Viime päivinä on keskusteltu paljon Suomen Pisa-tuloksista – kuten tehdään joka kolmas vuosi. Näin ei tehdä vain Suomessa, vaan lähes jokaisessa Pisa-ohjelmaan osallistuvassa maassa. Lähes jokaisessa maassa tulokset ovat aina shokki ja johtavat lähes jokaisessa maassa keskusteluun siitä, miten koulujärjestelmää voisi kohentaa, jotta se tuottaisi parempia Pisa-tuloksia.
Hämmästyttävän vähän kysellään kuitenkin sitä, miksi Pisa-tulokset ovat niin tärkeitä ja johtavatko tulokset oikeasti hyötyihin, joilla Pisa-ohjelma on itseään markkinoinut. Harvinaisen vähän on uutisoitu myöskään Pisa-ohjelman kritiikistä, jota löytyy tieteellisestä kirjallisuudesta erittäin paljon. Esimerkiksi vuonna 2014 kymmenet akateemiset tutkijat ympäri maailman julkaisivat Guardianissa Andreas Schleicherille, Pisa-ohjelman johtajalle, osoitetun avoimen kirjeen, jossa kritisoitiin Pisa-ohjelman vaikutuksia eri maiden koulutusjärjestelmiin. Myöhemmin saman vetoomuksen on allekirjoittanut yli kaksituhatta akateemista tutkijaa 40 maasta.
Hämmästyttävän vähän kysellään, miksi Pisa-tulokset ovat niin tärkeitä ja johtavatko ne oikeasti hyötyihin, joilla Pisa-ohjelma on itseään markkinoinut.
Hyvä tapa ymmärtää Pisaa ja sen suosiota on tutustua hieman siihen, mitä oli ennen OECD:n kehittämää Pisaa. Silloin opiskelijoita arvioitiin IEA:n (International Association for the Evaluation of Educational Achievement) kehittämillä testeillä, joita olivat esimerkiksi matematiikkaa ja luonnontieteitä testaava TIMMS, lukutaitoa testaava PIRLS ja kansalaistaitoja testaava ICCS. Nämä ovat käytössä edelleen.
Kun Pisa lanseerattiin, sen piti löytää itselleen markkinarako, jolla se erottui edeltävistä testeistä. Tämän se löysi väittämällä, että Pisaa edeltävät testit keskittyivät mittaamaan sitä, miten hyvin oppilaat olivat oppineet opetussuunnitelman sisältöjä, mutta Pisa mittasi mitä tapahtuu tästä eteenpäin: miten hyvin 15-vuotiaat osasivat soveltaa oppimaansa. Se, miten hyvin nuoret sovelsivat oppimaansa puolestaan ennusti sitä, miten he pärjäisivät elämässä ja miten he esimerkiksi sijoittuisivat työelämässä.
Pisa toisin sanoen väitti tunnistaneensa koulutusjärjestelmän sisältä universaalit menestystekijät, joita voidaan mitata. Jos valtion koulutusjärjestelmä tuottaisi oppilaita, jotka hallitsevat nämä menestystekijät, nuoret sijoittuivat hyvin työelämässä ja valtiot pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa. Tämä myyntipuhe — lupaus taloudellisesta menestyksestä — on ollut monille valtioille vastustamaton.
Viimeistään ajatus siitä, että Pisan ulkopuolelle jättäytyminen tarkoittaisi taloudellisesti heikompia kilpailuasetelmia suhteessa naapurimaahan saa yhä uusia valtioita edelleen liittymään ohjelmaan. Pisa on must.
Pisa on menestyksekäs ja kritiikki sitä kohtaan on tullut lähinnä akateemisista norsunluutorneista, joten harva tulee edes kysyneeksi, millaiseen tutkimus- ja todistusaineistoon se perustuu. Toisin sanoen mitä näyttöä on siitä, että Pisa mittaa juuri niitä taitoja, joiden jalostaminen 15-vuotiaana auttaa oppilaita menestymään työelämässä 35-vuotiaana?
