Jani Kaaro | Kiintymysteorian esitaistelija

Kiintymysteorian esitaistelija

Kuinka itsepintainen sosiaalityöntekijä sai sairaalat luopumaan vahingollisesta käytännöstään.

Jani Kaaro

4/28/2022

Lukijoiden tuella

Minun vanhempani eivät tunteneet kiintymyssuhdeteoriaa. Kun olin vajaan vuoden ikäinen, he jättivät minut isovanhempien hoitoon ja lähtivät matkalle. Vaikka ero kesti vain kymmenen päivää, sillä oli seurauksensa. Vanhempieni palatessa en nimittäin tunnistanut heitä, ja protestoin ankarasti, kun äiti nosti minut syliin. Enkä kuulemma tämän jälkeen enää sylissä halunnut ollakaan. Jos minut nostettiin syliin, jännitin vartaloni tikkusuoraksi, niin että aikuisen oli pakko päästää minut vapaaksi.

Kiintymyssuhdeteoria on hyvä tapa ymmärtää, mitä tuossa katkoksessa tapahtui. Kun lapsi syntyy, hän hakee turvaa ensisijaisesta kiintymyssuhteestaan. Useimmiten tämä on äiti, mutta voi olla myös isä tai muu hoitaja. Kiintymyssuhde on lapsen koti ja välttämätön elementti perusturvan kokemiselle. Samalla tavalla kuin ruoka ravitsee lasta fysiologisesti, kiintymyssuhde ravitsee lasta psykologisesti. Siksi myös kiintymyssuhteen katkeamisella on merkittäviä seurauksia lapsen psykologiselle kehitykselle.

Kiintymyssuhdeteorian isänä pidetään brittiläistä psykiatria John Bowlbya. Hän haastatteli toisen maailmansodan aikana nuoria, jotka olivat joutuneet rikosten teille, ja vertaili heitä nuoriin, jotka olivat välttäneet tämän kohtalon. Hän kiinnitti huomionsa siihen, että nuorisorikollisten ryhmässä yllättävän moni oli joutunut lapsena yli puoli vuotta kestäneeseen eroon äidistään. Vaikka Bowlby ei vielä tässä vaiheessa käyttänyt termiä kiintymyssuhde, hän uskoi, että ensisijaisen suhteen katkeaminen aiheutti nuorisorikollisilla yleisen irrallisuuden ja välinpitämättömyyden tunteen,.

Tässä kirjoituksessa kerron kuitenkin vähemmän tunnetusta kiintymyssuhdeteorian esitaistelijasta, sosiaalityöntekijä James Robertsonista. Bowlby oli tutkimuksessaan kiinnittänyt huomionsa kiintymyssuhteen pitkäaikaiseen katkeamiseen. Robertsonia kiinnosti kuitenkin tietää, voivatko myös lyhyemmät katkokset kiintymyssuhteessa olla vahingollisia. Hänellä oli hyvä syy kysyä tätä, sillä hänellä oli asiasta ensikäden havaintoja – ja ne tulivat brittiläisistä sairaaloista.

Katkolla sairaalassa
Vielä 1950- ja 1960-luvuilla oli tavallista, että jos lapsi joutui sairaalaan, vanhemmat saivat käydä tapaamassa häntä vain kerran viikossa tunnin ajan. Tätä käytäntöä puolustettiin sillä, että näin lapset olivat helppohoitoisempia. Vanhempien vierailutunnin jälkeen sairaala täyttyi itkusta ja lasten raivokkaasta protestoinnista – jos sellaista olisi aina, miten sairaala selviäisi tehtävistään.

Robertson aloitti oman tarkkailu-uransa vuonna 1946, Bowlbyn alaisena – eikä vielä tiennyt, että työstä tulisi hänelle elämäntehtävä. Hän kiinnitti ensin huomionsa siihen, miten hiljaisia ja alistuneita pienet lapset osastolla olivat. He vain makasivat tai istuivat apaattisina sairaalasängyissään. Kun vanhemmat tulivat käymään, tilanne muuttui, ja pian sairaalan käytävät raikasivat itkusta ja epätoivosta, mikä kuitenkin loppui melko nopeasti vanhempien lähdettyä.

Kun Robertson ilmaisi henkilökunnalle huolensa lasten hyvinvoinnista, hänelle vakuuteltiin, että kaikki on hyvin. Mutta oliko? Kun lapset kotiutettiin, Robertson seurasi osaa heistä kotiin, ja siellä avautui toisenlainen kuva. Lapset oireilivat erittäin voimakkaasti: he olivat takertuvaisia, aggressiivisia ja saivat kiukkukohtauksia, minkä lisäksi he nukkuivat huonosti tai kastelivat sänkynsä. Kuvaava on erään Robertsonin haastatteleman äidin lausahdus: ”Tuntuu kuin olisin saanut kotiin eri lapsen kuin minkä vein sairaalaan.”

