Rapport

Lapsikuninkaan alamaiset

Antropologia voi selittää nuorten haluttomuutta aikuistua

Avatar

Jani Kaaro

3/31/2023

Lapsikuninkaan alamaiset

Lukijoiden tuella

Onko sosiaalinen media ja jatkuva oleskelu ruudun äärellä tuhonnut nuorison? Jos lukee lehtien otsikoita, siltä vähän vaikuttaa. Nuoriso on ahdistunutta ja masentunutta ja itsetuhoisuus on lisääntynyt. Vai olisiko tilanne sittenkin päinvastoin? Toiset uutiset kun kertovat, että nuoriso ryyppää ja rötöstelee vähemmän ja on paljon kunnollisempaa kuin omat vanhempansa samassa iässä.
Oli totuus mikä tahansa, kaltaisilleni 1970-luvulla syntyneille on itsestäänselvää, että nuoriso on jollain tavalla muuttunut. Mutta miten? Yhden mielenkiintoisen analyysin on esittänyt San Diegon yliopiston psykologi Jean Twenge, joka kutsuu nuoriamme iSukupolveksi (iGeneration). Tämän sukupolvi on Twengen määritelmän mukaan ”syntynyt vuonna 1995 tai sen jälkeen, kasvanut yhdessä matkapuhelinten kanssa, luonut oman Instagram-profiilin ennen kuin ovat aloittaneet yläasteen eivätkä muista aikaa ennen internetiä.”
Twenge on listannut pitkän rivin iSukupolven yleisiä ominaisuuksia, joista mainitsen tässä vain muutaman. He ovat suvaitsevaisia erilaisia kulttuureita, etnisiä ryhmiä ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan; he ovat varovaisia ja välttävät riskinottoa; he ovat sensitiivisiä epätasa-arvon suhteen; he käyttävät vähemmän alkoholia ja huumeita; he ovat vähemmän kiinnostuneita lehdistä ja kirjoista, mutta rakastavat tietokonepelejä; he viettävät valtavasti aikaa sosiaalisessa mediassa; ja he ovat taipuvaisia masennukseen ja tuntevat itsensä herkästi yksinäiseksi.
Kenties kiinnostavin Twengen havainnoista on kuitenkin se, miten haluton iSukupolvi on aikuistumaan. He ovat vähemmän kiinnostuneita sellaisista aikuisuuden merkeistä kuin kesätyöt, deittailu, ajokortin hankkiminen ja kapinoiminen vanhempia vastaan. Kun mennään askel tästä eteenpäin, kuten muutto omaan asuntoon, vakinainen työpaikka, avioliitto ja perheen perustaminen – kaikkia näitä lykätään eteenpäin määrittelemättömäksi ajaksi.
Twengen mukaan iSukupolven nuoret viettävät enemmän aikaa vanhempiensa kanssa ja vähemmän aikaa kavereidensa kanssa kuin edelliset sukupolvet. Vanhempien vaikutus nuorten elämässä jatkuu epätavallisen pitkään; vanhemmat ovat esimerkiksi älylaitteiden ja sosiaalisen median kautta aina tietoisia missä heidän jälkikasvunsa menee, ja tärkeät päätökset jaetaan usein ensin vanhempien kanssa ja sitten vasta kavereiden kesken.
Kun Twenge kysyi haastateltaviltaan seksistä ja deittailusta, nuoret korostivat seksitautien pelkoa, ja he kokivat intiimit suhteet stressaavina ja uuvuttavina. Työllistymisessä vastaajat karsastivat työelämän yksitoikkoisuutta ja etenkin sitä, että heidän pitäisi sopeutua jonkun toisen tahtoon ja aikatauluihin. Moni haastateltu kertoi, että heillä ei ole kiire työllistyä, koska he saavat rahaa vanhemmiltaan. Osa taas ei tarvinnut ajokorttia, koska vanhemmat kuskasivat heitä mielellään.
iSukupolven edustajat siis pysyivät vanhempiensa lapsena paljon pidempään kuin edellisissä sukupolvissa on totuttu, ja jos vanhemmat olivat olleet lapsen ”kavereita” lapsuudessa, he olivat sitä vielä lapsuuden jälkeenkin. Twengen haastatteluissa nuoret myönsivät pelkäävänsä aikuisuutta, ja he olivat samaa mieltä lauseista kuten: ”Voisinpa palata lapsuusajan turvaan” tai ”Lapsuus oli elämäni onnellisinta aikaa.”
Twengen havainnot muuttuvat varsin mielenkiintoisiksi, kun oppaaksi otetaan Utahin yliopiston antropologi David Lancy. Jos Lancylta kysyttäisiin, mistä iSukupolven ominaisuudet johtuvat, hän todennäköisesti kertoisi, että olemme siirtyneet gerontokratiasta neontokratiaan.
Lancy kutsuu gerontokratiaksi sellaista yhteiskuntaa, jossa on lapsia kuin vilkkilässä kissoja, mutta jossa vanhukset ovat harvinaisia. Harvinaisuutensa vuoksi vanhuksia kunnioitetaan ja heitä kuunnellaan ja heidän ylläpitoonsa käytetään paljon resursseja.
Neontokratiassa sen sijaan lapsia on vähän ja vanhuksia paljon. Niinpä neontokratiassa vanhukset ovat aina enemmän tai vähemmän ongelma, mutta lapsia arvostetaan ja heidän kasvatukseensa laitetaan valtavasti resursseja.
Lancyn mukaan lasten tarpeiden korostaminen siinä mitassa missä neontokratiat sitä tekevät, on kulttuurihistoriallisesti varsin uusi ilmiö – eikä se välttämättä tee lapsille hyvää.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

  • Pääset heti lukemaan jutun loppuun

  • Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita

  • Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk

  • Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen

  • Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

  • Pääset heti lukemaan jutun loppuun

  • Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita

  • Et tue Jani Kaaron journalistista työtä

  • Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista

  • Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro

Jani Kaaro

Kommentit (0)

Puheenaiheet

Tilaa maksuton Puheenaiheet-uutiskirjeemme

Haluan tarkkoja näkökulmia, ajattelemaan houkuttelevia juttuja ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.

Tietosuojaselosteemme.
Rapport — hyviä juttuja. Lukijat, tekijät, aiheet ja rahoittajat kohtaavat uudella tavalla.