Jani Kaaro | Kristuksenkantaja roskamaailmassa

Kristuksenkantaja roskamaailmassa

Pieni essee pahasta paikasta.

Jani Kaaro

9/26/2018

Lukijoiden tuella

Se oli sinä päivänä, kun televisiossa näytettiin kuvaa luolan vangiksi jääneiden poikien pelastusoperaatiosta Thaimaassa. Pelastajat kantoivat poikia paareilla, veden alla, ahtaita tunneleita pitkin. Pelastajien työ näytti sankarilliselta, urhealta. He toimivat yhteistyössä, kuin viestijuoksussa; 400 metrin välein odotti uusi ryhmä, joka läksi kantamaan poikia. En voinut olla ajattelematta sitä, mitä Michel Tournier kirjoittaa Keijujen kuninkaassa; miten suuri onni ja etuoikeus on saada kantaa toista ihmistä, kantaa lapsi turvaan,

Ajattelin myös sitä, miten nämä pelastajat vanhoina miehinä, lapsenlapsi polvellaan, muistelevat tätä tehtävää, kun he ketjussa kantoivat lapsia turvaan. Tuntevatko he vielä silloinkin sisällään säkenöivän jonkin mahtavan voiman?

Samana iltana menin Veikkauksen sivuille. Maksoin pelitililleni 20 euroa. Pelaan aina samaa peliä, jonka nimi on Dimangit. Siinä on erilaisia jalokiviä, ja jos samanlaisista jalokivistä saa muodostettua tarpeeksi pitkän rimpsun, voi voittaa rahaa.

Niinpä pelaan peliäni. Arvat on ennalta arvottu, joten pelissä ei itse asiassa ole jännitystä. Klikkailen auki mysteeriruutuja, mutta tänään rahat hupenevat ennätysvauhtia. Koetan selittää itselleni, että voisin nyt vain keskittyä hetkeen ja jännitykseen – mitä mysteeriruudun takaa paljastuu. Mutta totuus on, että jännitys – jos sitä on ollutkaan – on jo aikaa sitten vaihtunut kasvavaan ärtymykseen siitä, että häviän aina ja koko ajan.

Silloin se valkenee minulle. Nämäkin ovat ketjuja. Nämä jalokivet ruudullani. Minun elämäni ketjuja. Ja miten mitättömiä ketjuja ne ovatkaan: Istun vain sohvalla, klikkailen niitä ja saan palkaksi pahan mielen. En minä tällaista halua. Minä haluan itse olla osa ketjua. Minäkin haluan kantaa jotakin; viluisen pojan pois luolasta tai lapsen turvaan. Haluan toteuttaa tämän kutsumuksen; kantaa, kannatella, siirtää hyvää eteenpäin uusille harteille. Minäkin haluan elää säkenöivästä voimasta. Haluan täyttyä sateenkaaren väreistä ja purskuttaa ne ilmoille kuin mahtava vapaiden merten valas.

Oi sinä kohtalotoverini, miten näiden jääkaappimagneettien, nettipelien, pornosivustojen ja sosiaalisen median kakofonian keskeltä voi koskaan löytää mitään, mikä täyttäisi meidät säkenöivästä voimasta. Tuntuuko teistäkin joskus, että olette kuin pieni kala jossakin Filippiineillä? Kun työnnätte nokkanne vedenpinnan yläpuolelle, näette kaikkialla ympärillänne muoviroskaa. Roskaa silmänkantamattomiin! Eikä tietä pakoon näy.

Oletteko tekin uupuneita? Minä ainakin olen. Olen uupunut sisäiseen samusirkkaani, joka vaatii minua olemaan parempi kasvattaja ja parempi ihminen, ja sen tehoton metodi tehdä minusta sellainen on häpeä, vertailu ja moraalinen ylemmyydentunto. Olen uupunut siihen, että yleisön rakkauden voi lunastaa vain olemalla niin pirun pätevä, kun sisimmässäni haluan tässä, teidän edessänne, vain luhistua omaan epäpätevyyteeni ja toivoa, että kantaisitte minua silti.