Tubieristyksen opetuksia
Robertson teki havaintoja myös tuberkuloosiosastoilla, missä lapset saattoivat viettää kuukausia kerrallaan. Täällä hän kirjasi ylös kiintymyssuhteen kariutumisen kolme vaihetta. Ensimmäinen oli protesti, jossa lapsi itkee, raivoaa ja kaipaa äitiään intensiivisesti. Tätä seurasi epätoivo, jossa lapsi muuttuu apaattiseksi, hiljaiseksi ja ruokahaluttomaksi. Robertsonin mukaan tässä vaiheessa lapsi vielä kaipasi epätoivoisesti äitiään, mutta oli menettänyt toivonsa sen suhteen, että äiti koskaan tulisi takaisin.

Viimeinen vaihe oli irrottautuminen. Siinä lapsi alkoi jälleen ottaa kontaktia henkilökuntaan ja muuttui eloisammaksi ja hymyilevämmäksi. Mutta kun vanhemmat lopulta tulivat, he huomasivat, että lapsi oli muuttunut. Lapsella ei enää ollut tunnesidettä vanhempiin, ja hän oli kiinnostuneempi siitä mitä vanhemmat ovat tuoneet tuliaisiksi kuin vanhemmista itsestään.

Robertson seurasi osaa lapsista useita vuosia saadakseen jonkin käsityksen kiintymyssuhteen kariutumisen pitkäaikaisvaikutuksista. Eräs tällainen lapsi oli Mary, joka joutui sairaalaan 2,5 vuoden ikäisenä ja vietti sairaalassa vuoden. Kun Mary vihdoin pääsi kotiin, hän oli täysin välinpitämätön vanhempiensa suhteen eikä halunnut heidän hellyydenosoituksiaan. Kun Mary kasvoi, hänestä tuli manipuloiva nuori nainen, joka käytti häikäilemättä toisia ihmisiä hyväkseen. Hän pärjäsi koulussa, mutta oli kykenemätön muodostamaan ystävyyssuhteita eikä kukaan pitänyt hänestä.

Robertson koetti puhua Maryn puolesta kertomalla hänen lähipiirilleen, miten raskaat psykologiset vaikutukset kiintymyssuhteen katkeamisella on, mutta siitä ei ollut apua. Robertson joutui itsekin myöntämään, ettei haluaisi Marya miniäkseen.

Kaksivuotias menee sairaalaan
Viisi vuotta Robertson jaksoi puhua sairaaloiden henkilökunnalle siitä, miten vahingollista lasten ja vanhempien eristäminen on lasten kehitykselle. Mikään ei kuitenkaan muuttunut, joten oli aika vaihtaa strategiaa. Robertson päätti, että hän kuvaa yhden lapsen sairaalajakson filmille. Filmaus toteuttaisiin mahdollisimman objektiivisesti. Lapsi valittaisiin sattumanvaraisesti sairaalan hoitojonosta ja häntä kuvattaisiin joka päivä samaan kellonaikaan 40 minuuttia. Robertson sai kokeilulleen Bowlbyn tuen.

Kun Robertson sitten tapasi Lauran, kuvauskohteensa, hän järkyttyi. Robertsonin tarkoitus oli näyttää, miten pieni lapsi ”hajoaa” erossa vanhemmistaan, mutta Laura oli toista maata. Laura oli saanut rajoja ja rakkautta, ja hänellä oli jo 2,5 vuoden iässä harvinaisen hyvin kehittynyt kyky hillitä tunteitaan. Mutta lasta ei voinut vaihtaa tässä vaiheessa. Filmi oli toteutettava Lauran kanssa.

Vaikka filmin tarkoituksena oli osoittaa, miten vahingollista ero vanhemmista lapselle on, Robertson halusi suojella Lauraa pahimmalta. Lauran oli tarkoitus olla sairaalassa vain kahdeksan päivää, ja tuona aikana vanhemmat olisivat saaneet vierailla vain kerran. Robertson kuitenkin neuvotteli erikoisjärjestelyn, jossa vanhemmat saivat tavata Lauraa joka toinen päivä.

Kun Robertson pääsi kuvaamaan Lauraa, hän oivalsi, että filmin kannalta olikin hyvä, että Laura oli taitava kontrolloimaan tunteitaan. Hän ei nimittäin ollut niin taitava, etteivät tunteet kuitenkin olisi näkyneet. Kun vanhemmat ensimmäisen kerran tulevat käymään, Laura tarrautuu heihin kiinni ja pyytää heitä jäämään. Tämän jälkeen, joka vierailulla, Lauran kasvoille ilmestyy yhä enemmän säröjä, joista tunteet näkyvät. Joka vierailulla hän on vähän apaattisempi ja vähän kylmempi, kunnes viimeisellä vierailulla hän on jo täysin jäätynyt. Hän ei enää vilkuta äidilleen, kun äiti lähtee pois.

Kun äiti kahdeksantena päivänä tulee hakemaan Lauraa, hän käyttäytyy kuin ei uskoisi, että pääsee oikeasti sairaalasta pois. Kotona Laura vaikuttaa ensin olevan entisellään, mutta pian hänen käyttäytymisensä muuttuu. Ensin hän hakee äitinsä syleilyä, mutta saa heti perään kiukkukohtauksen. Hän ei päästä äitiään silmistään, nukkuu huonosti, ja pissaa ja kakkaa housuihinsa.

Tämän jälkeen tapahtui vielä jotakin, minkä Robertson myös onnistui kuvaamaan. Kun Laura oli ollut kotona viisi kuukautta, hänen äitinsä joutui sairaalaan viideksi viikoksi eikä Laura nähnyt äitiään koko tuona aikana. Äidin päästessä kotiin, Laura odotti häntä innokkaasti, mutta kun hän näki äidin, hän jäätyi täysin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Laura sanoo: ”Mutta minä olisin halunnut äidin.”

Raivoisa vastaanotto
Robertson leikkasi Lauran tarinasta elokuvan Kaksivuotias menee sairaalaan, ja ajan myötä siitä tuli lasten kehityspsykologian klassikko. Ensireaktiot olivat kuitenkin jäätäviä. Sairaaloiden henkilökunta oli ehdottomasti sitä mieltä, että mikään Lauran tarinassa ei ole totta. Väitettiin, että Robertson valehteli ja että hän oli manipuloinut kohtauksia. Robertson sai porttikiellon osastoille, joissa hänellä oli tähän asti ollut kuvauslupa.

Robertson oli surullinen sairaalahenkilökunnan asenteesta, mutta ei aikonut luovuttaa. Elokuvien tekemisestä tuli hänelle elämänura. Hän kuvasi uuden filmin, jossa äiti saa olla lapsen kanssa osastolla koko hoitojakson ajan. Toisessa projektissa hän meni jopa niin pitkälle, että ryhtyi yhdessä vaimonsa kanssa sairaalaan joutuvien lasten sijaisvanhemmaksi. Näin hän halusi osoittaa, että jos äiti tai isä on estynyt tulemaan sairaalaan, turvallinen aikuinen voi kompensoida vanhemman puutetta ainakin osin.

Tältä ajalta hänen tunnetuimmaksi työkseen nousee kuitenkin John. John oli 17 -kuukauden ikäinen lapsi, joka joutui vauvojen hoitokotiin yhdeksäksi päiväksi kun hänen äitinsä oli synnytyssairaalassa. Robertson on kertonut, että Johnin kuvaaminen oli ”hyvin ahdistava” kokemus. Hän olisi halunnut lohduttaa lasta, mutta ei voinut puuttua henkilökunnan tekemisiin.

Elokuvassa John itkee paljon ja koettaa ensimmäisestä päivästä lähtien muodostaa edes jotakin sidettä hoitajaansa. Valitettavasti hoitajat vaihtuvat, ja kun John on ensin yrittänyt yhtä hoitajaa, seuraava ei enää hänelle kelpaa. Kun alkuperäinen hoitaja palaa parin päivän päästä, John kääntää katseensa pois.

Hoitajat reagoivat äänekkäimpiin lapsiin, joihin John ei kuulu, ja jo toisesta päivästä alkaen John jää yhä vähemmälle huomiolle. Neljäntenä päivänä hänen itkunsa on enää heikkoa ja hoitajat tuntuvat unohtavan hänet kokonaan. Sitten hoitajat tajuavat, että John on lakannut syömästä ja kahdeksantena päivänä hän on ollut neljä päivää ilman ravintoa. Äidin saapuessa yhdeksäntenä päivänä, John protestoi ankarasti. Hän ei suostu katsomaan äitiään eikä antaudu lohdutettavaksi. Kotona ongelmat jatkuvat.

Robertson pelkäsi, että Johnin psykologinen kehitys vahingoittui tästä kokemuksesta pysyvästi.

Kun John esitettiin lääkäreille ja sairaanhoitajile, vastaanotto oli yhtä aggressiivisen puolusteleva kuin Laurankin kohdalla. Mutta Robertson sai myös tukijoita. Johnia ylistettiin lastenpsykiatrisissa tiedesarjoissa ja niissä vaadittiin muutosta sairaaloiden ja hoitokotien käytäntöihin. Vähitellen viesti myös alkoi mennä perille.

Kun itse vietin noin vuoden oman lapseni kanssa sairaalassa, tunsin tarinan James Robertsonista entuudestaan. Iltaisin mietin, että saan maata täällä, koska joku taisteli minulle siihen mahdollisuuden. Sinnikkyyttä se vaati, ja siitä saamme olla kiitollisia James Robertsonille.

Lähde: Karen, Robert: Becoming Attached, Oxford University Press, 1998.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro