerant, Less Happy – and Completely Unprepared for Adulthood – and What That Means for the Rest of Us., Atria Books, 2017.
Lancy David, The Anthropology of Childhood; Cherubs, Chattel, Changelings, Cambridge University Press, 2022.
Kannen kuva: Catherine Merlin / Unsplash, muokkaus: Rapport
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