Olen uupunut, ei, oikeasti olen kauhistunut, että ainoa asia mitä minulle tarjotaan pakotieksi on mindfulness tai muu sellainen ”hyvä elämä”. Minä nimenomaisesti en halua kököttää pääni sisällä raskaasti tietoisena tai keveästi tiedottomana; päinvastoin, haluan olla mukana, osallistua, olla osa ketjua, niin kuin oikeasti olen, osa elämän ketjua. Säkenöivä voima on ketjussa: dna-ketjusta proteiiniketjuun ja sukupolvien ketjusta elämän ja kuoleman ketjuun.

Ymmärrän, minun on muututtava. Kyynisyyden aallot lyövät päälle monta kertaa päivässä, ja niillä on oma tenhonsa. Jos jatkan näin, minusta tulee kuin Michel Houellebecquin romaanin päähenkilö: hän ei osaa päättää haluaako suihinoton vai haluaako hän sittenkin vain kuolla? Pyrkimykseni paeta hedonistiseen dekadenssiin vahvistavat tätä: ne päättyvät aina siihen, että palaan itseeni yhä vähemmän itseäni rakastaen.

Niinpä menen metsään ja syön ketunleipiä. Syön yhden ja sanon: ”Pelasta minut!” Syön toisen ja pyydän: ”Paranna minut!” Syön kolmannen ja sanon: ”Anna minulle hyvä olo!”

Kokoan voimani vielä tämän kerran. Nostan Houellebecquille hattua, mutta minun on seurattava Tournierin jalanjäljissä. Yksinkertainen totuus elämässä: kantaa lapsi turvaan. Antakaa minulle tämä tehtävä. Pyhä Kristoforos – Kristuksen kantaja – kantoi Jeesus-lapsen harteillaan joen yli, ja tämä pieni lapsi painoi kuin lyijy ja oli hukuttaa hänet.

Näen televisiosta, miten syyrialainen isä kantaa lasta sylissään. Taustalla savuavia raunioita, isän kasvot epätoivoisessa itkuisessa irvistyksessä. Lapsi on haavoittunut tai kuollut. ”Kristuksen kantaja”, ajattelen. Lapsi painaa isän sydämessä kuin lyijy, mutta hän ei lakkaa kantamasta. Kantaminen on etuoikeus, isän tehtävä, ihmisen tehtävä.

Olen tänä vuonna kuullut monta tarinaa siitä, miten sairaat pienet lapset kuolevat, silloin kun he kuolevat. He kuolevat usein äidin tai isän sylissä. Mikä hetki elämässä! Kannatella oma lapsensa elämästä pois. Hetki raskaampi kuin lyijy: se hukuttaa sinut, rikkoo sinut, jättää yksin ja sanattomaksi. Mutta mikään ei auta. On mentävä pelkoja päin. On surun vuoro kantaa.

Niinpä kuvittelen oman loppuni. Olen ruumisarkussa, silmät kiinni. Minua kannetaan, viimeinen matkani. Kuvittelen, miten ihmiset muodostavat ketjun ja arkkuani siirretään aina uusiin käsiin, koko matka kylmään maakuoppaan. Olen vihdoin osa ketjua, se kantaa ja kannattelee minua. Kuvitelma muuttuu uneksi, jossa minua kuljetetaan vedenalaisessa luolassa, ahtaissa pimeissä tunneleissa. Thaimaalaispojat kulkivat pimeästä kohti valoa, minua viedään valosta kohti pimeää. Kantajilla on otsalamput ja yllään jotakin punaista. Täällä ei ole muoviroskaa. Täällä vellovat eksistenssin sameat vedet. Sukunimeni on Kaaro. Täällä minua odottaa Kharon. Onko hän oikea isäni? Nyt näen ketjun pään.

Avaan suuni ja se täyttyy unohduksen kirkkaalla vedellä.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro